Tyylimoka vai oma tyyli? Kuka päättää, mikä on väärin?
0
Pukeutumiseen liittyy hämmästyttävän paljon sääntöjä. Milloin housut ovat liian leveät, paita liian suuri, väri väärä tai yhdistelmä muuten vain “mauton”? Entä jos ongelma ei olekaan vaatteissa vaan siinä, että olemme oppineet katsomaan pukeutumista jatkuvasti jonkin kuvitteellisen sääntökirjan läpi? Tyylimoka vai oma tyyli? Kuka päättää, mikä on väärin? Tätä olen pyöritellyt viime aikoina, koska mitä enemmän vaatetta katsoo tekstiilialan ammattilaisen silmin, sitä vaikeammaksi muuttuu usko siihen, että pukeutumisessa olisi olemassa yksi oikea tapa.
Tyylimoka vai oma tyyli? Kuka päättää, mikä on väärin?
“Tyylimoka” on kätevä sana. Sillä voidaan nopeasti kuitata jokin asia vääräksi ilman, että tarvitsee perustella miksi.
- Housut ovat liian leveät.
- Helma on väärän pituinen.
- Värit eivät sovi yhteen.
- Laukku ja kengät eivät mätsää.
- Vaatteet ovat liian nuorekkaat.
- Vaatteet ovat liian vanhanaikaiset.
- Vyötärö ei korostu tarpeeksi.
Lista on loputon. Ongelmallista on se, että moni näistä säännöistä on syntynyt tiettynä aikana, tietynlaiseen vartalokäsitykseen ja tietynlaiseen muotiin. Silti niitä esitellään välillä lähes luonnonlakeina. Mutta pukeutuminen ei ole fysiikkaa. Jos yhdistät kaksi vaatetta, joiden ei jonkun mielestä “kuulu” sopia yhteen, mitään luonnonlakia ei rikota.
Mittasuhteet ovat eri asia kuin säännöt
Tässä kohtaa haluan kuitenkin tehdä yhden eron. Kaikki pukeutumisessa ei ole pelkkää mielipideasiaa. Vaatteen mittasuhteet vaikuttavat siihen, miltä kokonaisuus näyttää. Pituus, leveys, materiaalin laskeutuvuus, vaatteen rakenne ja vartalon mittasuhteet muodostavat kokonaisuuden. Näitä asioita voi tarkastella hyvinkin ammatillisesti. Mutta hyvä mittasuhde ei tarkoita samaa kuin “peitä tämä” tai “korosta tuota”.
Esimerkiksi oversize-vaate voi näyttää valtavalta. Se voi olla juuri tarkoituskin. Ongelma syntyy vasta silloin, jos käyttäjä itse haluaa vaatteensa näyttävän tietynlaiselta mutta vaatteen mittasuhteet vievät kokonaisuutta toiseen suuntaan. Silloinkin ratkaisu ei välttämättä ole vaatteen hylkääminen. Voi olla, että tarvitaan toinen kenkä, erilainen kerrostus tai jokin pieni muutos vaatteen rakenteeseen. Tämä on yksi syy, miksi en itse halua puhua pukeutumisesta pelkästään “imartelevuuden” kautta.
Miksi mahan pitäisi aina kadota?
Yksi ärsyttävimmistä pukeutumissäännöistä liittyy vartaloon. Naisille tarjotaan jatkuvasti neuvoja siitä, miten maha piilotetaan, vyötärö saadaan näyttämään kapeammalta, käsivarret peitetään ja jalat näyttävät pidemmiltä. Mutta miksi?
Vaatteen ei tarvitse tehdä vartalosta visuaalisesti pienempää ollakseen onnistunut. Minusta on paljon kiinnostavampaa kysyä, miltä vaate tuntuu päällä ja millaisen kokonaisuuden se rakentaa, kuin sitä, onnistuuko se huijaamaan katsojaa ajattelemaan vartaloa kaksi kokoa pienemmäksi.
Joskus haluan korostaa jotain. Joskus haluan peittää jotain. Joskus en ajattele vartaloani lainkaan. Eikö se voisi olla pukeutumisen vapautta?
“Tuon ikäisenä ei enää…”
Sitten päästään ehkä kaikkein ärsyttävimpään sääntöön: ikään. “Tuon ikäisenä ei enää pitäisi käyttää…” Lauseen voi jatkaa lähes millä tahansa vaatekappaleella.
- Lyhyellä hameella.
- Farkuilla.
- Nahalla.
- Kirjavilla väreillä.
- Tennareilla.
- Nuorten osastolta löytyneellä vaatteella.
Miksi vaatteen käyttöoikeus pitäisi joskus vanhentua? Ikä voi toki vaikuttaa siihen, millaisissa vaatteissa itse viihtyy. Maku muuttuu. Elämäntilanne muuttuu. Keho muuttuu. Myös oma suhde pukeutumiseen voi muuttua. Mutta se on aivan eri asia kuin ulkopuolelta annettu kielto.
Minusta pukeutumisen pitäisi muuttua iän myötä ennen kaikkea siksi, että oma tyyli voi kehittyä, ei siksi, että joku päättää puolestamme, mikä on sopivaa.
Kaiken ei tarvitse sopia yhteen
Yksi kiinnostavimmista asioista kirpputoreilla on juuri se, ettei siellä ole valmista kokonaisuutta. Löydät miesten housut. Toisesta paikasta vanhan puseron. Jostain aivan muualta kengät, joita kukaan ei ehkä enää valmistaisi tänä päivänä. Sitten ne pitää saada toimimaan yhdessä. Minulle juuri siinä on pukeutumisen kiinnostavuus.
Täydellisesti yhteen sopiva asu voi olla kaunis, mutta joskus vähän liiankin valmis. Kun yhdistelmässä on jotain odottamatonta, siinä näkyy ihminen eikä pelkästään trendi.
Ehkä eläinkuosiset ballerinat ja valtavat miesten housut eivät ole se yhdistelmä, jonka joku pukeutumisen sääntökirja ensimmäisenä ehdottaisi. Hyvä. Juuri siksi sitä kannattaa kokeilla.
Muoti muuttuu, mutta “tyylimokat” jäävät elämään
Pukeutumisen historiassa on hauska ristiriita. Monet asiat, joita on pidetty tyylivirheinä, muuttuvat myöhemmin muodikkaiksi. Farkut olivat joskus työvaatteita. Oversize-vaatteita on vuoroin rakastettu ja vihattu. Lenkkareilla ei aina ollut asiaa joka tilanteeseen. Kirkkaita värejä on välillä pidetty tyylikkäinä ja välillä mahdottomina.
Muoti tarvitsee sääntöjä voidakseen rikkoa niitä. Siksi suhtaudun hieman epäilevästi jokaiseen otsikkoon, jossa luvataan kertoa “10 asiaa, joita tyylikäs nainen ei koskaan tee”. Aivan varmasti joku tekee ne kaikki. Ja saattaa näyttää upealta.
Oikea kysymys ei ehkä olekaan “onko tämä tyylikästä?”
Pukeutuessa kannattaa tietenkin välillä pysähtyä katsomaan kokonaisuutta. Toimiiko tämä? Tuntuuko tämä omalta? Ovatko mittasuhteet sellaiset kuin haluan? Onko vaate tarkoituksenmukainen siihen tilanteeseen, johon olen menossa? Mutta viimeinen kysymys voisi olla paljon yksinkertaisempi: Pidänkö tästä? Jos vastaus on kyllä, muiden mielipiteille jää aika vähän valtaa.
Minusta todellinen tyylimoka ei ole vääränväristen kenkien käyttäminen, liian suuren paidan pukeminen tai se, etteivät laukku ja kengät ole samaa sävyä. Todellinen tyylimoka voisi olla se, että jättää pukeutumatta itsensä näköisesti vain siksi, että pelkää jonkun muun pitävän asua vääränä. Minä valitsen mieluummin oman tyylin. Vaikka se välillä näyttäisi jonkun muun silmissä tyylimokalta.
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää aiheesta:
Asusta enemmän:
Tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani
Teen tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani, rennosti, iloisesti ja kokeilemalla. Olen ollut niin innostunut tästä projektista, että olen halunnut ompelemaan heti kun aamulla avaan silmäni. Tämä projekti on innostanut minua valtavasti ja elättelen toiveita, että innostus jatkuu niin pitkään, että saan läjät pois lattioilta.
Osa töistä on päässyt blogiin ja Instagramiin heti, osa on jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Ja sitten on niitä, jotka ovat valmistuneet, mutta joita en ole ehtinyt edes kunnolla kuvata. Nyt ajattelin kaivaa nämä kesän keskeneräiset esittelyt esiin. Näissä töissä näkyy hyvin se, mistä omassa tekemisessäni on oikeastaan aina ollut kyse: vanhojen tekstiilien katsomisesta uusin silmin.
Tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani
Minulle tekstiiliarkeologia ei tarkoita vain vanhan vaatteen tuunaamista. Se on enemmänkin tapa katsoa tekstiilejä. Mitä niille on tapahtunut ennen kuin ne päätyivät minun käsiini? Mihin niitä voisi vielä käyttää? Voisiko jostakin näennäisesti tarpeettomasta syntyä jotakin aivan muuta?
Tänä kesänä yksi tällainen työ on tämä punainen Disney-paita, jonka ympärille syntyi aivan oma maailmansa. Alkuperäinen t-paita sai seurakseen punavalkoista ruutukangasta, mustaa pitsiä ja runsaan helman. Lopputulos on jotain aivan muuta kuin tavallinen t-paita.
Pidän erityisesti siitä, että paidan alkuperäinen kuva ei kadonnut muutoksen myötä. Päinvastoin. Se sai ympärilleen uuden kehyksen.
*****
Toinen työ on vihreän, mustan ja valkoisen raidallisen kankaan ympärille rakennettu essu ja siihen sopiva hattu. Tässä kokonaisuudessa näkyy taas aivan erilainen puoli tekemisestäni. Voimakas kangas saa olla pääosassa, eikä sitä tarvitse yrittää rauhoittaa. Mekossa ja hatussa sama materiaali jatkaa matkaansa kahdeksi toisiinsa liittyväksi vaatteeksi. Täydellinen asu vaikka mökille.
Koska mitään en koskaan heitä pois tai myy, niin erilaisia materiaaleja jää joka puolelle. Ensin en tiedä mitä niistä tekisi ja yllättäen pino alkaa itse kuiskia minulle, että haluan olla sitä ja tätä.
Tämä asu lähti liikkeelle siitä, että olen huomannut erilaisten essujen tulevan vähitellen katukuvaan. En Suomessa vielä, mutta muualla. Varsinkin nämä tällaiset essumekot ovat olleet nyt jonkin aikaa kerrospukeutumisen yksi osa.
Ja sitten ovat pitsit.
Pitsit ovat materiaaleja, joita on vaikea heittää pois. Niissä on jotakin ajattoman kaunista, vaikka alkuperäinen käyttötarkoitus olisi jo kadonnut. Vaaleanpunaisen ja valkoisen yhdistelmässä syntyneessä mekossa pitsi saa olla todella näkyvässä roolissa. Mukana on myös raidallista kangasta ja pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät vaatteesta enemmän kuin vain yhden kankaan yhdistelmän.
Valkoinen pitsihame puolestaan oli yksi niistä töistä, jotka päätyivät kameraan kesken tekemisen. Se on hyvä muistutus myös siitä, ettei valmis vaate synny tyhjästä. Ensin on materiaaleja, leikkaamista, sovittelua, kerroksia, ompelua ja välillä myös sitä, että pitää katsoa hetki ja miettiä, mihin suuntaan työ seuraavaksi lähtee.
Vaaleansininen ja valkoinen paita on jälleen aivan erilainen esimerkki. Röyhelöt, kaulukset ja kerrokset tekevät siitä romanttisen ja vähän leikittelevän. Myös tässä kiinnostavaa on juuri eri osien yhdistäminen: yksittäiset vaatekappaleet eivät ehkä olisi enää sellaisenaan kiinnostaneet, mutta yhdessä niistä syntyi uusi vaate. Kaikissa näissä töissä on yksi yhteinen asia: materiaalille ei ole annettu vain yhtä mahdollista elämää.
Strawberry Girl Summer ja vanhojen tekstiilien romantiikka
Tämän kesän punaiset ja vaaleanpunaiset ruudut, pitsit, röyhelöt ja romanttiset yksityiskohdat sopivat muuten aika täydellisesti myös Strawberry Girl Summer -henkeen.
En tarkoita, että kaikki pitäisi tehdä jonkin trendin mukaan. Pikemminkin päinvastoin. Minusta kiinnostavinta on huomata, miten omasta kaapista ja omista materiaaleista voi löytyä asioita, jotka tuntuvat juuri nyt ajankohtaisilta ilman että tarvitsee lähteä ostamaan uutta.
Punavalkoinen ruutu, pitsi, röyhelöt ja vähän leikkisämpi pukeutuminen eivät oikeastaan tarvitse mitään tiettyä trendinimeä. Ne voivat olla yhtä aikaa nostalgisia ja moderneja. Ja ehkä juuri siksi vanhojen tekstiilien kanssa työskentely on niin kiinnostavaa.
Kun vaatteen historiaa ei pyyhi kokonaan pois, siihen jää jotakin persoonallista. Vanha t-paita voi muuttua näyttäväksi yläosaksi. Pitsikangas voi saada uuden tehtävän. Kahdesta erilaisesta vaatteesta voi syntyä kolmas. Kangaspala, joka on ollut liian pieni yhteen tarkoitukseen, voi olla täydellinen yksityiskohta johonkin aivan muuhun.
Tässä kohtaa tekstiiliarkeologia alkaa tuntua enemmän tarinoiden kaivamiselta kuin pelkältä ompelulta. Ja nämä eivät edes ole kaikki tämän kesän työt. Kaksi valmistunutta tekstiiliarkeologista projektia odottaa vielä kuvaamista. Ehkä ne saavat oman hetkensä myöhemmin. Sillä vanhoilla tekstiileillä on tapana odottaa.
Kaikki vaatteet tullaan varmasti näkemään päälläni ja täällä blogissa jossakin vaiheessa. Osa näistä on kuitenkin niin kesäisiä, että niiden kyvaaminen jää varmaan ensi kesään. Nyt niillä on oma paikkansa vaatekaapissa ja jäävät odottamaan parempia kelejä.
Teen Tekstiiliarkeologiaa omalla tavallani.
Mukavaa lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää Tekstiiliarkeologiaa: