Vastuullisuus on uusi turhamaisuus
2
Aika, jolloin vastuullisuus oli arvo, on ohi. Nyt se on tarra, tunniste ja itsekoristelun väline. Vastuullisuus on uusi turhamaisuus, joka kimaltaa kauniisti valossa mutta ei välttämättä muuta mitään. Ehkä todellinen vastuullisuus ei näytä miltään, eikä varsinkaan siltä, mitä siitä halutaan näyttää.
Vastuullisuus on uusi turhamaisuus
Vastuullisuudesta on tullut uusi luksus. Sitä ei enää mitata teoissa vaan estetiikassa, siinä, miltä näyttää, kun on “parempi ihminen”. Kulutamme vähemmän, mutta postaukset näyttävät silti harkituilta. Meillä on vastuullisia vaatteita, vastuullisia valintoja, vastuullisia lomia ja vastuullisia tunteita. Kaikki oikein kauniisti kehystettynä luonnonvalossa.
Onko se pahaa? Ei tietenkään. Kauniit asiat voivat olla totta. Mutta on myös totta, että vastuullisuus on muuttunut muotisanaksi, jonka ympärille on rakennettu kokonainen tunne-ekonomia. Me myymme ja ostamme hyvyyttä, kuten ennen myytiin ylellisyyttä.
- Kun ennen haaveiltiin merkkilaukusta, nyt haaveillaan eettisestä merkkilaukusta.
- Kun ennen kuvattiin täydellinen latte, nyt kuvataan täydellinen “kierrätysmuki”.
- Symbolit vaihtuivat, mutta tarve näyttää jotakin säilyi.
Takki leikkuujätteestä. Ei kampanjaa, ei slogania, vain vaate, joka syntyi tarpeesta, ei trendistä.
Hyvän ihmisen estetiikka
Vastuullisuus ei ole enää vain valinta, se on estetiikka. Se näkyy sävyissä, materiaaleissa, jopa valon suunnassa. Pellavanharmaa on uusi kullanhohto, ja “minimalistinen elämä” on uusi status.
Mutta kuten kaikki estetiikat, myös tämä on valikoiva. Se suosii niitä, joilla on varaa valita. Niitä, jotka voivat ostaa aikaa, hiljaisuutta ja käsityötä. Vastuullisuus on muuttunut eräänlaiseksi moraaliseksi pääomaksi, tavalla, jota kukaan ei oikein uskalla sanoa ääneen. Ei siksi, että tarkoitus olisi huono. Vaan siksi, että hyvääkin voi kaupallistaa, jos sen ympärille rakennetaan tarina, joka myy.
Performatiivinen eettisyys
Nykymaailmassa mikään ei ole totta ennen kuin se on jaettu. Siksi myös hyvyydestä on tullut esitys. Vastuullisuudesta puhutaan kuin se olisi uusi identiteetti, mutta mitä tapahtuu, kun tekojen sijaan jää vain tarina? On helppo olla vastuullinen, kun joku näkee. On vaikeampi olla vastuullinen, kun kukaan ei huomaa.
Ehkä juuri siinä piilee tämän ajan paradoksi: haluamme olla hyviä, mutta pelkäämme olla näkymättömiä. Haluamme muuttaa maailmaa, mutta emme kestä, jos kukaan ei taputa.
Harmaa alue
Totuus ei ole musta eikä valkoinen. Moni, joka poseeraa pellavamekossaan ja puhuu kierrätyksestä, tekee sen aidosti, koska välittää. Moni, joka ei sano sanaakaan ilmastosta, tekee ehkä hiljaisesti enemmän kuin ne, jotka huutavat siitä koviten.
On olemassa valtava harmaa alue, jossa ihmiset tekevät parhaansa, epäonnistuvat, yrittävät uudelleen ja elävät. Se ei ole trendikästä eikä helposti jaettavaa, mutta se on todellisempaa kuin mikään hashtag.
Ehkä vastuullisuuden todellinen muoto ei ole näkyvä. Ehkä se on päätös ostaa vähemmän ilman että siitä tulee tarinaa. Ehkä se on tapa katsoa maailmaa ja ihmisiä niin, ettei kaikkia tekoja mitata kuvina tai poliittisina lausuntoina.
VASTUU ILMAN OTSIKKOA
Jos vastuullisuudesta on tullut uusi turhamaisuus, se ei tarkoita, että vastuullisuus itsessään olisi tyhjä sana. Se tarkoittaa, että olemme kadottaneet sen hiljaisen ytimen, sen jossa hyvyys ei ole brändi vaan tapa olla olemassa. On helppo sanoa, että kulutus on pahasta.
Paljon vaikeampaa on tunnustaa, että haluamme silti kauneutta, ja että kauneus maksaa aina jonkin hinnan. Mutta ehkä juuri tämä rehellisyys on ensimmäinen askel kohti aitoa vastuuta.
- Ei täydellisyyttä, vaan tietoisuutta.
- Ei brändiä, vaan ihmisyyttä.
- Ei turhamaisuutta, vaan hiljaisuutta tekojen takana.
Vastuullisuus ei katoa, jos sen ympäriltä riisutaan kiiltokuvapinta. Se voi muuttua jälleen joksikin aidoksi, vaatimattomaksi ja vaikeaksi. Joksikin, mitä ei tarvitse nimetä, koska se vain on.
Jos vastuullisuus on uusi turhamaisuus, ehkä paras tapa olla vastuullinen on kieltäytyä tekemästä siitä omaa kruunuaan. Ehkä kaikkein radikaalein teko on olla sanomatta mitään ja silti elää niin kuin uskoo.
Rentoa viikonloppua!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Itse ommeltu asu sunnuntaikävelyllä
Viime sunnuntaina löytyi päälleni itse ommeltu asu, joka on valmistunut rätti ja lumppu projektin tiimoilla. Asu on aika kesäinen ja jäi oikeastaan tekemättä kesällä. Kun iski se kuuluisa laiskuus. Mutta nyt asu on valmis. Ihanan romanttinen ja suloinen asu, juuri sellainen kuin minä haluankin asun olevan.
Itse ommeltu asu sunnuntaikävelyllä
Aamu alkoi hiljaisella odotuksella. Sellaisella, joka leijuu ilmassa ennen kuin päivä varsinaisesti herää. Aurinko nousi varovasti, ja ilma oli pehmeä, ei vielä kylmä, mutta kuitenkin sellainen, joka vihjaa, että syksy on jo aivan kulman takana. Herätessäni tiesin heti, mitä haluaisin: pannukakkuja.
Ei mitään keittiön omaa viritelmää, vaan sellaisia täydellisiä, ilmavia, rapeareunaisia ja kauniisti koristeltuja, joita saa vain harvoin. Niinpä päätimme suunnata kohti konttiravintola Mortonia, joka sijaitsee aivan Jätkäsaaren ja Ruoholahden yhtymäkohdalla, betonin ja teräksen keskellä paikassa, jossa meri hengittää omaa rytmiään.
Aamu Mortonissa
Morton on yksi niistä paikoista, joissa aika tuntuu pysähtyvän. Se on yhtä aikaa urbaani ja lämmin, kuin kontrasti metallin ja puun välillä. Istahdimme pöytään, josta näkyi suoraan Eerikinkadulle. Aurinko kimalteli raitiovaunun kyljessä, ja sataman nosturit seisoivat hiljaa kuin vartijat.
Kun pöytään tuotiin aamupalapannukakut, ne näyttivät melkein liian kauniilta syötäväksi: kullankeltaisia kerroksia, joiden päällä lepäsi pilvenkeveä kermavaahto, kuivattuja marjoja ja pieni syötävä kukka. Siinä hetkessä maailma oli täydellinen, pieni hetki, joka ei kaipaa sanoja, vain hiljaista hymyä ja kahvikupin kilahduksen.
Itse tehty asu ja muistoja menneisyydestä
Aamupalan jälkeen jatkoimme kävelyä pitkin sataman reunaa, jonka varrelle vanhat varastorakennukset ja veneet luovat omanlaisen rytminsä. Tuuli tarttui hiuksiin ja lievitti syksyn lämmön ja viileyden välimaastossa. Päälle olin valinnut itse ompelemani asun, kokonaisuuden, jossa on palanen historiaa ja ripaus romanttista hulluutta.
Housut ovat MissB-lehden syksy 1993 numerosta, sellaiset mukavan väljät ja luonnonmateriaalista tehdyt, jotka hengittävät ja liikkuvat kauniisti jokaisella askeleella. Yläosana on paita, jonka kaava on muokattu Fibre Mood 21 -lehden Dina-mekosta, lyhennetty, levennetty ja muotoiltu oman mielen mukaan.
Kangas on täynnä kukkia, jotka näyttävät heränneen henkiin auringonvalossa. Siinä on jotain ajattoman naisellista, mutta myös kepeää, kuin kesä, joka ei suostu vielä lähtemään.
Kaupungin ja veden välissä
Satama-alueella on aina ollut minulle jotain kiehtovaa. Se on kuin rajapinta kahden maailman välillä: kaupungin ja meren, menneisyyden ja tulevaisuuden. Kävelimme pitkin laitureita, ohi veneiden ja hiljaisten työpajojen, ja tunsin, kuinka kiireettömyys laskeutui hartioille kuin lämmin huivi.
Kauempana näkyivät nosturit, valtavat, metalliset jättiläiset, jotka kertoivat omaa tarinaansa kaupungin muuttumisesta. Ne ovat olleet siinä niin kauan, että niistä on tullut osa maisemaa, osa sen rytmiä.
Kamera tallensi hetkiä, joita ei enää voi toistaa: valon heijastuksen vedestä, hetkellisen katseen aurinkolasien takaa, käden liikkeen, kun hiukset putoavat kasvoille. Kuvien taustalla on aina tarina, jota ei ehkä kerrota ääneen. Se tekee niistä salaperäisiä ja juuri siksi niihin haluaa palata.
Romantiikkaa arjessa
Ompelu ja itse tehdyt vaatteet eivät ole minulle pelkästään käsityötä. Ne ovat tapa luoda omaa maailmaa, omaa rytmiä vasten sitä kiirettä, jota ympärillä on liikaa. Kun istun ompelukoneen ääreen, aika pysähtyy. Jokainen pisto on oma päätöksensä: minkälaista elämää haluan tänään elää?
Tämä paita, sen kukat ja röyhelöt, muistuttavat siitä, että romantiikka ei ole vain juhlahetkiä varten. Se voi olla läsnä myös tavallisessa sunnuntaiaamussa, kävelyssä kotiin pannukakkujen jälkeen, sataman hiljaisessa tuulessa.
Kotiinpäin kulkiessa
Palatessamme kotiin sataman kautta aurinko oli noussut korkeammalle. Vesi välkehti, ja laivojen köydet natisivat hiljaa. Pysähdyin hetkeksi katsomaan taaksepäin, ja Mortonin metallinen julkisivu heijasti valoa niin, että se näytti melkein hohtavan.
Ajattelin, että elämä on usein juuri tällaista: pieniä reittejä, joita kulkee ilman kiirettä, hetkiä, jotka jäävät mieleen siksi, ettei niihin liity mitään suurta.
Ja ehkä juuri niissä hetkissä piilee arjen kauneus se, jota ei voi ostaa eikä lavastaa. Se syntyy itse tehdyistä vaatteista, valosta, ja siitä tunteesta, kun on juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Vielä hetki satamaa
Kotona riisuin kengät ja tunsin, miten päivän lämpö jäi iholle. Katselin kuvia, jotka olimme ottaneet, värejä, varjoja, naurua, hiljaisuutta.
Ehkä siksi rakastan tällaisia päiviä: ne eivät huuda mitään, mutta jäävät mieleen. Niissä on pieni salaisuus, kuin lupaus siitä, että aina voi löytää kauneutta, jos vain pysähtyy katsomaan.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: