Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma
0
Moni meistä elää paremmin kuin koskaan aiemmin. Vaatekaapit ovat täynnä, kodeissa on enemmän tavaraa kuin aiemmilla sukupolvilla osasi edes haaveilla, ruokaa on saatavilla ympäri vuorokauden ja maailma on lähempänä kuin koskaan. Silti tuntuu siltä, että jokin puuttuu. Että pitäisi olla hieman hoikempi, hieman tehokkaampi, hieman onnellisempi, hieman tyylikkäämpi tai hieman pidemmällä elämässä. Olen viime aikoina miettinyt, ettei kyse ehkä olekaan siitä, että meillä olisi liian vähän. Ehkä kyse on siitä, että Meille on opetettu tyytymättömyys, mikään ei riitä vaikka ostaisi miten paljon vaatteita, siltikään kaapissa ei ole mitään, vai onko se laajempi asia?
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma
Kirjoitin vuosi sitten tyhjän vaatekaapin syndroomasta. Siitä oudosta tunteesta, kun vaatekaappi on täynnä vaatteita, mutta silti tuntuu, ettei ole mitään päällepantavaa. Silloin luulin kirjoittavani vaatteista. Nyt epäilen kirjoittaneeni paljon suuremmasta asiasta. Sillä sama ilmiö näkyy kaikkialla ympärillämme.
Koti on valmis, mutta mielessä pyörii jo seuraava remontti. Kesäloma alkaa, mutta katse on seuraavassa matkassa. Pitkään toivottu hankinta löytyy viimein, mutta ilo kestää hädin tuskin viikon ennen kuin huomio siirtyy seuraavaan asiaan. Emme enää osaa viipyä saavutetussa. Ja ehkä se ei ole edes meidän vikamme.
Koko ympäröivä maailma tuntuu rakentuvan ajatukselle, että nykyhetki ei riitä.
Mainokset kertovat, että elämä olisi parempaa uuden sohvan kanssa. Some näyttää ihmisiä, joilla on enemmän, parempaa, kauniimpaa ja kiinnostavampaa kuin meillä. Jokainen algoritmi on rakennettu pitämään meidät liikkeessä, etsimässä seuraavaa asiaa.
Koska tyytyväinen ihminen on huono asiakas. Jos olet aidosti tyytyväinen vaatekaappiisi, et osta uusia vaatteita. Jos olet tyytyväinen kotiisi, et suunnittele jatkuvasti uusia hankintoja. Jos olet tyytyväinen itseesi, joku menettää mahdollisuuden myydä sinulle ratkaisun ongelmaan, jota sinulla ei ehkä edes ollut. Se on aika epämukava ajatus.
Tyhjän vaatekaapin syndrooma ei jäänyt vaatekaappiin
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän huomaan saman ilmiön kaikkialla. Tyhjän vaatekaapin syndrooma ei oikeastaan kerro vaatteista. Se kertoo katseesta. Siitä, että huomio kiinnittyy jatkuvasti siihen, mitä puuttuu. Voimme seistä keskellä omaa elämäämme ja nähdä vain sen yhden asian, jota meillä ei ole.
Ystävät, koti, perhe, terveys, harrastukset, muistot, kokemukset – kaikki jäävät hetkessä taustalle, kun mieli löytää uuden puutteen. Ja nykyään puutteita löytyy helposti. Koskaan historiassa ei ole ollut näin helppoa verrata itseään muihin.
Avaat puhelimen ja näet ihmisiä, joiden kodit näyttävät täydellisiltä. Ihmisiä, jotka matkustavat enemmän. Pukeutuvat paremmin. Sisustavat kauniimmin. Elävät kiinnostavammin. Mutta samalla unohdamme yhden asian. Näemme heidän kohokohtansa ja vertaamme niitä omaan tavalliseen tiistaihimme.
Se on peli, jota kukaan ei voi voittaa. Ehkä juuri siksi niin moni tuntee jatkuvaa levottomuutta. Tunnetta siitä, että elämä alkaa vasta sitten, kun jokin seuraava asia tapahtuu.
- Kun saan sen työpaikan.
- Kun lähden sille matkalle.
- Kun laihdun.
- Kun lapset kasvavat.
- Kun remontti valmistuu.
- Kun löydän sen täydellisen asian.
Mutta mitä jos elämä ei ala silloin? Mitä jos se tapahtuu juuri nyt, tässä hetkessä, samalla kun odotamme jotakin muuta?
Tyytyväisyydestä on tullut kapinallinen teko
Joskus tuntuu siltä, että tyytyväisyyttä pidetään lähes epäilyttävänä. Jos joku sanoo olevansa onnellinen nykyisessä elämäntilanteessaan, hänet saatetaan nähdä kunnianhimottomana. Jos joku ei jatkuvasti kehitä itseään, optimoi arkeaan tai tavoittele jotakin suurempaa, hän näyttää jäävän jälkeen.
Aina pitäisi olla matkalla johonkin.
- Kasvamassa.
- Kehittymässä.
- Parantamassa itseään.
Ja ymmärtäkää oikein. En vastusta unelmia enkä tavoitteita. En usko siihen, että ihmisen pitäisi lakata haaveilemasta. Mutta uskon siihen, että meidän pitäisi välillä pysähtyä kysymään, kuka oikeastaan hyötyy siitä, ettemme koskaan tunne olevamme perillä. Kuka hyötyy siitä, että katsomme jatkuvasti peiliin ja näemme korjattavaa? Kuka hyötyy siitä, että avaamme vaatekaapin ja näemme vain puutteita?
Kuka hyötyy siitä, että katsomme omaa elämäämme ja ajattelemme sen olevan vasta luonnos jostakin paremmasta? Aika harvoin me itse. Ehkä suurin kapina nykymaailmassa ei olekaan lähteä etsimään jotakin uutta. Ehkä suurin kapina on opetella katsomaan sitä, mitä jo on.
Ei siksi, että elämä olisi täydellistä. Ei siksi, että kaikki unelmat olisi saavutettu. Vaan siksi, että jatkuva tyytymättömyys ei ole luonnonlaki. Se ei ole ihmisyyden perusominaisuus. Se on taito, jota meille opetetaan joka päivä. Ja ehkä siitä syystä tyytyväisyyskin on taito. Sellainen, jonka moni meistä on joutunut unohtamaan. Ja jonka voisi vielä opetella uudelleen.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
Tyhjän vaatekaapin syndrooma:
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Moni sanoo nykyään kaipaavansa enemmän aitoutta. Vähemmän filttereitä, vähemmän kiillotettua pintaa ja enemmän oikeaa elämää. Silti olen huomannut jotain outoa: samaan aikaan maailma tuntuu sietävän oikeaa rosoisuutta yhä huonommin. Ehkä juuri siksi aloin miettiä ajatusta siitä, miten kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti. Mistä sellainen oikein johtuu? On myös paljon ihmisiä, jotka luulevat blogien olevan tietynlaisia, vaikka blogeja on valtavasti ja iso osa on erilaisia.
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Some on täynnä puhetta aitoudesta. Ihmiset kertovat kyllästyneensä täydellisyyteen, filttereihin ja siloteltuun elämään. Halutaan nähdä oikeita koteja, oikeita ihmisiä ja tavallista arkea. Puhutaan paljon siitä, miten “epätäydellinen on kaunista”. Silti samaan aikaan kaikkein tarkimmin kontrolloidut ihmiset menestyvät edelleen parhaiten. Ne, joiden elämä näyttää juuri sopivan huolettomalta. Juuri sopivan rosoiselta. Juuri sopivan aidolta. Aitoudestakin on tullut estetiikka.
Nykyään jopa sotku näyttää usein siltä, että se on aseteltu huolella. Kahvikuppi vähän vinoon pöydälle, pehmeä luonnonvalo ikkunasta ja vierelle teksti siitä, miten elämä ei ole täydellistä. Ja tiedättekö mitä? En edes sano tätä ilkeästi. Minäkin teen sitä joskus. Me kaikki opimme nopeasti, millainen sisältö toimii. Some alkaa hiljaa opettaa, millainen aitous näyttää hyvältä muiden silmissä. Mutta oikea aitous ei ole aina kaunista katsottavaa. Siksi sitä ei oikeasti kestetä kovin hyvin.
Oikea aitous ei ole aina esteettistä
Oikea aitous ei ole vain sitä, että joku julkaisee kuvan ilman meikkiä tai näyttää vähän sotkuisen kodin nurkan. Oikea aitous on myös sitä, että ihminen sanoo olevansa väsynyt ilman, että hän yrittää tehdä siitä inspiroivaa. Että joku myöntää olevansa kateellinen, yksinäinen tai hukassa. Että elämä ei olekaan opettanut mitään suurta ja kaunista, vaan välillä vain väsyttänyt. Ja siinä kohtaa tunnelma muuttuu nopeasti.
Koska ihmiset rakastavat aitoutta niin kauan kuin se pysyy helposti katsottavana.
- Suru saa näkyä, kunhan se näyttää runolliselta.
- Kaaos hyväksytään, jos se näyttää “luovalta kaaokselta”.
- Ikääntyminen hyväksytään, kunhan ihminen vanhenee kauniisti, tyylikkäästi ja hehkuvasti.
Mutta entä silloin, kun aitous näyttää oikeasti väsyneeltä? Kun koti ei ole “boheemin kodikas” vaan oikeasti sotkuinen. Kun ihminen ei jaksa olla kiinnostava. Kun suru tekee hiljaiseksi eikä synnytä kauniita oivalluksia. Silloin moni alkaa vaivaantua.
Ehkä juuri siksi niin moni silottaa itseään vähän koko ajan, usein täysin huomaamattaankin. Ei siksi, että olisi valehteleva ihminen, vaan siksi että maailma palkitsee helposti sulavaa versiota ihmisestä. On helpompaa näyttää hallittu määrä keskeneräisyyttä kuin olla oikeasti keskeneräinen. Ja ehkä juuri siinä on tämän ajan ristiriita. Kaikki puhuvat aitoudesta, mutta samalla kaikkien pitäisi silti olla helposti kulutettavia.
Siksi vanhat tavarat ja kaupungit tuntuvat lohdullisilta
Ehkä juuri tästä syystä minä rakastan niin paljon vanhoja tavaroita, vanhoja kaupunginosia ja vintagea. Niissä näkyy elämä ilman, että sitä on rakennettu näyttämään aidolta. Kulunut käsinoja. Vähän haalistunut kangas. Vanha puulattia, joka narisee askelten alla. Mekko, jota joku toinen on käyttänyt vuosia ennen minua. Kahvikupin jättämä jälki pöydässä. Niissä on jotain rauhoittavaa, koska ne eivät yritä olla täydellisiä.
Sama tunne tulee usein vanhoissa kaupunginosissa. Sellaisissa, joissa rakennukset eivät ole täysin sileitä ja identtisiä. Missä näkyy kerroksia, sattumaa ja aikaa. Missä elämä saa vähän näkyä. Ehkä siksi viihdyn niin hyvin paikoissa, joissa kaikki ei ole kliinistä. Täydelliseksi rakennettu maailma alkaa helposti tuntua raskaalta. Sellaiselta, jossa ihminenkin muuttuu projektiksi. Jatkuvasti pitäisi kehittää itseään, näyttää hyvältä, ajatella oikein ja osata sanoittaa kaikki tunteensa kauniisti. Mutta oikea elämä ei aina ole kaunista.
Joskus ihminen on vain väsynyt. Joskus koti on sotkussa. Joskus ajatukset ovat sekavia eikä elämä tunnu inspiroivalta vaan tavalliselta. Ja tiedättekö mitä? Ehkä juuri siinä on jotain kaikkein aidointa. Ei täydellisesti rakennetussa rosoisuudessa vaan siinä, ettei kaikkea ole ehditty silottaa katsottavaksi. Ehkä aitous ei olekaan sitä, että näyttää vähän epätäydelliseltä. Ehkä aitous on sitä, ettei jaksa koko ajan miettiä, miltä näyttää muiden silmissä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää aiheeseen liittyvää: