Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
0
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus. Muoti on muuttunut oudoksi. Ennen seurattiin ihmisiä, joilla oli tunnistettava tyyli. Nyt seurataan ihmisiä, jotka tilaavat paketteja. Missä on ne kaikki somemaailman ihmiset, jotka esittelevät niitä vaatteita, joita heillä on ollut vuosia käytössä?
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Avaa mikä tahansa somealusta ja vastaan tulee sama virta: haul sitä, unboxing tätä, “nämä oli pakko saada”, “tässä viikon löydöt”, “linkki biossa”. Vaikuttajista on tullut liikkuvia ostoskoreja, joiden sisältö vaihtuu nopeammin kuin vuodenaika. Ja mitä enemmän tavaraa liikkuu, sitä enemmän algoritmi tykkää.
Samaan aikaan ihmiset kyselevät lähes häpeillen kommenteissa: “Onko enää ketään, joka käyttää samoja vaatteita vuosia?” Se kertoo aika paljon siitä, mihin pisteeseen ollaan tultu.
Minäkin käyn kirppareilla. Teen löytöjä. Innostun vaatteista. Mutta en koe tarvitsevani kokonaan uutta identiteettiä joka viikko. Tämä virkattu paita löytyi tällä viikolla UFFista. Jonkun käsin tekemä työ, joka olisi voinut päätyä jätesäkkiin. Housut ostin Tallinnasta keväällä. Crocsit olen hankkinut vuosia sitten. En ajatellut niitä “sisältönä”. Ne ovat vain osa elämääni. Ehkä juuri siksi niistä tuli tyyli.
Jos jokainen asu on uusi, missä tyyli?
Minua väsyttää nykyinen tapa puhua muodista. Kaikki pyörii uuden ympärillä. Ei sen ympärillä, miltä jokin tuntuu päällä, miten vaate kestää aikaa tai mitä sillä halutaan ilmaista, vaan sen ympärillä, mitä on juuri ostettu.
Ja kyllä, tiedän ironian. Myös kirppishaulit voivat muuttua kulutukseksi. Second hand ei automaattisesti tee ostamisesta tiedostavaa. Jos tavaraa virtaa sisään jatkuvasti vain siksi, että se on halpaa, ainutlaatuista tai “löytö”, lopputulos on silti jatkuva kulutus. Vain esteettisemmässä paketissa.
Siksi minusta kiinnostavin kysymys ei enää ole: “Mistä tuo on ostettu?” Vaan: “Miksi tuo on edelleen käytössä?”
Tyyli syntyy kerrostumista. Vuosista. Toistosta. Siitä, että sama laukku kulkee mukana liian monella matkalla. Samat kengät näkyvät liian monessa kuvassa. Sama neule vedetään päälle silloinkin, kun sitä ei enää “pitäisi” käyttää.
Nykyinen some taas yrittää saada meidät uskomaan, että näkyvä toisto on epäonnistuminen. Että vaatteiden pitäisi vaihtua yhtä nopeasti kuin sisältö. Että kiinnostava ihminen on sellainen, jolla on jatkuvasti jotain uutta esiteltävää. Mutta ehkä kaikkein kiinnostavin ihminen onkin se, jonka tyyliä ei voi ostaa yhdellä tilauksella.
Ehkä emme enää edes seuraa tyyliä
Välillä tuntuu, ettei muotisisältö enää liity pukeutumiseen lainkaan. Se liittyy kulutukseen. Logistiikkaan. Pakettien avaamiseen. Jatkuvaan tavaravirtaan, joka naamioidaan inspiraatioksi. Ja ihmiset alkavat väsyä siihen. Sen huomaa kommenteista. Moni ei enää kysy “mistä tuo on”, vaan sanoo kaipaavansa jotain aidompaa. Sama vaate uudelleen stailattuna. Oikea lempivaate. Elämän jälkiä. Persoonallisuutta, joka ei vaihdu algoritmin mukana.
Minä en halua näyttää katalogilta. En halua rakentaa koko identiteettiäni sen ympärille, mitä olen juuri ostanut. Rehellisesti sanottuna minua kiinnostaa nykyään enemmän se, mitä ihmiset säilyttävät kuin se, mitä he hankkivat.
Siksi rakastan käsintehtyjä vaatteita, vanhoja löytöjä ja vähän kuluneita suosikkeja. Niissä näkyy elämä. Joku on käyttänyt tätä virkattua paitaa ennen minua. Joku on istunut ja tehnyt sen käsin silmukka silmukalta ilman ajatusta siitä, näkyisikö se algoritmissa tarpeeksi hyvin.
Siinä on jotain lohdullista aikana, jolloin kaikki tuntuu kertakäyttöiseltä, myös ihmiset. Ehkä ongelma ei olekaan se, että ihmiset ostavat vaatteita. Ongelma on se, että meille on myyty ajatus, ettei mikään koskaan riitä. Ei yksi tyyli, yksi takki, yksi estetiikka tai yksi versio itsestä. Kaiken pitäisi uusiutua jatkuvasti, jotta pysyisimme kiinnostavina.
Mutta minä en usko, että persoonallisuus syntyy loputtomasta uudistumisesta. Luulen, että se syntyy siitä, että uskaltaa näyttää samalta vielä vuodenkin päästä.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä postaukset:
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma
Moni meistä elää paremmin kuin koskaan aiemmin. Vaatekaapit ovat täynnä, kodeissa on enemmän tavaraa kuin aiemmilla sukupolvilla osasi edes haaveilla, ruokaa on saatavilla ympäri vuorokauden ja maailma on lähempänä kuin koskaan. Silti tuntuu siltä, että jokin puuttuu. Että pitäisi olla hieman hoikempi, hieman tehokkaampi, hieman onnellisempi, hieman tyylikkäämpi tai hieman pidemmällä elämässä. Olen viime aikoina miettinyt, ettei kyse ehkä olekaan siitä, että meillä olisi liian vähän. Ehkä kyse on siitä, että Meille on opetettu tyytymättömyys, mikään ei riitä vaikka ostaisi miten paljon vaatteita, siltikään kaapissa ei ole mitään, vai onko se laajempi asia?
Meille on opetettu tyytymättömyys-Tyhjän vaatekaapin syndrooma
Kirjoitin vuosi sitten tyhjän vaatekaapin syndroomasta. Siitä oudosta tunteesta, kun vaatekaappi on täynnä vaatteita, mutta silti tuntuu, ettei ole mitään päällepantavaa. Silloin luulin kirjoittavani vaatteista. Nyt epäilen kirjoittaneeni paljon suuremmasta asiasta. Sillä sama ilmiö näkyy kaikkialla ympärillämme.
Koti on valmis, mutta mielessä pyörii jo seuraava remontti. Kesäloma alkaa, mutta katse on seuraavassa matkassa. Pitkään toivottu hankinta löytyy viimein, mutta ilo kestää hädin tuskin viikon ennen kuin huomio siirtyy seuraavaan asiaan. Emme enää osaa viipyä saavutetussa. Ja ehkä se ei ole edes meidän vikamme.
Koko ympäröivä maailma tuntuu rakentuvan ajatukselle, että nykyhetki ei riitä.
Mainokset kertovat, että elämä olisi parempaa uuden sohvan kanssa. Some näyttää ihmisiä, joilla on enemmän, parempaa, kauniimpaa ja kiinnostavampaa kuin meillä. Jokainen algoritmi on rakennettu pitämään meidät liikkeessä, etsimässä seuraavaa asiaa.
Koska tyytyväinen ihminen on huono asiakas. Jos olet aidosti tyytyväinen vaatekaappiisi, et osta uusia vaatteita. Jos olet tyytyväinen kotiisi, et suunnittele jatkuvasti uusia hankintoja. Jos olet tyytyväinen itseesi, joku menettää mahdollisuuden myydä sinulle ratkaisun ongelmaan, jota sinulla ei ehkä edes ollut. Se on aika epämukava ajatus.
Tyhjän vaatekaapin syndrooma ei jäänyt vaatekaappiin
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän huomaan saman ilmiön kaikkialla. Tyhjän vaatekaapin syndrooma ei oikeastaan kerro vaatteista. Se kertoo katseesta. Siitä, että huomio kiinnittyy jatkuvasti siihen, mitä puuttuu. Voimme seistä keskellä omaa elämäämme ja nähdä vain sen yhden asian, jota meillä ei ole.
Ystävät, koti, perhe, terveys, harrastukset, muistot, kokemukset – kaikki jäävät hetkessä taustalle, kun mieli löytää uuden puutteen. Ja nykyään puutteita löytyy helposti. Koskaan historiassa ei ole ollut näin helppoa verrata itseään muihin.
Avaat puhelimen ja näet ihmisiä, joiden kodit näyttävät täydellisiltä. Ihmisiä, jotka matkustavat enemmän. Pukeutuvat paremmin. Sisustavat kauniimmin. Elävät kiinnostavammin. Mutta samalla unohdamme yhden asian. Näemme heidän kohokohtansa ja vertaamme niitä omaan tavalliseen tiistaihimme.
Se on peli, jota kukaan ei voi voittaa. Ehkä juuri siksi niin moni tuntee jatkuvaa levottomuutta. Tunnetta siitä, että elämä alkaa vasta sitten, kun jokin seuraava asia tapahtuu.
- Kun saan sen työpaikan.
- Kun lähden sille matkalle.
- Kun laihdun.
- Kun lapset kasvavat.
- Kun remontti valmistuu.
- Kun löydän sen täydellisen asian.
Mutta mitä jos elämä ei ala silloin? Mitä jos se tapahtuu juuri nyt, tässä hetkessä, samalla kun odotamme jotakin muuta?
Tyytyväisyydestä on tullut kapinallinen teko
Joskus tuntuu siltä, että tyytyväisyyttä pidetään lähes epäilyttävänä. Jos joku sanoo olevansa onnellinen nykyisessä elämäntilanteessaan, hänet saatetaan nähdä kunnianhimottomana. Jos joku ei jatkuvasti kehitä itseään, optimoi arkeaan tai tavoittele jotakin suurempaa, hän näyttää jäävän jälkeen.
Aina pitäisi olla matkalla johonkin.
- Kasvamassa.
- Kehittymässä.
- Parantamassa itseään.
Ja ymmärtäkää oikein. En vastusta unelmia enkä tavoitteita. En usko siihen, että ihmisen pitäisi lakata haaveilemasta. Mutta uskon siihen, että meidän pitäisi välillä pysähtyä kysymään, kuka oikeastaan hyötyy siitä, ettemme koskaan tunne olevamme perillä. Kuka hyötyy siitä, että katsomme jatkuvasti peiliin ja näemme korjattavaa? Kuka hyötyy siitä, että avaamme vaatekaapin ja näemme vain puutteita?
Kuka hyötyy siitä, että katsomme omaa elämäämme ja ajattelemme sen olevan vasta luonnos jostakin paremmasta? Aika harvoin me itse. Ehkä suurin kapina nykymaailmassa ei olekaan lähteä etsimään jotakin uutta. Ehkä suurin kapina on opetella katsomaan sitä, mitä jo on.
Ei siksi, että elämä olisi täydellistä. Ei siksi, että kaikki unelmat olisi saavutettu. Vaan siksi, että jatkuva tyytymättömyys ei ole luonnonlaki. Se ei ole ihmisyyden perusominaisuus. Se on taito, jota meille opetetaan joka päivä. Ja ehkä siitä syystä tyytyväisyyskin on taito. Sellainen, jonka moni meistä on joutunut unohtamaan. Ja jonka voisi vielä opetella uudelleen.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua:
Tyhjän vaatekaapin syndrooma: