Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
0
Tekstiiliarkeologia on minulle paljon enemmän kuin vaatteiden ompelua. Se on tutkimusmatka tekstiilien historiaan, kerros kerrokselta, pala palalta. Jokainen pitsi, verho, tyynynpäällinen ja kulunut kangas kertoo tarinan, joka ansaitsee uuden elämän. Tällä kertaa kaivoin esiin vanhoja tekstiilejä kuin arkeologi muinaisesineitä tutkiessaan. Lopputuloksena syntyivät Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen – housut, jotka eivät ole vain vaate, vaan kokonainen kertomus menneestä.
Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
Tekstiiliarkeologia alkaa aina samalla tavalla. Ei ompelukoneen äärestä, eikä kaavojen piirtämisestä. Se alkaa tutkimisesta. Levittelen kaikki löytämäni materiaalit lattialle kuin arkeologi kaivauksillaan. Jokainen kangaspala saa oman paikkansa. Vanha verho, pitsi, puuvilla, tyynynpäällinen, kuluneet reunapitsit ja pienet tilkut muodostavat kokonaisuuden, jota kukaan muu ei vielä näe. Minä näen. En vielä housuja. Näen mahdollisuuden.
Siksi otan aina valokuvan ennen kuin ompelen ensimmäistäkään saumaa. Kuvasta näen myöhemmin, miten olin suunnitellut kokonaisuuden. Kun paloja alkaa yhdistää, alkuperäinen ajatus helposti unohtuu. Valokuva toimii karttana, aivan kuten arkeologin dokumentointi kertoo, mistä mikäkin löytö on löytynyt. Vasta sen jälkeen alan ommella.
Pieni pala liittyy seuraavaan. Tilkut muuttuvat suureksi kankaaksi. Kun kaksinkertainen kangas on valmis, kiinnitän kaavan sen päälle ja leikkaan lahkeet. Sen jälkeen housut alkavat syntyä lähes kuin itsestään. Mutta oikeasti ne ovat syntyneet jo paljon aikaisemmin, siinä hetkessä, kun ensimmäinen kangaspala löysi oikean paikkansa.
Jokainen kangaspala kertoo oman historiansa
Nämä housut eivät ole vain tilkkutyötä. Ne ovat kokoelma erilaisia elämiä. Sininen ruutukangas on kulkenut omaa matkaansa. Valkoiset puuvillat ovat olleet osa jotain muuta. Pitsit ovat koristaneet toista vaatetta tai kodintekstiiliä. Jokainen niistä olisi voinut päätyä jätteeksi. Sen sijaan ne päätyivät samaan vaatteeseen.
Myös asun muut osat jatkavat samaa tarinaa:
- Paita on tehty vanhasta verhosta. Kevyt kangas sai uuden tarkoituksen vaatteena, eikä kukaan enää arvaisi sen joskus riippuneen ikkunassa.
- Paidan kaava: Burda 5/2000
- Bandana puolestaan on ommeltu vanhasta tyynynpäällisestä.
- Jopa kengät ovat kokeneet uuden elämän. Nekään eivät enää ole samanlaiset kuin silloin, kun ne valmistuivat tehtaalta. Kengät olen tuunannut jo aikaa sitten ja niitä on käytetty vuosia. Kengistä enemmän tässä linkissä!
Kun katson valmista asua, en näe pelkkää vaatetta. Näen vuosien aikana kerääntyneet materiaalit, jotka ovat löytäneet toisensa vasta nyt. Ehkä juuri siksi rakastan tekstiiliarkeologiaa niin paljon. Se ei hävitä historiaa. Se pukee historian päälle.
Kauniit vaatteet syntyvät ennen ompelua
Moni ajattelee, että vaikein vaihe on ompelu. Minulle vaikein ja samalla kiehtovin vaihe tapahtuu ennen sitä. Sommittelu. Saatan siirtää yhtä kangaspalaa kymmenen kertaa. Vaihdan pitsin paikkaa. Käännän ruutukangasta. Lisään yhden nauhan. Poistan toisen. Katson kokonaisuutta kaukaa. Otan kuvan. Palaan tutkimaan sitä uudelleen. Tämä on kuin palapeli, jossa ei ole oikeaa vastausta.
Kun lopulta tiedän, että kaikki toimii yhdessä, alan vasta ommella. Juuri siksi valmiit housut näyttävät usein siltä kuin ne olisivat syntyneet sattumalta. Todellisuudessa jokainen pala on mietitty. Jokainen pitsi on saanut paikkansa. Jokainen kangas kertoo jotain seuraavasta.
Tekstiiliarkeologia ei ole kiirehtimistä. Se on hidasta löytämistä.
Mitään ei mene hukkaan
Parasta tässä projektissa on ehkä se, ettei tarina päättynyt housuihin. Ylijääneistä materiaaleista syntyi jo hame. Samasta kasasta valmistui myös bandana. Ja loput? Ne eivät päätyneet roskiin. Ne päätyivät odottamaan.
Minulla on laatikko, jossa kankaat saavat ”hilloutua”. Siellä ne lepäävät, kunnes jonain päivänä löydän niille uuden tarkoituksen. En koskaan tiedä, mikä pala muuttuu seuraavaksi hameeksi, laukuksi, paidaksi tai ehkä joksikin aivan muuksi. Siksi en oikeastaan näe kangassilppua jätteenä. Näen tulevaisuuden materiaalivaraston.
Tekstiiliarkeologia opettaa katsomaan vanhoja tekstiilejä aivan uudella tavalla. Siinä missä joku toinen näkee rikkinäisen verhon tai kuluneen tyynynpäällisen, minä näen mahdollisen vaatteen. Ehkä juuri siinä piilee tämän harrastuksen suurin ilo. Kaikkea ei tarvitse ostaa uutena. Kaikkea ei tarvitse heittää pois.
Joskus kaikkein kaunein vaate on sellainen, jonka historia alkoi vuosia ennen kuin ensimmäinen sauma ommeltiin. Ja ehkä juuri siksi nämä tilkkuhousut ovat minulle paljon enemmän kuin housut. Ne ovat pieni arkeologinen löytöretki tekstiilien menneisyyteen ja samalla kurkistus siihen, millainen muoti voisi olla, jos oppisimme näkemään vanhoissa kankaissa uuden alun emmekä loppua.
Ihanaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
Lisää tekstiiliarkeologiasta:
Älä heitä pois – tee mekko
Voiko ilmaisosastolta löytyneestä topista ja kirpputorin hameesta syntyä vaate, joka näyttää aivan uudelta? Minun mielestäni voi. Tämä Älä heitä pois – tee mekko -projekti odotti toteutumistaan vuosia, kunnes oikea hame löytyi Ruoholahden Fidasta. Joskus parhaat ompeluprojektit eivät synny kiireessä, vaan silloin, kun oikeat materiaalit löytävät toisensa.
Älä heitä pois – tee mekko
Kuinka monta vaatetta on jäänyt kaapin perälle odottamaan ”sitä oikeaa ideaa”? Minulla niitä on muutamia, mutta yhden vaatteen tarina on ollut mielessäni jo vuosien ajan.
Löysin muutama vuosi sitten tämän kauniin pitsitopin Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Moni olisi saattanut käyttää sitä sellaisenaan, mutta minä näin siinä jotain muuta. En kuitenkaan tiennyt vielä, millaisen vaatteen siitä tekisin. Niinpä toppi jäi odottamaan.
En kokenut mitään tarvetta kiirehtiä. Päinvastoin. Ajattelin, että jos oikea idea joskus tulee vastaan, toteutan sen silloin. Jos ei tule, toppi voi odottaa vielä seuraavatkin vuodet. Ja juuri niin kävi.
Tänä keväänä löysin Ruoholahden Fidasta valkoisen puuvillahameen. Heti sitä katsellessani tiesin, että olin löytänyt puuttuvan palasen vuosia vanhaan suunnitelmaani. Siitä alkoi yksi helpoimmista tuunausprojekteista, joita olen koskaan tehnyt.
Yksi helpoimmista vaatteiden tuunauksista
Jos olet joskus miettinyt vaatteiden tuunausta, mutta pelännyt sen olevan vaikeaa, tämä projekti todistaa muuta. Työvaiheita oli oikeastaan vain muutama.
- Purin hameesta vyötärökaitaleen.
- Sen jälkeen purin topin helman.
- Kun molemmat kappaleet olivat valmiina, ompelin ne yhteen.
Siinä kaikki. Ei kaavoja, ei monimutkaisia sovituksia eikä tuntikausien ompelua. Jos toppi ja hame ovat valmiiksi sopivan levyisiä, uuden mekon tekeminen voi olla yllättävän helppoa. Juuri tällaiset projektit tekevät vaatteiden uudistamisesta niin innostavaa. Aina ei tarvitse aloittaa tyhjästä.
Täydellinen ei aina ole kiinnostavin
Huomasin heti, ettei topin ja hameen valkoinen sävy ollut täysin sama. Tiedän, että joitakin se voisi häiritä. Minua ei. Päinvastoin pidän siitä, että vaatteen historia näkyy myös valmiissa lopputuloksessa. Toppi ja hame ovat eläneet eri elämää ennen kuin ne kohtasivat toisensa. Ne eivät yritäkään näyttää siltä, että ne olisivat aina kuuluneet yhteen. Minusta juuri se tekee tästä mekosta kiinnostavan.
Täydellisyys ei ole tekstiiliarkeologian tavoite. Tavoitteena on löytää vanhoille tekstiileille uusi elämä ja antaa niiden historia näkyä myös uudessa vaatteessa.
Tekstiiliarkeologiaa käytännössä
Olen alkanut kutsua tällaisia projekteja tekstiiliarkeologiaksi. Se tarkoittaa minulle sitä, että etsin vanhoista vaatteista ja tekstiileistä uusia mahdollisuuksia. Joskus materiaali odottaa vuosia ennen kuin sen oikea käyttötarkoitus löytyy. Juuri niin kävi tämän mekon kohdalla.
Ilmaisosastolta löytynyt toppi ei ollut keskeneräinen projekti, vaan valmis idea, joka odotti oikeaa pariaan. Kun hame viimein löytyi Ruoholahden Fidasta, kaikki loksahti paikoilleen. Minusta tämä on myös hyvä muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tehdä heti. Joskus kannattaa odottaa. Kirpputoreilla käyminen palkitsee kärsivällisen.
Kirpputorit ovat täynnä mahdollisuuksia
Kirpputorilla katse kiinnittyy usein valmiisiin vaatteisiin. Minä katson niitä usein hieman eri tavalla. Saatan nähdä topin, josta tulee joskus mekon yläosa. Tai hameen, josta tulee uuden vaatteen alaosa. Joskus ostan vaatteen juuri yksittäisen pitsin, napin tai kankaan vuoksi.
Siksi kirpputorit ovat minulle loputon inspiraation lähde. Jokainen vaate voi olla vasta seuraavan tarinan alku.
Tämä mekko pääsee käyttöön
Valmis mekko on juuri sellainen kuin toivoinkin. Se on romanttinen, kevyt ja hieman boheemi. Yhdistin sen punaisiin nauhasaappaisiin, jotka tuovat kokonaisuuteen särmää. Viileämmällä säällä puen päälle vielä neuletakin, jolloin mekko toimii pitkälle syksyyn asti.
Ehkä kaikkein parasta on kuitenkin se tunne, että vuosia kaapissa odottanut toppi sai viimein uuden elämän. Jos olisin luopunut siitä liian aikaisin, tätä mekkoa ei olisi koskaan syntynyt. Ehkä siksi kannustan aina katsomaan vanhoja vaatteita uusin silmin. Ne eivät välttämättä ole käyttöikänsä päässä, ne saattavat vain odottaa sitä oikeaa ideaa.
Ja joskus siihen tarvitaan vain kirpputorilta löytynyt hame, ratkoja, ompelukone ja hieman kärsivällisyyttä.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lisää tekstiiliarkeologiasta:
Tekstiiliarkeologiaa käytännössä: työkaverilta saadusta prodyyrikankaasta syntyi musta mekko