Itse ommeltu mekko Krakovassa
0
Joskus yksi vaate kantaa mukanaan enemmän tarinoita kuin kokonainen vaatekaappi. Itse ommeltu mekko Krakovassa – kun suunnitelmat muuttuivat elämäni kauneimmaksi muistoksi kertoo siitä, kuinka vuosia odottanut kuvaushaave jäi toteutumatta, mutta sai lopulta paljon arvokkaamman päätöksen. Tämä on tarina itse ommellusta mekosta, rakkaudesta käsitöihin ja yhdestä unohtumattomasta illasta Krakovan Kazimierzissa.
Itse ommeltu mekko Krakovassa – kun suunnitelmat muuttuivat elämäni kauneimmaksi muistoksi
Joillakin vaatteilla on arvoa siksi, että ne ovat kalliita. Minun rakkaimmilla vaatteillani on arvoa siksi, että ne kantavat mukanaan tarinoita. Tämä keltainen mekko on yksi niistä.
Ompelin sen vuosia sitten kankaasta, jonka sain mieheni sukulaiselta. Jo silloin tuntui erityiseltä tehdä vaate materiaalista, jolla oli ollut elämä jo ennen minua. Ehkä juuri siksi tämä mekko ei ole koskaan ollut minulle vain vaate. Se on muistutus siitä, että kauneutta voi syntyä myös siitä, mikä olisi voinut jäädä käyttämättä.
Se ajatus kulkee mukana kaikessa, mitä teen. Ompelussa, tekstiiliarkeologiassa ja tavassani katsoa vaatteita. Jokaisella kankaalla on mahdollisuus saada uusi elämä. Kaava kuitenkin on kadonnut muistista näiden vuosien aikana. Voi olla Suuri käsityö -lehden Janina F kaava, varma en ole.
Kuva, joka jäi ottamatta
Heti mekon valmistuttua näin mielessäni täydellisen valokuvan.
- Vanha vihreä polkupyörä.
- Haltialan maalaismaisema.
- Valkoinen olkihattu.
- Pitsiset käsineet.
- Ja tämä keltainen mekko.
Näin kuvan mielessäni niin selvästi, että olin varma sen toteutuvan. Mutta aina tuli jotakin. Milloin sää ei suosinut, milloin aikaa ei löytynyt. Kuvaus siirtyi viikosta kuukauteen ja kuukaudesta vuoteen. Lopulta huomasin, että mekko oli odottanut kaapissa jo vuosia. Täydellistä hetkeä ei koskaan tullut.
Mekko matkusti Krakovaan
Kun pakkasin matkalaukkua Krakovan matkaa varten, päätin ottaa mekon mukaan. En siksi, että olisin suunnitellut sille kuvausta. Halusin vain pukea pitkästä aikaa ylleni vaatteen, jonka olin tehnyt omin käsin. Se tuntui oikealta. En kuitenkaan osannut aavistaa, että juuri Krakovassa tämä mekko saisi kaikkein kauneimman muistonsa.
Yksi ravintola ja yksi ilta
Kävelimme Kazimierzin kaduilla, kun huomasimme meille täysin uuden ravintolan. Sen nimi oli NOAH. Päätimme varata pöydän seuraavalle illalle. Seuraavana Iiltana puin mekon ylleni. Jalassani olivat samat valkoiset sandaalit, jotka olin aikanaan suunnitellut siihen Haltialan kuvaukseen.
Kun astuimme ravintolaan sisään, tunnelma tuntui heti lämpimältä ja kutsuvalta.
NOAH tarjoilee modernia Lähi-idän ruokaa, jossa perinteiset Lähi-idän maut kohtaavat nykyaikaisen keittiön. Ravintola tunnetaan erityisesti yhdessä jaettavista annoksistaan, mutta ennen kaikkea mieleeni jäi kokonaisuus.
Ruoka oli erinomaista. Jokainen annos oli täynnä makua, värejä ja huolella valittuja raaka-aineita. Yhtä vahvasti mieleeni jäi kuitenkin henkilökunta. He ottivat meidät vastaan aidolla ystävällisyydellä, auttoivat annosten valinnassa ja loivat tunnelman, jossa oli helppo rentoutua. Sellainen palvelu on nykyään harvinaista, ja juuri siksi se jäi mieleen.
Silloin ymmärsin
Kesken illallisen mieleeni nousi ajatus. Minä olin käyttänyt vuosia yhden valokuvan suunnitteluun. Ja silti kaikkein kaunein hetki syntyi täysin ilman suunnitelmaa. Ei Haltialassa. Ei vihreän polkupyörän vieressä. Vaan Krakovassa, ravintolassa, jota emme olleet edes tienneet olevan olemassa ennen tuota päivää.
Siinä hetkessä ymmärsin, ettei tämä mekko enää tarvinnut sitä alkuperäistä kuvausta. Se oli saanut paljon arvokkaamman tarinan.
Miksi ompelen edelleen itse?
Minulta kysytään usein, miksi ompelen edelleen itse, vaikka vaatteita saa ostettua lähes mistä tahansa. Vastaus löytyy tästä mekkosta. Kun teen vaatteen omin käsin, siihen ommellaan samalla pieni pala elämää. Siihen jäävät ne illat, jolloin ompelukone surisee työhuoneen pöydällä. Siihen jäävät ajatukset, onnistumiset ja joskus myös epäonnistumiset. Ja myöhemmin siihen tarttuvat muistot.
Tämä mekko muistuttaa minua nyt lämpimästä kesäillasta Krakovassa. Se muistuttaa hyvästä ruoasta. Ystävällisistä ihmisistä. Yhdestä täysin sattumalta löytyneestä ravintolasta. Ja siitä, että kaikkein kauneimmat hetket eivät yleensä ole niitä, joita olemme suunnitelleet vuosia. Ne ovat niitä, jotka elämä antaa meille lahjaksi. Ehkä juuri siksi rakastan ompelua niin paljon.
Vaatteet eivät ole minulle vain vaatteita. Ne ovat muistoja, tarinoita ja pieniä aikakapseleita, jotka kulkevat mukana vuodesta toiseen. Ja juuri siksi tästä keltaisesta mekosta tuli yksi elämäni rakkaimmista vaatteista. Ei siksi, että se olisi täydellinen, vaan siksi, että se muistuttaa minua siitä, että joskus elämä osaa kirjoittaa paljon kauniimman tarinan kuin minä itse koskaan osaisin.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
Krakovan matkan esittelyä:
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus. Muoti on muuttunut oudoksi. Ennen seurattiin ihmisiä, joilla oli tunnistettava tyyli. Nyt seurataan ihmisiä, jotka tilaavat paketteja. Missä on ne kaikki somemaailman ihmiset, jotka esittelevät niitä vaatteita, joita heillä on ollut vuosia käytössä?
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Avaa mikä tahansa somealusta ja vastaan tulee sama virta: haul sitä, unboxing tätä, “nämä oli pakko saada”, “tässä viikon löydöt”, “linkki biossa”. Vaikuttajista on tullut liikkuvia ostoskoreja, joiden sisältö vaihtuu nopeammin kuin vuodenaika. Ja mitä enemmän tavaraa liikkuu, sitä enemmän algoritmi tykkää.
Samaan aikaan ihmiset kyselevät lähes häpeillen kommenteissa: “Onko enää ketään, joka käyttää samoja vaatteita vuosia?” Se kertoo aika paljon siitä, mihin pisteeseen ollaan tultu.
Minäkin käyn kirppareilla. Teen löytöjä. Innostun vaatteista. Mutta en koe tarvitsevani kokonaan uutta identiteettiä joka viikko. Tämä virkattu paita löytyi tällä viikolla UFFista. Jonkun käsin tekemä työ, joka olisi voinut päätyä jätesäkkiin. Housut ostin Tallinnasta keväällä. Crocsit olen hankkinut vuosia sitten. En ajatellut niitä “sisältönä”. Ne ovat vain osa elämääni. Ehkä juuri siksi niistä tuli tyyli.
Jos jokainen asu on uusi, missä tyyli?
Minua väsyttää nykyinen tapa puhua muodista. Kaikki pyörii uuden ympärillä. Ei sen ympärillä, miltä jokin tuntuu päällä, miten vaate kestää aikaa tai mitä sillä halutaan ilmaista, vaan sen ympärillä, mitä on juuri ostettu.
Ja kyllä, tiedän ironian. Myös kirppishaulit voivat muuttua kulutukseksi. Second hand ei automaattisesti tee ostamisesta tiedostavaa. Jos tavaraa virtaa sisään jatkuvasti vain siksi, että se on halpaa, ainutlaatuista tai “löytö”, lopputulos on silti jatkuva kulutus. Vain esteettisemmässä paketissa.
Siksi minusta kiinnostavin kysymys ei enää ole: “Mistä tuo on ostettu?” Vaan: “Miksi tuo on edelleen käytössä?”
Tyyli syntyy kerrostumista. Vuosista. Toistosta. Siitä, että sama laukku kulkee mukana liian monella matkalla. Samat kengät näkyvät liian monessa kuvassa. Sama neule vedetään päälle silloinkin, kun sitä ei enää “pitäisi” käyttää.
Nykyinen some taas yrittää saada meidät uskomaan, että näkyvä toisto on epäonnistuminen. Että vaatteiden pitäisi vaihtua yhtä nopeasti kuin sisältö. Että kiinnostava ihminen on sellainen, jolla on jatkuvasti jotain uutta esiteltävää. Mutta ehkä kaikkein kiinnostavin ihminen onkin se, jonka tyyliä ei voi ostaa yhdellä tilauksella.
Ehkä emme enää edes seuraa tyyliä
Välillä tuntuu, ettei muotisisältö enää liity pukeutumiseen lainkaan. Se liittyy kulutukseen. Logistiikkaan. Pakettien avaamiseen. Jatkuvaan tavaravirtaan, joka naamioidaan inspiraatioksi. Ja ihmiset alkavat väsyä siihen. Sen huomaa kommenteista. Moni ei enää kysy “mistä tuo on”, vaan sanoo kaipaavansa jotain aidompaa. Sama vaate uudelleen stailattuna. Oikea lempivaate. Elämän jälkiä. Persoonallisuutta, joka ei vaihdu algoritmin mukana.
Minä en halua näyttää katalogilta. En halua rakentaa koko identiteettiäni sen ympärille, mitä olen juuri ostanut. Rehellisesti sanottuna minua kiinnostaa nykyään enemmän se, mitä ihmiset säilyttävät kuin se, mitä he hankkivat.
Siksi rakastan käsintehtyjä vaatteita, vanhoja löytöjä ja vähän kuluneita suosikkeja. Niissä näkyy elämä. Joku on käyttänyt tätä virkattua paitaa ennen minua. Joku on istunut ja tehnyt sen käsin silmukka silmukalta ilman ajatusta siitä, näkyisikö se algoritmissa tarpeeksi hyvin.
Siinä on jotain lohdullista aikana, jolloin kaikki tuntuu kertakäyttöiseltä, myös ihmiset. Ehkä ongelma ei olekaan se, että ihmiset ostavat vaatteita. Ongelma on se, että meille on myyty ajatus, ettei mikään koskaan riitä. Ei yksi tyyli, yksi takki, yksi estetiikka tai yksi versio itsestä. Kaiken pitäisi uusiutua jatkuvasti, jotta pysyisimme kiinnostavina.
Mutta minä en usko, että persoonallisuus syntyy loputtomasta uudistumisesta. Luulen, että se syntyy siitä, että uskaltaa näyttää samalta vielä vuodenkin päästä.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä postaukset: