Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa?
1
Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa? Olen seurannut vaatetusalaa läheltä vuosikymmeniä ja nähnyt muutoksen, joka aikanaan tuntui hiipivän vähitellen. Nyt taaksepäin katsoessa ymmärrän, kuinka nopeasti kaikki oikeastaan muuttui. 1980-luvun kulutuskulttuurista on tultu Sheinin ja Temun aikaan, jossa uuden vaatteen voi saada muutamalla eurolla. Mutta mitä tapahtui vaatteelle ja meille, jotka niitä ostamme?
Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa?
Aloitin pukuompelijan ja mallipukineiden valmistajan opinnot vuonna 1989. Silloin en tietenkään ymmärtänyt olevani keskellä valtavaa muutosta. Vaatetusalan ongelmat olivat jo alkaneet näkyä, ja suomalainen vaatetusteollisuus oli käännekohdassa. Työttömyyden merkkejä näkyi eri aloilla jo 1980-luvun lopulla ja vaatetus -ja jalkineteollisuudessa ihmisiä jäi työttömäksi jo vuonna 1989.
Varsinainen lama iski muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1991 työttömyys räjähti Suomessa käsiin ja Neuvostoliiton hajoaminen samana vuonna romahdutti myös suomalaisen vaatetusteollisuuden idänkauppaa.
Valmistuin vuonna 1996. Kun katson nyt taaksepäin siihen aikaan, tuntuu hämmästyttävältä, kuinka paljon vaatetusala oli muuttunut opintojeni aikana. Tilastotkin kertovat karua tarinaa: vaatetusteollisuuden työntekijöiden määrä oli 11 519 vuonna 1989, mutta vuonna 1991 enää 6 529. Silloin muutos tuntui hiipivältä. Yksi asia muuttui siellä, toinen täällä. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin näen kokonaisuuden aivan toisella tavalla. Me emme vain muuttaneet sitä, missä vaatteet valmistetaan. Muutimme koko suhteemme vaatteisiin.
Ensin opimme, että ostaminen tekee onnelliseksi
Minun sukupolveni lapsuudessa ja nuoruudessa 1980-luku oli kulutuskulttuurin suurta aikaa. Meille alettiin myydä ajatusta, että uusi tavara merkitsee jotakin. Uusi vaate saattoi tarkoittaa uutta alkua. Uusi pusero teki päivästä paremman. Uudet farkut saattoivat saada tuntemaan itsensä kauniimmaksi. Ostaminen ei ollut enää pelkästään tarpeiden täyttämistä. Ostamisesta tuli tunne.
Vaatteita ei hankittu vain siksi, että olisi jotakin päällepantavaa. Niillä kerrottiin, kuka olen, millainen haluan olla ja mihin joukkoon kuulun. Samaan aikaan suomalainen vaatetusteollisuus alkoi käydä läpi valtavaa muutosta. Tuotantoa siirtyi vähitellen halvemman tuotannon maihin ja kotimainen valmistus väheni. Vaatteita voitiin valmistaa suurempia määriä ja halvemmalla.
Sitten muoti alkoi nopeutua. Ensin mallistot vaihtuivat. Sitten trendit. Lopulta koko järjestelmä alkoi perustua siihen, että uutta pitää olla jatkuvasti saatavilla.
Sitten tuli internet. Verkkokauppa toi maailman vaatekaupan kotiin. Sosiaalinen media alkoi näyttää meille jatkuvasti uusia tapoja pukeutua. Ja lopulta syntyi järjestelmä, jossa uutta ei tarvitse enää edes odottaa.
Shein ja Temu ovat tämän kehityksen äärimmäisiä ilmentymiä. Mutta ne eivät syntyneet tyhjästä. Ne syntyivät maailmaan, jossa olimme jo oppineet haluamaan enemmän.
Entä jos kaksi vuotta onkin nykyään hyvä käyttöikä?
Tästä keskustelusta tekee kiinnostavan se, että kaikki Sheinin tai Temun ostajat eivät ajattele ostavansa huonoa vaatetta. Moni sanoo aivan suoraan, että heidän vaatteensa ovat laadukkaita. Ne kestävät kaksi vuotta, joskus pidempäänkin. Ja he saattavat kysyä aivan aiheellisesti: Miksi vaatteen pitäisi kestää kymmenen vuotta? En minä edes halua käyttää samoja vaatteita niin pitkään.
Tähän on vaikea vastata yksinkertaisesti. Jos vaate kestää käyttäjän mielestä riittävän pitkään ja maksaa vähän, hän voi aivan perustellusti kokea tehneensä hyvän kaupan. Mutta juuri tässä piilee minusta paljon suurempi kysymys.
Milloin kaksi vuotta kestävä vaate muuttui laadukkaaksi?
Vaatetusalan ammattilaisena minun on vaikea ajatella vaatteen laatua vain sen perusteella, kuinka kauan se pysyy ehjänä. Hyvä vaate on kokonaisuus. Materiaalin, rakenteen, ompelutyön, istuvuuden, yksityiskohtien ja huollettavuuden pitäisi muodostaa järkevä kokonaisuus. Hyvä vaate kestää käyttöä, mutta parhaimmillaan se myös kestää aikaa. Ja ajalla tarkoitan muutakin kuin kangasta.
Tarkoitan sitä, että vaatteen pitäisi olla sellainen, että siihen voi rakastua uudelleen ja uudelleen. Jos paita on niin halpa, että sen voi korvata uudella heti kun siihen kyllästyy, sen ei tarvitse muodostaa suhdetta käyttäjäänsä. Se voi vain poistua. Ja tilalle tulee uusi.
Ehkä tässä onkin tapahtunut suurin muutos. Me emme enää aina kysy: “Kuinka kauan tämä vaate kestää?” Kysymme: “Kuinka kauan haluan tätä?”
Kun vaatteesta tuli kulutustavara
En halua syyllistää Sheinin tai Temun käyttäjää. Minusta olisi liian helppoa nostaa sormi pystyyn ja todeta, että ihmiset ostavat väärin. Paljon kiinnostavampaa on kysyä, miten päädyimme tähän tilanteeseen. Jos yhteiskunta on vuosikymmenten ajan opettanut meille, että uusi tekee onnelliseksi, on aika loogista, että järjestelmä löytää lopulta keinon tarjota meille lähes rajattomasti uutta.
Sheinin tai Temun kohdalla ostaminen voi olla niin halpaa ja helppoa, ettei yksittäisen tuotteen arvoa ehdi edes ajatella. Kun ostos maksaa muutaman euron, sen mahdollinen käyttämättä jääminen ei tunnu suurelta menetykseltä. Mutta halpa hinta ei tarkoita, ettei tuotteella olisi hintaa. Jossakin kohtaa ketjua on aina materiaali, työ, energia, kuljetus ja ympäristö.
Ja ehkä meidän pitäisi palauttaa yksi vanha kysymys takaisin vaatekaappiimme: Rakastanko tätä vaatetta oikeasti?
Minulle tekstiiliarkeologia on juuri tämän vastakohta. Kun löydän vanhan vaatteen tai tekstiilin, en näe vain kangasta. Näen mahdollisen tarinan. Kädenjäljen. Käytön jäljet. Korjauksen. Muutoksen. Ihmisen, joka on joskus valinnut juuri tämän.
Siksi en kaipaa maailmaa, jossa jokaisen vaatteen pitäisi kestää ikuisesti. Kaipaan maailmaa, jossa vaatteella olisi taas arvoa ennen kuin se päätyy ostoskoriin. Ehkä meidän ei tarvitse rakastaa jokaista vaatettamme kymmentä vuotta.
Mutta olisi hyvä, jos ennen seuraavaa halpaa ostosta kysyisimme itseltämme yhden kysymyksen: Haluanko minä tämän vaatteen vai haluanko vain sen tunteen, jonka ostaminen hetkeksi antaa?
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lue myös näitä:
Second hand ei ole automaattisesti vastuullinen
Voiko second hand olla joskus myös ongelma? Tätä jäin pohtimaan Krakovan kirpputoreilla ja viimeistään UFF:n Pasilan myymälässä. Second hand ei ole automaattisesti vastuullinen, vaikka käytettyjen vaatteiden ostaminen onkin yleensä ympäristön kannalta parempi vaihtoehto kuin uuden hankkiminen. Missä kulkee raja laadukkaan kierrätyksen, pikamuodin ja ultrapikamuodin välillä? Ja voiko kirpputorilta tehdä vastuullisia löytöjä, vaikka ostoskassiin päätyisi joskus myös pikamuotia?
Second hand ei ole automaattisesti vastuullinen – tämän vuoksi jätän Sheinin rekkiin
Palasin juuri Krakovasta. Matkalaukkuun päätyi muutama uusi kirppislöytö, mutta ennen kaikkea paljon ajatuksia. Lähdin matkaan odottaen löytäväni runsaasti vintagea. Todellisuus oli kuitenkin aivan toinen. Krakovan second hand -liikkeissä oli paljon pikamuotia ja joukossa yllättävän paljon myös ultrapikamuotia. Se sai minut miettimään, mitä second hand oikeastaan tarkoittaa vuonna 2026.
Sama ajatus nousi pintaan uudelleen eilen. Kävin UFF:n Pasilan myymälässä ennen sen sulkemista. En mennyt sinne siksi, että olisin tarvinnut uusia vaatteita. Menin, koska halusin vielä kerran kiertää tutut rekit. Ja niin kuin kirpputorilla usein käy… Lähdin kotiin kassin kanssa.
En tarvinnut vaatteita – mutta ostin silti
Kirpputorilta ostaminenkin on kuluttamista. Se on asia, jonka välillä unohdamme. Käytetty vaate tuntuu vastuulliselta valinnalta, eikä siinä olekaan mitään väärää. Mutta jos ostan vaatteen, jolle minulla ei ole käyttöä, olen silti kuluttanut. Silti en kadu tämän päivän löytöjä.
Mukaani lähti Lindexin vaate, yksi New Yorkerin haalari ja kukallinen KaFuNi-merkkinen mekko.
New Yorker on itse asiassa merkki, jonka yleensä jätän rekkiin. Tällä kertaa rakastuin haalariin heti. Tutkin materiaalin, katsoin ompeleet ja mietin, että tästä tulee täydellinen mökkivaate. Joskus vaate voittaa merkin.
KaFuNi puolestaan oli minulle täysin tuntematon. Pesulappu kertoi kuitenkin kaiken olennaisen: 95 prosenttia puuvillaa ja viisi prosenttia polyesteriä. Kangas tuntui hyvältä, ompeleet olivat siistit ja kuosi ihastutti. Googlasin merkin vasta kotona.
Krakovasta mukaan tarttui puolestaan esimerkiksi Dranellan, Phase Eightin ja Apricotin vaatteita. Vintagea oli tarjolla yllättävän vähän, joten jouduin katsomaan myös pikamuotia. Mutta en ostanut mitään sokkona.
Näin minä valitsen vaatteeni kirpputorilta
Moni katsoo ensimmäisenä vaatteen merkkiä. Minä tunnustelen kangasta. Sen jälkeen katson materiaalikoostumuksen. Sitten tutkin ompeleet, vetoketjut, napit ja vaatteen yleisen kunnon. Vasta lopuksi katson merkkiä.
Minulla on toki muutamia merkkejä, joihin tartun muita herkemmin. Vanhempi H&M, Lindex, KappAhl, Dranella ja Phase Eight ovat osoittautuneet vuosien varrella luotettaviksi. Toisaalta olen löytänyt upeita vaatteita myös täysin tuntemattomilta merkeiltä. Merkki ei tee vaatteesta hyvää. Laatu tekee.
Miksi Shein jää minulta rekkiin?
Tästä aiheesta puhutaan paljon. Minun vastaukseni on kuitenkin hyvin yksinkertainen. En osta Sheiniä. Kyse ei ole vain siitä, mitä merkistä kirjoitetaan tai millaisia mielipiteitä siitä esitetään. Kyse on omasta kokemuksestani. Tunnistan Sheinin usein jo kosketuksesta.
Kangas tuntuu käsissäni oudolta. Ei pelkästään polyesteriltä, vaan aivan kuin sen pinnalla olisi jokin kalvo. Tiedän, että tämä on oma aistikokemukseni, mutta juuri siksi en jää edes pohtimaan ostamista. Joskus sormenpäitä alkaa jopa kihelmöidä, kun kosken tiettyihin vaatteisiin.
Siksi yllätyin eilen, kun näin UFF:n rekeissä niin paljon Sheiniä. Se sai minut miettimään, miten paljon ultrapikamuoti on muuttanut myös kirpputoreja.
Pikamuoti ja ultrapikamuoti eivät ole sama asia
Tämä on mielestäni tärkeä ero. Ostan joskus käytettyä pikamuotia. En kuitenkaan osta mitä tahansa. Googlaan tuntemattomat merkit, tarkistan materiaalit ja arvioin, kestääkö vaate vielä vuosia käyttöä. Jos vastaus on kyllä, vaatteelle kannattaa antaa uusi elämä. Mutta kaikkein heikkolaatuisimman ultrapikamuodin kohdalla ajattelen toisin.
Tiedän, että tämä mielipide jakaa varmasti ihmisiä. Minusta kaikkein heikkolaatuisin ultrapikamuoti ei kuulu kirpputorien rekeille. Jos vaate on niin huonosti valmistettu, ettei se kestä kunnolla edes yhtä omistajaa, sen kierrättäminen ihmiseltä toiselle ei ratkaise ongelmaa. Ongelma ei ole halpa hinta. Ongelma on huono laatu.
Vastuullisuus ei ole täydellisyyttä
En väitä olevani täydellinen kuluttaja. Eilisen päivän ostokset ovat siitä hyvä esimerkki. En tarvinnut yhtään uutta vaatetta. Silti ostin. Mutta ehkä vastuullisuus ei olekaan täydellisyyttä.
Ehkä se on sitä, että pysähtyy miettimään ennen kassalle menemistä. Tutkii materiaalit. Arvioi laadun. Ostaa vaatteen, jota oikeasti käyttää. Korjaa sen, jos se hajoaa. Ja käyttää sitä niin pitkään kuin mahdollista.
Juuri sitä minä yritän tehdä. En aina onnistu. Mutta yritän tehdä jokaisen ostoksen hieman harkitummin kuin edellisen. Siksi kirpputorilla tärkein kysymys ei mielestäni ole: ”Mikä merkki tämä on?” Vaan: ”Kestääkö tämä vaate vielä seuraavan omistajan ja ehkä vielä sitä seuraavankin?”
Mukavaa tiistaita!
Seuraa minua:
Lisää kirppisjuttuja: