Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa?
1
Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa? Olen seurannut vaatetusalaa läheltä vuosikymmeniä ja nähnyt muutoksen, joka aikanaan tuntui hiipivän vähitellen. Nyt taaksepäin katsoessa ymmärrän, kuinka nopeasti kaikki oikeastaan muuttui. 1980-luvun kulutuskulttuurista on tultu Sheinin ja Temun aikaan, jossa uuden vaatteen voi saada muutamalla eurolla. Mutta mitä tapahtui vaatteelle ja meille, jotka niitä ostamme?
Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa?
Aloitin pukuompelijan ja mallipukineiden valmistajan opinnot vuonna 1989. Silloin en tietenkään ymmärtänyt olevani keskellä valtavaa muutosta. Vaatetusalan ongelmat olivat jo alkaneet näkyä, ja suomalainen vaatetusteollisuus oli käännekohdassa. Työttömyyden merkkejä näkyi eri aloilla jo 1980-luvun lopulla ja vaatetus -ja jalkineteollisuudessa ihmisiä jäi työttömäksi jo vuonna 1989.
Varsinainen lama iski muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1991 työttömyys räjähti Suomessa käsiin ja Neuvostoliiton hajoaminen samana vuonna romahdutti myös suomalaisen vaatetusteollisuuden idänkauppaa.
Valmistuin vuonna 1996. Kun katson nyt taaksepäin siihen aikaan, tuntuu hämmästyttävältä, kuinka paljon vaatetusala oli muuttunut opintojeni aikana. Tilastotkin kertovat karua tarinaa: vaatetusteollisuuden työntekijöiden määrä oli 11 519 vuonna 1989, mutta vuonna 1991 enää 6 529. Silloin muutos tuntui hiipivältä. Yksi asia muuttui siellä, toinen täällä. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin näen kokonaisuuden aivan toisella tavalla. Me emme vain muuttaneet sitä, missä vaatteet valmistetaan. Muutimme koko suhteemme vaatteisiin.
Ensin opimme, että ostaminen tekee onnelliseksi
Minun sukupolveni lapsuudessa ja nuoruudessa 1980-luku oli kulutuskulttuurin suurta aikaa. Meille alettiin myydä ajatusta, että uusi tavara merkitsee jotakin. Uusi vaate saattoi tarkoittaa uutta alkua. Uusi pusero teki päivästä paremman. Uudet farkut saattoivat saada tuntemaan itsensä kauniimmaksi. Ostaminen ei ollut enää pelkästään tarpeiden täyttämistä. Ostamisesta tuli tunne.
Vaatteita ei hankittu vain siksi, että olisi jotakin päällepantavaa. Niillä kerrottiin, kuka olen, millainen haluan olla ja mihin joukkoon kuulun. Samaan aikaan suomalainen vaatetusteollisuus alkoi käydä läpi valtavaa muutosta. Tuotantoa siirtyi vähitellen halvemman tuotannon maihin ja kotimainen valmistus väheni. Vaatteita voitiin valmistaa suurempia määriä ja halvemmalla.
Sitten muoti alkoi nopeutua. Ensin mallistot vaihtuivat. Sitten trendit. Lopulta koko järjestelmä alkoi perustua siihen, että uutta pitää olla jatkuvasti saatavilla.
Sitten tuli internet. Verkkokauppa toi maailman vaatekaupan kotiin. Sosiaalinen media alkoi näyttää meille jatkuvasti uusia tapoja pukeutua. Ja lopulta syntyi järjestelmä, jossa uutta ei tarvitse enää edes odottaa.
Shein ja Temu ovat tämän kehityksen äärimmäisiä ilmentymiä. Mutta ne eivät syntyneet tyhjästä. Ne syntyivät maailmaan, jossa olimme jo oppineet haluamaan enemmän.
Entä jos kaksi vuotta onkin nykyään hyvä käyttöikä?
Tästä keskustelusta tekee kiinnostavan se, että kaikki Sheinin tai Temun ostajat eivät ajattele ostavansa huonoa vaatetta. Moni sanoo aivan suoraan, että heidän vaatteensa ovat laadukkaita. Ne kestävät kaksi vuotta, joskus pidempäänkin. Ja he saattavat kysyä aivan aiheellisesti: Miksi vaatteen pitäisi kestää kymmenen vuotta? En minä edes halua käyttää samoja vaatteita niin pitkään.
Tähän on vaikea vastata yksinkertaisesti. Jos vaate kestää käyttäjän mielestä riittävän pitkään ja maksaa vähän, hän voi aivan perustellusti kokea tehneensä hyvän kaupan. Mutta juuri tässä piilee minusta paljon suurempi kysymys.
Milloin kaksi vuotta kestävä vaate muuttui laadukkaaksi?
Vaatetusalan ammattilaisena minun on vaikea ajatella vaatteen laatua vain sen perusteella, kuinka kauan se pysyy ehjänä. Hyvä vaate on kokonaisuus. Materiaalin, rakenteen, ompelutyön, istuvuuden, yksityiskohtien ja huollettavuuden pitäisi muodostaa järkevä kokonaisuus. Hyvä vaate kestää käyttöä, mutta parhaimmillaan se myös kestää aikaa. Ja ajalla tarkoitan muutakin kuin kangasta.
Tarkoitan sitä, että vaatteen pitäisi olla sellainen, että siihen voi rakastua uudelleen ja uudelleen. Jos paita on niin halpa, että sen voi korvata uudella heti kun siihen kyllästyy, sen ei tarvitse muodostaa suhdetta käyttäjäänsä. Se voi vain poistua. Ja tilalle tulee uusi.
Ehkä tässä onkin tapahtunut suurin muutos. Me emme enää aina kysy: “Kuinka kauan tämä vaate kestää?” Kysymme: “Kuinka kauan haluan tätä?”
Kun vaatteesta tuli kulutustavara
En halua syyllistää Sheinin tai Temun käyttäjää. Minusta olisi liian helppoa nostaa sormi pystyyn ja todeta, että ihmiset ostavat väärin. Paljon kiinnostavampaa on kysyä, miten päädyimme tähän tilanteeseen. Jos yhteiskunta on vuosikymmenten ajan opettanut meille, että uusi tekee onnelliseksi, on aika loogista, että järjestelmä löytää lopulta keinon tarjota meille lähes rajattomasti uutta.
Sheinin tai Temun kohdalla ostaminen voi olla niin halpaa ja helppoa, ettei yksittäisen tuotteen arvoa ehdi edes ajatella. Kun ostos maksaa muutaman euron, sen mahdollinen käyttämättä jääminen ei tunnu suurelta menetykseltä. Mutta halpa hinta ei tarkoita, ettei tuotteella olisi hintaa. Jossakin kohtaa ketjua on aina materiaali, työ, energia, kuljetus ja ympäristö.
Ja ehkä meidän pitäisi palauttaa yksi vanha kysymys takaisin vaatekaappiimme: Rakastanko tätä vaatetta oikeasti?
Minulle tekstiiliarkeologia on juuri tämän vastakohta. Kun löydän vanhan vaatteen tai tekstiilin, en näe vain kangasta. Näen mahdollisen tarinan. Kädenjäljen. Käytön jäljet. Korjauksen. Muutoksen. Ihmisen, joka on joskus valinnut juuri tämän.
Siksi en kaipaa maailmaa, jossa jokaisen vaatteen pitäisi kestää ikuisesti. Kaipaan maailmaa, jossa vaatteella olisi taas arvoa ennen kuin se päätyy ostoskoriin. Ehkä meidän ei tarvitse rakastaa jokaista vaatettamme kymmentä vuotta.
Mutta olisi hyvä, jos ennen seuraavaa halpaa ostosta kysyisimme itseltämme yhden kysymyksen: Haluanko minä tämän vaatteen vai haluanko vain sen tunteen, jonka ostaminen hetkeksi antaa?
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lue myös näitä:
Mood Fabrics The Clementine Dress yllätti täysin
Kesäiset ompeluprojektit ovat juuri niitä, joissa innostus ja pieni turhautuminen kulkevat käsi kädessä. Kun lähdin testaamaan Mood Fabricsin Clementine Dress -kaavaa, en vielä tiennyt, että päätyisin lopulta ompelemaan lähes täysin ilman ohjeita. Vaikka olen vaatetusalan ammattilainen, tämän kaavan rakenne ja ohjeistus saivat minutkin nostamaan kulmia. Silti projektista syntyi jotain kiinnostavaa: ehkä vähän erikoinen, mutta samalla kaunis mekko. Ja juuri siksi Mood Fabrics The Clementine Dress yllätti täysin. Mekon tyyli ja malli kiinnosti minua todella paljon ja halusin ehdottomasti nähdä millainen on mekon ohje ja tietenkin kaava.
Mood Fabrics The Clementine Dress yllätti täysin
Olen viime aikoina yrittänyt käyttää enemmän niitä kankaita, jotka ovat odottaneet kaapissa aivan liian pitkään. Tällä kertaa valitsin puuvilla-pellavasekoitteen, jossa on pieni ja herkkä kuviointi. Materiaali tuntui heti oikealta juuri tällaiseen kesämekkoon: tarpeeksi napakka pitämään muotonsa, mutta silti kevyt ja ilmava.
Kaavana oli Mood Fabricsin ilmainen The Clementine Dress, joka näytti kuvissa todella kauniilta ja vähän erilaiselta. Yksiolkaiminen malli, avoin vyötärö ja runsas helma tekivät vaikutuksen heti. Kaavassa oli juuri sellaista boheemia kesätunnelmaa, josta pidän muutenkin paljon. Mutta sitten alkoi itse ompelu.
Omituinen kaava ja vielä omituisemmat ohjeet
Vaikka olen vaatetusalan ammattilainen ja tottunut lukemaan kaavoja sekä työohjeita, tämän mekon kohdalla jouduin pysähtymään useamman kerran. Kaavan rakenne tuntui paikoin oudolta ja ohjeet olivat yllättävän sekavat. Joissain kohdissa vaikutti siltä, että työvaiheita oli joko selitetty epäloogisesti tai jätetty kokonaan puoliksi käyttäjän pääteltäväksi. Se on aina hieman erikoista, koska yleensä juuri teknisesti haastavissa kaavoissa ohjeiden pitäisi olla erityisen selkeitä.
Lopulta päädyin tekemään sen, mikä usein toimii parhaiten myös ammattilaisella: jätin ohjeet syrjään ja katsoin vaatteen rakennetta itse. Kun kokonaisuuden hahmotti kaavan kautta eikä yrittänyt väkisin seurata jokaista kirjoitettua vaihetta, ompelu alkoi sujua huomattavasti paremmin. Oikeastaan juuri siinä vaiheessa projekti muuttui kiinnostavaksi.
Pidän siitä, että vaatteessa on jotain vähän epäsymmetristä ja dramaattista. Yksi paljas olkapää tekee muuten pehmeästä ja romanttisesta mekosta hieman näyttävämmän. Samalla avoin vyötärö tuo malliin modernia ilmettä, vaikka kokonaisuus onkin hyvin pehmeä ja vintagehenkinen.
Puuvilla-pellava sopii malliin täydellisesti
Tässä projektissa materiaalivalinta onnistui mielestäni erityisen hyvin. Puuvilla-pellavasekoite toimii tällaisessa mallissa todella kauniisti, koska siinä on tarpeeksi ryhtiä korostamaan mekon muotoa. Liian ohut viskoosi olisi voinut tehdä kokonaisuudesta helposti veltomman näköisen, kun taas liian jäykkä kangas olisi vienyt pois mekon pehmeyden. Pidän myös siitä, miten pieni kuviointi rauhoittaa muuten näyttävää mallia. Jos kangas olisi ollut kovin suuri -tai voimakaskuvioinen, yksiolkaiminen leikkaus ja avoin vyötärö olisivat ehkä alkaneet kilpailla liikaa keskenään.
En ole vielä ehtinyt kunnolla sovittaa mekkoa päälleni, joten lopullinen istuvuus on vielä pieni arvoitus. Se on aina yksi ompeluprojektien jännittävimmistä vaiheista: näyttääkö vaate yhtä hyvältä oikeasti käytössä kuin mallinuken päällä? Silti jo nyt voin sanoa, että tämä oli mielenkiintoinen testiprojekti. The Clementine Dress ei ehkä ollut teknisesti selkein kaava, mutta siinä on jotain, mikä tekee siitä silti houkuttelevan. Ehkä juuri se, ettei lopputulos näytä aivan tavalliselta valmiskaavalta.
Joskus kaikkein mieleenpainuvimmat ompeluprojektit eivät ole niitä helpoimpia. Ne ovat niitä, joissa joutuu käyttämään omaa ammattitaitoa, soveltamaan ja ratkaisemaan ongelmia matkan varrella. Tämä mekko oli juuri sellainen.
Rentoa viikonloppua!
Seuraa minua:
Mood Fabricsin malleja: