Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
2
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja:
Vaatteet muistavat enemmän kuin moni ihminen
Joidenkin vaatteiden kohdalla huomaan pysähtyväni aivan eri tavalla kuin ennen. En enää katso ensimmäisenä hintalappua, trendiä tai sitä, sopiiko jokin juuri nyt muotiin. Katson sitä, miltä vaate tuntuu käsissä. Mietin, minkälaiseen päivään se voisi kulkea mukana. Ja ehkä kaikkein eniten mietin sitä, millaisia muistoja siihen voisi tarttua vuosien aikana. Sillä joskus vaatteista tulee paljon enemmän kuin kangasta ja saumoja. Niistä tulee osa meidän elämää. Ja ehkä juuri siksi syntyy tunne, että vaatteet muistavat enemmän kuin moni ihminen. Rakastan vintagea, kirpputorilöytöjä, boheemia tyyliä ja sellaisia vaatteita, joihin liittyy oikeita tarinoita.
Tässä postauksessa pohdin vaatteiden syvempää merkitystä, slow fashionia, second handia, kesämuotia ja sitä miksi jotkut vaatteet muuttuvat vuosien aikana lähes korvaamattomiksi. Mukana on myös itse tehtyjä vaatteita, UFF -löytöjä, matkamuistoja ja kesämuistoja, jotka tekevät tyylistä aidosti omannäköisen.
Vaatteet muistavat enemmän kuin moni ihminen
Kun vaate ei ole enää esine
Minulla on vaatteita, joiden arvoa ei voisi koskaan selittää rahassa. Ei siksi, että ne olisivat harvinaisia tai kalliita, vaan siksi, että ne ovat kulkeneet mukana elämässä niin pitkään, että niihin on jäänyt jotain näkymätöntä. Jokin tunne. Jokin aika. Jokin versio minusta.
Yksi rakkaimmista kesäasuistani koostuu täysin tällaisista vaatteista. Valkoiset housut olen tehnyt itse ilman kaavaa. En edes suunnitellut niitä kovin tarkasti, vaan etenin enemmän tunteella kuin ohjeilla. Silti niistä tuli juuri sellaiset kuin pitikin. Sellaiset, joissa on hyvä hengittää kesällä. Sellaiset, jotka tuntuvat enemmän minulta kuin yksikään kaupan hyllyltä löytynyt housupari.
Pitsipaidan taas löysin UFFista. Muistan vieläkin sen tunteen, kun näin sen rekissä. Sellainen pieni sydämen nykäisy, jonka vain jotkut vaatteet osaavat aiheuttaa. Tiedätte varmasti sen tunteen – kun jokin vaate ei tunnu vain vaatteelta vaan siltä kuin se olisi odottanut juuri sinua.
Farkkutakki on matkamuisto Venice Beachilta. En edes tarvitse siitä valokuvaa muistaakseni miltä siellä tuoksui. Riittää, että puen takin päälle. Yhtäkkiä mieleen palaa lämmin ilta, merituuli ja tunne siitä, että maailma oli hetken aivan auki.
Ja ne kengät. Ostettu vuosia sitten Kenkämaailmasta matkalla Yyteriin. Joku toinen näkisi vain kengät. Minä näen automatkan, kesäpäivän ja sen erityisen keveyden, joka kuuluu vain Suomen kesään. Ehkä juuri sitä vaatteiden syvin olemus on. Ne eivät ole irrallisia tavaroita. Ne imevät itseensä elämää.
Muistot tarttuvat kankaisiin
Minusta tuntuu, että nykyään maailma yrittää opettaa meille aivan päinvastaista. Vaatteiden pitäisi vaihtua nopeasti. Koko ajan pitäisi ostaa uutta, päivittää tyyliä ja seurata trendejä. Vaatteista on tullut monille lähes kertakäyttöisiä. Silti kaikkein rakkaimmiksi eivät yleensä muodostu ne uusimmat ostokset. Rakkaimmiksi muodostuvat ne, joiden kanssa on eletty.
Ne hieman kuluneet neuletakit, joiden hihoihin on jäänyt vuosien elämä. Kesämekot, joihin liittyy yksi täydellinen ilta. Laukut, jotka ovat nähneet enemmän junamatkoja kuin moni ihminen. Tai korut, joita pitää aina automaattisesti mukana, vaikka niiden lukko olisi jo vähän rikki.
Siksi rakastan myös kirpputoreja niin paljon. Niissä on jotain lähes taianomaista. Jokaisella vaatteella on ollut elämä jo ennen minua. Joku toinen on ehkä käyttänyt samaa pitsipaitaa kesäiltana kaksikymmentä vuotta sitten. Joku on tanssinut samassa hameessa, matkustanut, rakastunut tai itkenyt. Ja sitten vaate jatkaa matkaa uudelle ihmiselle. Minua kiehtoo ajatus siitä, että vaatteet voivat kantaa mukanaan tarinoita monesta elämästä.
Kauneinta ei ole täydellisyys
Ehkä juuri siksi kaikkein persoonallisin tyyli syntyy harvoin täysin uutena ostetuista kokonaisuuksista. Kiinnostavimmat ihmiset näyttävät usein siltä, että heidän vaatteensa ovat löytyneet vuosien aikana vähän sieltä sun täältä. Lahjana. Kirpputorilta. Matkalta. Itse tehtyinä. Sattumalta. Sellainen tyyli ei näytä rakennellulta. Se näyttää eletyltä. Ja ehkä juuri sitä minä itsekin tavoittelen, vaikka en aina edes tietoisesti. Haluan, että vaatteissani näkyy elämä. Että ne eivät olisi täydellisiä tai liian siloteltuja. Että niissä näkyisi kesäpäiviä, käsityötä, vanhoja muistoja ja vähän huolimatontakin kauneutta.
Sillä oikeastaan kaikkein kauneinta ei ole täydellisyys. Kauneinta on tunne. Kesässä se korostuu erityisesti. Kesävaatteet tuntuvat imevän itseensä enemmän muistoja kuin talvivaatteet koskaan. Ehkä siksi, että kesällä eletään muutenkin enemmän hetkissä. Mennään rannalle, toreille, iltakävelyille ja automatkoille ikkunat auki. Kesävaatteisiin tarttuu auringon lämpöä, jäätelötahroja, hiekanmurusia ja huolettomia päiviä. Ja vuosien päästä jokin tietty vaate voi palauttaa kaiken takaisin sekunnissa.
Vaatteet kertovat keitä me olemme
Uskonkin, että ihmiset eivät oikeasti kaipaa jatkuvasti uusia vaatteita. Moni kaipaa tunnetta. Sitä, että jokin tuntuu omalta. Että vaate ei olisi vain päälle puettava asia, vaan osa omaa tarinaa. Sellaisia vaatteita ei välttämättä löydä kiireessä. Ne löytyvät joskus sattumalta UFFin rekistä. Joskus matkamuistona toiselta puolelta maailmaa. Joskus ompelukoneen äärestä ilman kaavaa ja täydellisiä suunnitelmia. Ja joskus niistä tulee niin tärkeä osa elämää, ettei niitä enää osaa ajatella vain vaatteina lainkaan.
Ihanaa iltaa!
Seuraa minua:
Lisää aiheeseen liittyvää:
Tämä itse tehty paita muutti tapani katsoa koko vaatekaappiani