Näin vietimme juhannusaaton keskellä kaupunkia
0
Meillä juhannus vietetään aina kaupungissa, emme mene mökille, emme suunnittele mitä teemme, vaan fiiliksen mukaan tehdään asioita. Näin vietimme juhannusaaton keskellä kaupunkia tänä vuonna ja tänäkin vuonna minulla oli juhannusmekko, mutta tällä kertaa en erikseen tehnyt mekkoa, vaan valitsin mekon kaapin perukoilta.
Näin vietimme juhannusaaton keskellä kaupunkia
Meille juhannus on grillailua ja yhdessäoloa, ei sen kummempaa. Joka vuosi olemme viettäneet juhannusta eri tavoin. Mutta tällä kertaa päätimme mennä Eiranrantaan ihmettelemään, ehkä lasillisille, ehkä vain kävelylle katselemaan iloisia ihmisiä. Kun pääsimme alueelle, niin halusimme mennä Cafe Caruselliin istahtamaan, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan virvokkeista. Muuta ei tarvittu.
Ihana kesäpäivä, rento meno. Vaikka paikka oli täynnä ihmisiä ja kaikki meni ja tuli miten sattui, saimme olla rauhassa omassa nurkassamme. Siinä istuessamme mietimme, hyppäämmekö vesibussiin vai dösään. Valitsimme lopulta dösän. Koska lapsi lähti kavereiden kanssa huputtelemaan, niin emme halunneet jättää koiraa kauhean pitkäksi aikaa yksin, joten emme siksi lähteneet vesibussi -seikkailuun.
Grilliruokaa ja kesäinen marjakakku
Vaikka nyt on uutisissa ollut paljon asuntopaloja ja varsinkin grillit ovat nyt syynissä, me grillailimme kaikessa rauhassa parvekkeella. Meillä on ihan vaan pikkuinen sähkögrilli. Eihän se tietenkään sama asia ole kuin muut grillit, mutta toimii siinä missä sitä halutaan käyttää. Eli grillaamiseen. Ennen kuin lähdimme Eiraan, teimme ruokaa yhdessä ja söimme yhdessä. Arkena ei niin tuo yhdessä syöminen onnistu, niin lomilla ja viikonloppuisin sen on erittäin tärkeää meidän perheessä.
Parasta tässä kaupunkijuhannuksessa on tosiaan se, ettei mitään suunnitelmia tarvitse tehdä, ollaan vaan ja rentoudutaan. Jos mieli tekee tehdä jotain, niin sitten mennään johonkin ihmettelemään. Lapsikin menee omia menojaan, niin on vain me kaksi enää. Helpointa olla suunnittelematta mitään ja näin voimme tehdä mitä vain tai olla tekemättä.
Juhannusmekko omasta kaapista
Yksi juttu on mikä joka juhannus tapahtuu ja se on minun juhannusmekkoni. Yleensä teen mekon, mutta tänä vuonna en tehnyt, vaan kaivoin kaappiani ja löysin mekon, jonka olen tehnyt muutama vuosi sitten. Se tuo juhannusfiilistä, joten valitsin kyseisen mekon edustamaan tätä juhannusmekko aateliaa. Perinne, joka ei muutu, mutta voi muokkautua.
On pakko myöntää, että juuri tämä mekko on jostain syystä jäänyt hyvin vähälle käytölle, mutta lupaan, että tästä lähtien pääsee käyttöön useammin. Ehkä olen vierastanut mekon väriä aikaisemmin tai jotain. Mene ja tiedä, mikä syy siihen on ollut. Jos jokin syy on, niin olen sen unohtanut kokonaan. Onneksi kaivelin kaappiani ja päätin, että en enää juhannukseksi ompele erikseen juhannusmekkoa, vaan hyödynnän mekoikseni niitä mitä olen vähemmän käyttänyt jostakin syystä. Näin saan mekot uudelleen esille. Ei aina tarvitse hankkia uutta mekkoa tunnelman luomiseen.
Mukavaa juhannuspäivää kaikille!
Seuraa minua:
Lisää juhannusmekkoja:
Juhannusmekko vuosimallia 2025 vintagekangasta ja neonvärejä
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Moni sanoo nykyään kaipaavansa enemmän aitoutta. Vähemmän filttereitä, vähemmän kiillotettua pintaa ja enemmän oikeaa elämää. Silti olen huomannut jotain outoa: samaan aikaan maailma tuntuu sietävän oikeaa rosoisuutta yhä huonommin. Ehkä juuri siksi aloin miettiä ajatusta siitä, miten kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti. Mistä sellainen oikein johtuu? On myös paljon ihmisiä, jotka luulevat blogien olevan tietynlaisia, vaikka blogeja on valtavasti ja iso osa on erilaisia.
Kaikki haluavat aitoutta, mutta harva kestää sitä oikeasti
Some on täynnä puhetta aitoudesta. Ihmiset kertovat kyllästyneensä täydellisyyteen, filttereihin ja siloteltuun elämään. Halutaan nähdä oikeita koteja, oikeita ihmisiä ja tavallista arkea. Puhutaan paljon siitä, miten “epätäydellinen on kaunista”. Silti samaan aikaan kaikkein tarkimmin kontrolloidut ihmiset menestyvät edelleen parhaiten. Ne, joiden elämä näyttää juuri sopivan huolettomalta. Juuri sopivan rosoiselta. Juuri sopivan aidolta. Aitoudestakin on tullut estetiikka.
Nykyään jopa sotku näyttää usein siltä, että se on aseteltu huolella. Kahvikuppi vähän vinoon pöydälle, pehmeä luonnonvalo ikkunasta ja vierelle teksti siitä, miten elämä ei ole täydellistä. Ja tiedättekö mitä? En edes sano tätä ilkeästi. Minäkin teen sitä joskus. Me kaikki opimme nopeasti, millainen sisältö toimii. Some alkaa hiljaa opettaa, millainen aitous näyttää hyvältä muiden silmissä. Mutta oikea aitous ei ole aina kaunista katsottavaa. Siksi sitä ei oikeasti kestetä kovin hyvin.
Oikea aitous ei ole aina esteettistä
Oikea aitous ei ole vain sitä, että joku julkaisee kuvan ilman meikkiä tai näyttää vähän sotkuisen kodin nurkan. Oikea aitous on myös sitä, että ihminen sanoo olevansa väsynyt ilman, että hän yrittää tehdä siitä inspiroivaa. Että joku myöntää olevansa kateellinen, yksinäinen tai hukassa. Että elämä ei olekaan opettanut mitään suurta ja kaunista, vaan välillä vain väsyttänyt. Ja siinä kohtaa tunnelma muuttuu nopeasti.
Koska ihmiset rakastavat aitoutta niin kauan kuin se pysyy helposti katsottavana.
- Suru saa näkyä, kunhan se näyttää runolliselta.
- Kaaos hyväksytään, jos se näyttää “luovalta kaaokselta”.
- Ikääntyminen hyväksytään, kunhan ihminen vanhenee kauniisti, tyylikkäästi ja hehkuvasti.
Mutta entä silloin, kun aitous näyttää oikeasti väsyneeltä? Kun koti ei ole “boheemin kodikas” vaan oikeasti sotkuinen. Kun ihminen ei jaksa olla kiinnostava. Kun suru tekee hiljaiseksi eikä synnytä kauniita oivalluksia. Silloin moni alkaa vaivaantua.
Ehkä juuri siksi niin moni silottaa itseään vähän koko ajan, usein täysin huomaamattaankin. Ei siksi, että olisi valehteleva ihminen, vaan siksi että maailma palkitsee helposti sulavaa versiota ihmisestä. On helpompaa näyttää hallittu määrä keskeneräisyyttä kuin olla oikeasti keskeneräinen. Ja ehkä juuri siinä on tämän ajan ristiriita. Kaikki puhuvat aitoudesta, mutta samalla kaikkien pitäisi silti olla helposti kulutettavia.
Siksi vanhat tavarat ja kaupungit tuntuvat lohdullisilta
Ehkä juuri tästä syystä minä rakastan niin paljon vanhoja tavaroita, vanhoja kaupunginosia ja vintagea. Niissä näkyy elämä ilman, että sitä on rakennettu näyttämään aidolta. Kulunut käsinoja. Vähän haalistunut kangas. Vanha puulattia, joka narisee askelten alla. Mekko, jota joku toinen on käyttänyt vuosia ennen minua. Kahvikupin jättämä jälki pöydässä. Niissä on jotain rauhoittavaa, koska ne eivät yritä olla täydellisiä.
Sama tunne tulee usein vanhoissa kaupunginosissa. Sellaisissa, joissa rakennukset eivät ole täysin sileitä ja identtisiä. Missä näkyy kerroksia, sattumaa ja aikaa. Missä elämä saa vähän näkyä. Ehkä siksi viihdyn niin hyvin paikoissa, joissa kaikki ei ole kliinistä. Täydelliseksi rakennettu maailma alkaa helposti tuntua raskaalta. Sellaiselta, jossa ihminenkin muuttuu projektiksi. Jatkuvasti pitäisi kehittää itseään, näyttää hyvältä, ajatella oikein ja osata sanoittaa kaikki tunteensa kauniisti. Mutta oikea elämä ei aina ole kaunista.
Joskus ihminen on vain väsynyt. Joskus koti on sotkussa. Joskus ajatukset ovat sekavia eikä elämä tunnu inspiroivalta vaan tavalliselta. Ja tiedättekö mitä? Ehkä juuri siinä on jotain kaikkein aidointa. Ei täydellisesti rakennetussa rosoisuudessa vaan siinä, ettei kaikkea ole ehditty silottaa katsottavaksi. Ehkä aitous ei olekaan sitä, että näyttää vähän epätäydelliseltä. Ehkä aitous on sitä, ettei jaksa koko ajan miettiä, miltä näyttää muiden silmissä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää aiheeseen liittyvää: