Tekstiiliarkeologiaa käytännössä: työkaverilta saadusta prodyyrikankaasta syntyi musta mekko
0
Joskus kaikkein kiinnostavimmat vaatteet eivät ala kaupan rekiltä vaan jostakin paljon sattumanvaraisemmasta. Kangaspalasta, joka on lojunut kaapissa vuosia. Vanhasta materiaalikasasta. Tai hetkestä, jolloin joku sanoo: “Haluaisitko sinä tämän?” Juuri siitä alkoi myös tämä projekti ja vähitellen syntyi tekstiiliarkeologiaa käytännössä: työkaverilta saadusta prodyyrikankaasta valmistui musta mekko, joka tuntuu yhtä aikaa romanttiselta, arkiselta ja vähän salaperäiseltäkin.
Tekstiiliarkeologiaa käytännössä: työkaverilta saadusta prodyyrikankaasta syntyi musta mekko
Olen viime aikoina puhunut tekstiiliarkeologiasta. Ajatus kuulostaa ehkä ensin vähän erikoiselta, mutta minulle se tarkoittaa materiaalien historian tutkimista ja jatkamista. Sitä, ettei kangas ole vain kangas, vaan jotakin, jolla on ollut elämä jo ennen minua.
Tämän mekon kangas tuli työkaveriltani. Hän antoi minulle mustaa prodyyria, jossa oli juuri sopivasti tekstuuria ja elävyyttä. Heti silloin tiesin, että siitä tulisi jotain erityistä, vaikka jouduin hetki miettimään mitä kaavaa käyttäisin. Lopulta tukeuduin tuttuun kaavaan, josta tiedän, että lopputulos on kaunis ja sopiva kankaalle. Kangas itsessään oli jo nähnyt elämää, ei siis mikään uusi kangas, vaikka minulle uusi onkin. Usein kaikkein parhaat projektit alkavat juuri noin. Ei valmiista suunnitelmasta, vaan materiaalista, joka jää mieleen odottamaan oikeaa hetkeä.
Kangas ei ehtinyt olla osa minun omaa tekstiilikokoelmaani pitkään. Se ei siirtyinyt pinosta toiseen ja odottonanut parempia päiviä. Kangas ei samalla merkityksellä kuulu tekstiiliarkeologian ytimeen. Ydin kun on se, että materiaalit kulkevat mukana, kerrostuvat ja muuttavat muotoaan ajan kuluessa.
kaavan muokkaaminen oman näköiseksi
Pohjana käytin Mekkotehtaan Saana-kaavaa, mutta en tehnyt mekkoa täysin ohjeen mukaan. Halusin helmaan enemmän liikettä ja näyttävyyttä, joten muokkasin sitä tekemällä helman yhdestä pitkästä paneelista. Ratkaisu muutti mekon ilmettä yllättävän paljon.
Helma liikkuu kävellessä pehmeästi ja lähes viittamaisesti. Juuri sitä toivoin. Halusin mekon, joka tuntuisi vähän dramaattiselta mutta silti helposti käytettävältä. Ja ehkä juuri siksi tästä tuli heti sellainen vaate, jonka haluan pukea uudelleen ja uudelleen.
Kun käsintehty vaate tuntuu oikeasti omalta
Olen huomannut, että kaikkein rakkaimmiksi vaatteiksi eivät yleensä muodostu ne kaikkein kalleimmat tai trendikkäimmät ostokset. Usein tärkeimmiksi jäävät ne, joihin liittyy jokin tarina.
Tähän mekkoon liittyy monta kerrosta:
- työkaverilta saatu kangas
- pitkään odottanut materiaali
- ajatus tekstiiliarkeologiasta
- oma ompeluprosessi
Ehkä juuri siksi valmis mekko tuntuu enemmän omalta kuin moni kaupasta ostettu vaate.
Pidän myös siitä, ettei tämä ole liian siloiteltu tai täydellinen. Siinä on pehmeyttä, runsautta ja liikettä. Musta prodyyri näyttää eri valossa aina hieman erilaiselta, ja pienet reiät tekevät pinnasta elävän näköisen.
Yhdistin mekon arkisesti Adidaksen tennareihin, koska rakastan kontrasteja pukeutumisessa. Romanttinen mekko ja rennot kengät tekevät kokonaisuudesta enemmän minun näköiseni kuin liian viimeistelty styling koskaan tekisi.
Minua kiinnostaa yhä enemmän juuri tällainen pukeutuminen: vaatteet, joissa näkyy historia, tekeminen ja materiaalin oma luonne.
Vanha materiaali ei ole lähtökohta kompromissille
Kierrätys ja vanhojen materiaalien käyttäminen nähdään joskus vaihtoehtona uudelle, ikään kuin jonkinlaisena kompromissina. Minulle asia on oikeastaan päinvastoin. Vanhoissa materiaaleissa on usein enemmän kiinnostavuutta kuin uusissa kankaissa. Niissä on tekstuuria, painoa, pieniä erikoisuuksia ja joskus jopa täysin omanlaisensa tunnelma.
Tämä prodyyrikangas on hyvä esimerkki siitä. En olisi todennäköisesti edes osannut etsiä kaupasta juuri tällaista materiaalia, mutta kun kangas tuli vastaan sattumalta, siitä syntyi lopulta jotain paljon kiinnostavampaa kuin alkuperäinen suunnitelma olisi ehkä koskaan ollut.
Ehkä juuri siksi tekstiiliarkeologia tuntuu tällä hetkellä niin tärkeältä ajatukselta. Kaiken ei tarvitse alkaa uutena, täydellisenä tai valmiiksi suunniteltuna. Joskus kiinnostavin lopputulos syntyy siitä, että antaa materiaalille aikaa ja kuuntelee, miksi se lopulta haluaa muuttua.
Tekstiiliarkeologiaa käytännössä: työkaverilta saadusta prodyyrikankaasta syntyi musta mekko on ensimmäinen työ tämän projektin tiimoilta. Mitä pidätte mekosta?
Virkattu laukku on itse tehty
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
Tekstiiliarkeologia -projektin esittely:
Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan
Kesä ei ole tänä vuonna näyttänyt täydelliseltä. Se on näyttänyt keskeneräisiltä käsitöiltä, lattialle unohtuneilta lankakeriltä, peiliselfieiltä ennen kauppaan lähtöä, villasukilta sohvan nurkassa ja väsyneiltä iltapäiviltä päänsäryn keskellä. Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan, se saa näyttää välillä juuri niin sotkuiselle kuin se oikeasti on.
Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan
Viime aikoina olen huomannut yhden asian hyvin vahvasti. En jaksa enää rakentaa täydellistä kulissia edes itselleni.
Tämä viikko on ollut vaikea. Päänsärkyä on ollut paljon ja sen mukana sellaista outoa saamattomuutta, joka ei tunnu laiskuudelta vaan enemmänkin siltä, että keho yrittää pakottaa pysähtymään. Monen vuoden stressi tuntuu purkautuvan nyt samaan aikaan. Sellainen jatkuva selviytymismoodi ei kai lopulta vain katoa yhdellä kertaa.
Ja ehkä juuri siksi puhelimen kamerarulla näyttää tällä hetkellä siltä kuin näyttää. Siellä on kuvia keskeneräisistä käsitöistä, puoliksi tehdyistä projekteista, ruokakuvia ilman mitään estetiikkasuunnitelmaa, peilin kautta otettuja asukuvia, koiran päiväunia ja niitä pieniä hetkiä, joita ei yleensä ajatella “oikeana sisältönä”. Mutta ehkä juuri ne ovat sitä kaikkein oikeinta sisältöä.
Somessa näkee paljon viimeisteltyä elämää. Kauniita koteja, täydellisiä aamiaisia, huoliteltuja asuja ja jatkuvaa tehokkuutta. Joskus huomaan itsekin ajattelevani, että pitäisi jaksaa enemmän. Pitäisi saada enemmän aikaan. Pitäisi olla inspiroivampi, energisempi ja valmiimpi.
Todellisuudessa moni meistä on vain väsynyt. Ja ehkä juuri nyt ihmiset kaipaavat enemmän elämää, joka näyttää oikealta ihmiselämältä. Sellaista, jossa kaikki ei ole täysin hallinnassa.
Keskeneräisyydessä on jotain lohdullista
Minulla on aina ollut tapana tehdä paljon käsillä. Käsityöt rauhoittavat, vaikka välillä projektit jäävät kesken pitkäksikin aikaa. Tällä hetkellä keskeneräisiä töitä on vähän joka puolella. Yksi villasukka odottaa pariaan, lankakerät pyörivät pitkin kotia ja erilaisia ideoita on enemmän kuin energiaa toteuttaa niitä.
Ennen olisin ehkä pitänyt sitä epäonnistumisena. Nyt ajattelen vähän toisin. Keskeneräisyys kertoo siitä, että elämä on käynnissä. Että on vielä asioita, joita haluaa tehdä, vaikka juuri nyt ei jaksaisi kaikkea. Kaiken ei tarvitse valmistua heti.
Sama koskee ehkä ihmistä itseäänkin. Viime vuodet ovat olleet raskaita monella tavalla ja huomaan vasta nyt, kuinka pitkään keho on ollut jatkuvassa kuormituksessa. Kun stressi alkaa hellittää, tilalle ei tulekaan heti energiaa ja iloa. Ensin tulee usein väsymys. Todella suuri väsymys.
Sen hyväksyminen on ollut vaikeaa ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään ja tekemään. Mutta ehkä lepo ei olekaan epäonnistumista. Ehkä se on osa sitä, että yrittää jälleen tulla ihmiseksi kaiken suorittamisen jälkeen.
Ehkä tavallinen elämä riittää
Olen alkanut ajatella, että kaikkein kauneimmat asiat löytyvät usein juuri tavallisista hetkistä. Siitä, kun Söpö nukkuu vieressä samalla kun neulon vähän aikaa. Siitä, kun aurinko osuu iltapäivällä lankakerään lattialla. Siitä, kun löytää kirpparilta jotain, mikä tuntuu heti omalta. Tai siitä, että jaksaa laittaa vähän huulipunaa ja ottaa peilikuvan, vaikka olo ei olisi erityisen energinen.
Ehkä elämä ei koostukaan suurista hetkistä vaan pienistä asioista, jotka tekevät arjesta pehmeämmän. Ja ehkä juuri niitä kuvia olen viime aikoina tallentanut. Ei täydellisiä kuvia. Ei täydellistä elämää. Vaan pieniä todisteita siitä, että kaiken väsymyksenkin keskellä elämässä on edelleen lämpöä, värejä, lankaa, koiran tassuja, kesäiltoja ja hitaita hetkiä. Ehkä se riittää juuri nyt.
Mukavaa lauantaita!
Seuraa minua:
Lue myös nämä postaukset: