Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa?
1
Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa? Olen seurannut vaatetusalaa läheltä vuosikymmeniä ja nähnyt muutoksen, joka aikanaan tuntui hiipivän vähitellen. Nyt taaksepäin katsoessa ymmärrän, kuinka nopeasti kaikki oikeastaan muuttui. 1980-luvun kulutuskulttuurista on tultu Sheinin ja Temun aikaan, jossa uuden vaatteen voi saada muutamalla eurolla. Mutta mitä tapahtui vaatteelle ja meille, jotka niitä ostamme?
Milloin vaatteesta tuli niin halpa, ettei sitä tarvitse enää rakastaa?
Aloitin pukuompelijan ja mallipukineiden valmistajan opinnot vuonna 1989. Silloin en tietenkään ymmärtänyt olevani keskellä valtavaa muutosta. Vaatetusalan ongelmat olivat jo alkaneet näkyä, ja suomalainen vaatetusteollisuus oli käännekohdassa. Työttömyyden merkkejä näkyi eri aloilla jo 1980-luvun lopulla ja vaatetus -ja jalkineteollisuudessa ihmisiä jäi työttömäksi jo vuonna 1989.
Varsinainen lama iski muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1991 työttömyys räjähti Suomessa käsiin ja Neuvostoliiton hajoaminen samana vuonna romahdutti myös suomalaisen vaatetusteollisuuden idänkauppaa.
Valmistuin vuonna 1996. Kun katson nyt taaksepäin siihen aikaan, tuntuu hämmästyttävältä, kuinka paljon vaatetusala oli muuttunut opintojeni aikana. Tilastotkin kertovat karua tarinaa: vaatetusteollisuuden työntekijöiden määrä oli 11 519 vuonna 1989, mutta vuonna 1991 enää 6 529. Silloin muutos tuntui hiipivältä. Yksi asia muuttui siellä, toinen täällä. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin näen kokonaisuuden aivan toisella tavalla. Me emme vain muuttaneet sitä, missä vaatteet valmistetaan. Muutimme koko suhteemme vaatteisiin.
Ensin opimme, että ostaminen tekee onnelliseksi
Minun sukupolveni lapsuudessa ja nuoruudessa 1980-luku oli kulutuskulttuurin suurta aikaa. Meille alettiin myydä ajatusta, että uusi tavara merkitsee jotakin. Uusi vaate saattoi tarkoittaa uutta alkua. Uusi pusero teki päivästä paremman. Uudet farkut saattoivat saada tuntemaan itsensä kauniimmaksi. Ostaminen ei ollut enää pelkästään tarpeiden täyttämistä. Ostamisesta tuli tunne.
Vaatteita ei hankittu vain siksi, että olisi jotakin päällepantavaa. Niillä kerrottiin, kuka olen, millainen haluan olla ja mihin joukkoon kuulun. Samaan aikaan suomalainen vaatetusteollisuus alkoi käydä läpi valtavaa muutosta. Tuotantoa siirtyi vähitellen halvemman tuotannon maihin ja kotimainen valmistus väheni. Vaatteita voitiin valmistaa suurempia määriä ja halvemmalla.
Sitten muoti alkoi nopeutua. Ensin mallistot vaihtuivat. Sitten trendit. Lopulta koko järjestelmä alkoi perustua siihen, että uutta pitää olla jatkuvasti saatavilla.
Sitten tuli internet. Verkkokauppa toi maailman vaatekaupan kotiin. Sosiaalinen media alkoi näyttää meille jatkuvasti uusia tapoja pukeutua. Ja lopulta syntyi järjestelmä, jossa uutta ei tarvitse enää edes odottaa.
Shein ja Temu ovat tämän kehityksen äärimmäisiä ilmentymiä. Mutta ne eivät syntyneet tyhjästä. Ne syntyivät maailmaan, jossa olimme jo oppineet haluamaan enemmän.
Entä jos kaksi vuotta onkin nykyään hyvä käyttöikä?
Tästä keskustelusta tekee kiinnostavan se, että kaikki Sheinin tai Temun ostajat eivät ajattele ostavansa huonoa vaatetta. Moni sanoo aivan suoraan, että heidän vaatteensa ovat laadukkaita. Ne kestävät kaksi vuotta, joskus pidempäänkin. Ja he saattavat kysyä aivan aiheellisesti: Miksi vaatteen pitäisi kestää kymmenen vuotta? En minä edes halua käyttää samoja vaatteita niin pitkään.
Tähän on vaikea vastata yksinkertaisesti. Jos vaate kestää käyttäjän mielestä riittävän pitkään ja maksaa vähän, hän voi aivan perustellusti kokea tehneensä hyvän kaupan. Mutta juuri tässä piilee minusta paljon suurempi kysymys.
Milloin kaksi vuotta kestävä vaate muuttui laadukkaaksi?
Vaatetusalan ammattilaisena minun on vaikea ajatella vaatteen laatua vain sen perusteella, kuinka kauan se pysyy ehjänä. Hyvä vaate on kokonaisuus. Materiaalin, rakenteen, ompelutyön, istuvuuden, yksityiskohtien ja huollettavuuden pitäisi muodostaa järkevä kokonaisuus. Hyvä vaate kestää käyttöä, mutta parhaimmillaan se myös kestää aikaa. Ja ajalla tarkoitan muutakin kuin kangasta.
Tarkoitan sitä, että vaatteen pitäisi olla sellainen, että siihen voi rakastua uudelleen ja uudelleen. Jos paita on niin halpa, että sen voi korvata uudella heti kun siihen kyllästyy, sen ei tarvitse muodostaa suhdetta käyttäjäänsä. Se voi vain poistua. Ja tilalle tulee uusi.
Ehkä tässä onkin tapahtunut suurin muutos. Me emme enää aina kysy: “Kuinka kauan tämä vaate kestää?” Kysymme: “Kuinka kauan haluan tätä?”
Kun vaatteesta tuli kulutustavara
En halua syyllistää Sheinin tai Temun käyttäjää. Minusta olisi liian helppoa nostaa sormi pystyyn ja todeta, että ihmiset ostavat väärin. Paljon kiinnostavampaa on kysyä, miten päädyimme tähän tilanteeseen. Jos yhteiskunta on vuosikymmenten ajan opettanut meille, että uusi tekee onnelliseksi, on aika loogista, että järjestelmä löytää lopulta keinon tarjota meille lähes rajattomasti uutta.
Sheinin tai Temun kohdalla ostaminen voi olla niin halpaa ja helppoa, ettei yksittäisen tuotteen arvoa ehdi edes ajatella. Kun ostos maksaa muutaman euron, sen mahdollinen käyttämättä jääminen ei tunnu suurelta menetykseltä. Mutta halpa hinta ei tarkoita, ettei tuotteella olisi hintaa. Jossakin kohtaa ketjua on aina materiaali, työ, energia, kuljetus ja ympäristö.
Ja ehkä meidän pitäisi palauttaa yksi vanha kysymys takaisin vaatekaappiimme: Rakastanko tätä vaatetta oikeasti?
Minulle tekstiiliarkeologia on juuri tämän vastakohta. Kun löydän vanhan vaatteen tai tekstiilin, en näe vain kangasta. Näen mahdollisen tarinan. Kädenjäljen. Käytön jäljet. Korjauksen. Muutoksen. Ihmisen, joka on joskus valinnut juuri tämän.
Siksi en kaipaa maailmaa, jossa jokaisen vaatteen pitäisi kestää ikuisesti. Kaipaan maailmaa, jossa vaatteella olisi taas arvoa ennen kuin se päätyy ostoskoriin. Ehkä meidän ei tarvitse rakastaa jokaista vaatettamme kymmentä vuotta.
Mutta olisi hyvä, jos ennen seuraavaa halpaa ostosta kysyisimme itseltämme yhden kysymyksen: Haluanko minä tämän vaatteen vai haluanko vain sen tunteen, jonka ostaminen hetkeksi antaa?
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
Lue myös näitä:
Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
Muoti voi olla kauneutta, itseilmaisua ja luovuutta. Se voi olla tapa kertoa maailmalle, kuka olemme ja mitä rakastamme. Mutta joskus yhden vaatteen sauma kantaa mukanaan jotain paljon raskaampaa. Juuri sitä ajatusta jäin pyörittelemään katsoessani dokumenttia Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää. Se ei ollut vain ohjelma vaateteollisuudesta, vaan muistutus siitä, miten helposti suljemme silmämme asioilta, joita emme halua nähdä.
Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
Muistan yhä sen hetken, kun dokumentissa kerrottiin Bangladeshissa tapahtuneesta vaateteollisuuden historian pahimmasta onnettomuudesta. Ja oikeastaan juuri silloin minä itsekin heräsin lopullisesti. Olin toki jo ennen sitä valveutunut. Tiesin pikamuodin ongelmista, olin lukenut vaateteollisuuden varjopuolista ja ymmärsin, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta silti omat kulutustottumukseni liittyivät edelleen uusiin vaatteisiin. Ostamiseen. Ajatukseen siitä, että uusi vaate toisi jotain uutta myös omaan elämään.
Rana Plaza muutti jotain pysyvästi. Sen jälkeen en enää pystynyt katsomaan vaaterekkejä täysin samalla tavalla. Rakennus romahti yhdessä hetkessä. Yli 1100 ihmistä kuoli. Yli tuhat ihmistä. Ajatus tuntuu lähes mahdottomalta käsittää, varsinkin kun tragedian taustalla olivat vaatteet, joita myytiin meille arkipäiväisinä ja halpoina löytöinä. Moni työntekijä oli tiennyt rakennuksen olevan vaarallinen, mutta töihin oli silti mentävä. Koska vaihtoehtoja ei ollut.
Katsoessani dokumenttia en pystynyt enää ajattelemaan vaatteita samalla tavalla kuin ennen. Jokainen ommeltu sauma alkoi tuntua joltain paljon suuremmalta kuin pelkältä muodilta. Istuin sohvan nurkassa teekuppi käsissäni ja ajattelin ensin katsovani vain tavallista dokumenttia pikamuodista. Mutta hyvin nopeasti huomasin, ettei kyse ollut vain vaatteista. Kyse oli ihmisistä. Naisista, lapsista, käsistä jotka ompelevat päivät ja yöt, jotta me voisimme ostaa uuden paidan halvemmalla kuin kahvilakupillisen.
Dokumentin aikana mieleeni nousi monta kertaa oma vaatekaappini. Kuinka monta kertaa olen ostanut jotain vain siksi, että se oli halpa? Kuinka monta kertaa olen ajatellut tarvitsevani uuden mekon, vaikka vanhakin olisi ollut täysin hyvä? Nämä ajatukset eivät tuntuneet mukavilta, mutta ehkä niiden ei kuulukaan tuntua.
Vaatteiden todellinen hinta
VillaNannan maailmassa käsityöt, vanhat kankaat ja itse tekeminen ovat aina olleet paljon enemmän kuin harrastus. Ne ovat tapa hidastaa. Tapa arvostaa materiaaleja ja nähdä vaatteissa muutakin kuin nopeasti vaihtuva trendi. Kun ompelee itse vaatteen, siihen sitoutuu aivan eri tavalla. Jokainen sauma kertoo ajasta, ajatuksesta ja rakkaudesta tekemiseen.
Dokumentti muistutti myös siitä, miten irti olemme usein vaatteiden alkuperästä. Me näemme valmiin tuotteen kauniisti valaistussa liikkeessä tai täydellisesti stailatussa verkkokaupassa. Emme näe hikisiä tehdashalleja, loppuun palaneita työntekijöitä tai sitä kiirettä, jonka keskellä vaatteita valmistetaan valtavia määriä. Ja silti rakastan muotia edelleen.
Rakastan kerroksellisia hameita, pitsiä, vanhoja neuleita ja persoonallisia asuja. Rakastan sitä tunnetta, kun löytää täydellisen vintage-aarteen kirpputorilta tai tekee itse jotain, joka tuntuu omalta. Mutta ehkä juuri siksi tämä dokumentti kosketti niin syvältä. Se pakotti miettimään, millaista muotia haluan tukea.
*****
En usko täydellisyyteen. En usko siihen, että jokaisen pitäisi heittää koko vaatekaappinsa pois ja muuttua yhdessä yössä täysin vastuulliseksi. Mutta uskon pieniin valintoihin. Siihen, että yhdenkin vaatteen voi korjata uuden ostamisen sijaan. Että kirpputorilta löytynyt villatakki voi olla arvokkaampi kuin nopeasti tuotettu trendivaate. Että joskus kaikkein kaunein asu syntyy jo olemassa olevista materiaaleista.
Dokumentin katsomisen jälkeen tuntui vaikealta selata verkkokauppoja samalla tavalla kuin ennen.
Kun näkee kuvia sortuneista tehdasrakennuksista ja ihmisten omaisten surusta, halpa hinta ei tunnukaan enää löydöltä. Se tuntuu kysymykseltä, johon emme aina halua vastata. Kuinka moni ihminen joutui joustamaan turvallisuudestaan, terveydestään tai elämästään, jotta me voisimme saada uuden paidan muutamalla eurolla? Jokaisen halvan topin kohdalla mieleen nousi kysymys: kuka tämän oikeasti maksoi?
Ehkä juuri siksi Veren tahrimat muotivaatteet jäi mieleeni pyörimään vielä pitkään lopputekstien jälkeenkin. Se ei ollut vain dokumentti muodista. Se oli muistutus ihmisyydestä, empatiasta ja siitä, miten helposti totumme ylikulutukseen. Ehkä kaikkein tärkein ajatus onkin tämä: vaatteiden pitäisi tuntua hyvältä myös omassatunnossa. Ja ehkä hitaasti tehty, korjattu, rakastettu ja uudelleen käytetty vaate on lopulta kaikkein kaunein kaikista.
Dokumentin voi katsoa Yle Areenasta.
Ihanaa tiistai-iltaa!
Seuraa minua:
Lisää erilaisia tv -ohjelmia: