Unohda trendit, valitse mansikkakesän tunnelma
0
Unohda trendit, valitse mansikkakesän tunnelma. Kesän trendit vaihtuvat nopeammin kuin mansikat ehtivät kypsyä. Muutama vuosi sitten sosiaalinen media puhui Strawberry Girl Summer -estetiikasta, mutta tarvitseeko sen toteuttamiseen todella ostaa uusia vaatteita? Minun retkipäiväni asu rakentui yli kymmenen vuotta sitten ommellusta paidasta, itse tehdystä laukusta ja vaatteista, joilla on jo oma tarinansa. Ehkä kaikkein kaunein kesätyyli syntyykin siitä, mitä vaatekaapista jo löytyy.
Unohda trendit, valitse mansikkakesän tunnelma
Kesä toisensa jälkeen muoti kertoo meille, millainen meidän pitäisi olla. Yhtenä vuonna pukeudutaan kuin rannalle, seuraavana kuin tenniskentälle. Muutama vuosi sitten sosiaalinen media ihastui Strawberry girl summer -estetiikkaan. Kuvavirta täyttyi punaisen ja valkoisen sävyistä, pitsistä, olkihatuista, mansikoista ja huolettomista kesäpäivistä. Vaikka suurin trendihuuma on jo ohi, sen ajatus elää edelleen, eikä ihme. Se on yksi harvoista estetiikoista, joka ei tunnu vanhenevan.
Mutta mitä jos kaikkein aidoin Strawberry Girl Summer ei löydykään verkkokaupasta?
Minun retkipäiväni asu rakentui vaatteista, jotka ovat kulkeneet mukanani jo pitkään. Punainen paita on ommeltu Burdan kaavalla vuonna 2014. Vaalea laukku on itse tekemäni. Ne eivät ole tämän kesän uutuuksia, mutta juuri siksi ne tuntuvat omilta. Ne ovat kulkeneet mukana vuosien ajan, eikä niiden arvo ole vähentynyt, päinvastoin.
Kun seisoin meren äärellä valkoisissa brodeeratuissa housuissani, virkattu hattu päässä ja itse tehty laukku olalla, en yrittänyt näyttää trendikkäältä. Halusin vain pukeutua niin, että minulla oli hyvä olla. Sellaiselta kesäretken kuuluukin tuntua. Ja ehkä juuri siinä piilee koko kesän salaisuus.
Strawberry Girl Summer ilman ostoskoria
Strawberry Girl Summer ei oikeastaan tarkoita pelkästään vaatteita. Se on estetiikka, jossa yhdistyvät kesän keveys, luonnollisuus, romantiikka ja pieni ripaus nostalgiaa. Punainen ja valkoinen ovat sen tunnusvärejä. Mansikat, pitsit, pellava, kukkakuosit, aurinkohatut ja huolettomat retkipäivät kuuluvat sen maailmaan.
Valitettavasti sosiaalisessa mediassa trendistä on tullut monelle myös ostoslista. Tarvitaan uusi mekko, uudet sandaalit, uusi olkilaukku ja vielä muutama mansikkakuvioinen asuste. Ikään kuin kesän tunnelma olisi mahdollista ostaa kassakuitin mukana.
Mutta tarvitseeko oikeasti?
Minun Strawberry Girl Summerini syntyy aivan toisin. Se alkaa vaatekaapista. Se alkaa siitä, että kaivan esiin yli kymmenen vuotta sitten ompelemani paidan. Se jatkuu itse tehdyllä laukulla, joka on nähnyt monta kesää. Sen jälkeen tarvitaan vain aurinkoinen päivä, rantaretki, hyvä seura tai oma rauha ja ehkä rasiallinen tuoreita mansikoita.
Kesän tunnelmaa ei voi ostaa. Minusta on jopa hieman surullista, että niin moni kaunis estetiikka muuttuu nopeasti kulutushaasteeksi. Juuri silloin katoaa se, mikä siinä alun perin viehätti: aitous. Kauneimmat kesämuistot eivät synny uusista vaatteista. Ne syntyvät hetkistä, joihin ne vaatteet liittyvät.
Vaatteilla saa olla pitkä elämä
Kun kerron, että tämä punainen paita on ommeltu vuonna 2014, moni yllättyy. Se ei näytä vanhalta. Eikä sen tarvitsekaan näyttää. Hyvin tehty vaate ei vanhene samalla tavalla kuin trendit. Se odottaa vaatekaapissa juuri sitä päivää, jolloin haluaa pukea sen uudelleen.
Sama koskee itse tekemääni laukkua. En ommellut sitä yhtä kesää varten, vaan käyttöön. Jokainen käyttökerta tekee siitä vain rakkaamman. Ehkä juuri siksi rakastan käsillä tekemistä. Siinä ei jahdata seuraavaa trendiä, vaan luodaan jotakin, joka kestää aikaa. Jokainen sauma kertoo tarinaa, jokainen käyttökerta lisää siihen uuden muiston.
Retkipäivän asu ei ollut kallis eikä täydellinen. Se oli minun näköiseni. Sellainen, jossa pystyin kävelemään rantaa pitkin, istahtamaan laiturin reunalle ja nauttimaan kesästä miettimättä, onko jokin vaate juuri nyt muodissa.
Ehkä meidän pitäisi useammin kysyä itseltämme, mitä oikeasti tarvitsemme. Tarvitsemmeko uuden kesämekon vai uuden kesämuiston? Minä valitsen jälkimmäisen. Ja jos se muisto syntyy yli kymmenen vuotta vanhassa itse ommellussa paidassa ja itse tehdyssä laukussa, se tuntuu minusta paljon arvokkaammalta kuin yksikään nopeasti ohimenevä trendi.
Ehkä juuri sellainen on minun Strawberry Girl Summerini. Ei täydellinen eikä viimeisimmän villityksen mukainen, vaan täynnä elettyä elämää, käsillä tekemisen iloa ja vaatteita, jotka saavat kulkea mukana vuodesta toiseen. Sellainen kesä ei pääty syksyn ensimmäiseen viileään päivään, vaan jää sydämeen ja vaatekaappiin odottamaan seuraavaa aurinkoista retkeä.
Lopputulema on, että unohda trendit, valitse mansikkakesän tunnelma!
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Lisää samankaltaisia aiheita:
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja: