Röyhelöt Riemuitsivat Syksyssä
0
Tämä Röyhelöt riemuitsivat syksyssä -postaus aloittaa synttäriviikkoni asusarjan villaa, vintagea, yhdistelyiloa ja hulmuavia helmoja, jotka päättivät käyttäytyä kuin olisivat omassa tanssiesityksessään.
Röyhelöt Riemuitsivat syksyssä
Synttäriviikko starttaa: minä, villapaita ja dramaattinen hame.
Synttäriviikon ensimmäinen asu on aina erityinen, sillä se virittää koko viikon tunnelman. Tällä kertaa valitsin ylleni itse neulomani Drops Design Janelle -villapaidan, pehmeän, lämpimän ja juuri sopivasti oversizen, sellaisen joka syleilee lempeästi, vaikka marraskuun tuuli tekisi parhaansa sotkeakseen hiukset, ajatukset ja koko kuvaussuunnitelman.
Mutta neule ei ole tämän päivän varsinainen tähti. Tähdeksi nimittäin ilmoittautui hame, joka päätti, että minun syntymäpäiväni on sille täydellinen hetki ottaa maailman suurin esiintymislava, eli lähin asvalttiparkki.
Hame, joka elää kuin sillä olisi oma show
Hame löytyi vuosia sitten UFFista, ja sen alkuperän selvittäminen vei tasan yhden googlauksen verran: kyseessä on erittäin todennäköisesti joko Mammu Couture tai Made by Triinu, kaksi suunnittelijaa, jotka tunnetaan dramaattisista, kerroksellisista, pliseeratuista ja elämää suuremmista hameistaan. Niissä on se tietty draamaenergia.
Sen energia on:
- “en tarvitse lavastusta, olen itse lavastus”,
- “olen syntynyt tuuleen”,
- ja “jos en hulmua, en ole onnellinen”.
Kuvat näyttävät välillä siltä, että hame yrittää lähteä yksinään kohti Ruoholahtea. Välillä se peittää jalkani kokonaan, välillä se muljahtaa ylös kuin olisi tekemässä piruettia. Hameella on selkeästi oma agenda, joka ei aina vastaa minun. Mutta hame tekee myös jotain muuta: se tuo esiin iloa. Sitä samaa iloa, jota synttäriviikolla pitääkin olla.
Kun tuuli toimii ilmaisena stylistinä
Koko kuvaustilanne oli enemmän performanssitaidetta kuin muotikuvia. Jokainen askeleeni muuttui tanssiksi, jokainen tuulenpuuska uudeksi asennoksi, jota en todellakaan ollut suunnitellut. Yhdessä kuvassa näytän siltä kuin olisin harjoittelemassa flamencoa. Toisessa siltä kuin yrittäisin pitää hameen maan pinnalla puhtaan hyväntekeväisyyden nimissä. Kolmannessa hame nousee niin korkealle, että näyttäisi aivan siltä, että aurinko on juuri nousemassa sen takaa. Ja juuri se on tämän asun taika.
Vaatekaappipäiväkirja: iloa siitä, mitä jo omistan
Tämä asu ei ole vain synttäriviikon aloituskokonaisuus, se on myös merkintä omaan vaatekaappipäiväkirjaani, jonka perusajatus on nauttia niistä vaatteista, jotka minulla jo on, ja oppia yhdistelemään niitä uusilla tavoilla. Vaatekaappipäiväkirja ei pyri täydellisyyteen, minimalismiin tai siihen, että ostaisin vähemmän, vaikka niin usein käykin. Sen tarkoitus on sanoa: “Katso, mitä kaikkea sinulla jo on. Leiki niillä.”
Tämä asu muistutti taas tärkeistä asioista:
Vanhat vaatteet voivat yllättää
- Hame on asunut kaapissani jo monta vuotta. Silti sen ja Janelle-neuleen liitto tuntuu tuoreelta ja raikkaalta.
Uusi asu syntyy yhdistelmästä, ei kaupasta
- En ostanut mitään uutta tätä kokonaisuutta varten. Ainoa uusi asia oli idea.
Leikkiminen kuuluu tyyliin
- Varsinkin hameen kanssa. Tuuli auttaa, jos oma mielikuvitus loppuu.
Tyyli on jo omassa kaapissa
- Tämä asu ei kerro siitä, mitä haluaisin ostaa, vaan siitä, mitä rakastan jo nyt.
Omat vaatteet ovat tarinoita
- Neule on käsityöni, hame kirppisaarre. Yhdessä ne ovat muistutus siitä, että parhaat tyylivalinnat eivät synny kiireessä, vaan tunteesta.
röyhelöenergiaa koko viikolle
Synttäriviikon ensimmäinen look oli enemmän kuin asu, se oli tarina. Tuulen tanssi, neuleen lämpö, hameen oma wappushow, ja ennen kaikkea merkintä vaatekaappipäiväkirjaan siitä, miten paljon iloa omista vaatteista voi löytää. Jos tämä asu kertoo jotakin tulevalta vuodelta, niin ainakin sen, että aion nauttia vaatteistani rohkeammin, hulmutella helmoja useammin ja antaa itselleni luvan leikkiä.
Eikä huono tapa aloittaa synttäriviikko ollenkaan.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
Onko slow fashion vain rikkaiden etuoikeus?
Onko slow fashion vain rikkaiden etuoikeus? Kysymys, joka saa osan ihmisistä ärähtämään, osan hiljentymään vaivaantuneena. Slow fashion, hidas muoti, esitellään usein ratkaisuna kaikkeen: eettisempiin valintoihin, ekologisempaan maailmaan ja kuluttamisen kriisiin. Mutta mitä tapahtuu, kun kauniin ideologian ja todellisuuden väliin putoaa se karu totuus, että kaikilla ei ole varaa hidastaa?
Onko slow fashion vain rikkaiden etuoikeus?
Mitä slow fashion oikeastaan tarkoittaa? Slow fashion on vastaisku fast fashionille, pikamuodille, joka suoltaa uusia mallistoja viikoittain ja houkuttelee meitä ostamaan enemmän kuin koskaan ennen.
Slow fashion lupaa päinvastaista:
- Ajattomia vaatteita: Ei kausien orjuutta, vaan pitkäikäisiä klassikoita.
- Laatua määrän sijaan: Vaatteita, jotka kestävät käyttöä ja korjaamista.
- Eettistä tuotantoa: Oikeudenmukaiset työolot, läpinäkyvä tuotantoketju.
- Ekologisuutta: Luonnonmateriaaleja, kierrätystä ja vähemmän ympäristökuormitusta.
Paperilla se kuulostaa täydelliseltä ratkaisulta. Kuka ei haluaisi valita parempaa, vastuullisempaa ja kestävämpää? Mutta kun katsotaan hintalappua, idylli särkyy.
HINTA: IDEOLOGIAN JA TODELLISUUDEN RISTEYS
Slow fashion -vaatteet maksavat usein moninkertaisesti verrattuna ketjuliikkeiden vastaaviin. T-paita 60 euroa. Mekko 200 euroa. Takki 500 euroa.
On totta, että hinta kuvastaa laatua, työvoimaa ja materiaaleja. Jos työntekijälle maksetaan elämiseen riittävä palkka, se näkyy lopputuotteen hinnassa. Mutta samalla se tarkoittaa, että suurin osa ihmisistä jää tämän ideologian ulkopuolelle.
On helppoa huudella ”osta vähemmän, mutta laadukkaampaa”, jos oma talous kestää sen. Mutta entä opiskelija, pienituloinen, yksinhuoltaja tai työtön? Heille slow fashion ei ole arjen vaihtoehto, vaan luksusta, jota voi ihailla Instagramissa.
Onko moraali ostettavissa?
Tässä kohtaa tulee provokaatio: onko eettinen kuluttaminen lopulta vain hyväosaisen moraalipeliä? Jos sinulla on varaa valita kalliimpi, voit tuntea olevasi ”parempi ihminen”. Jos sinulla ei ole, oletko automaattisesti huonompi?
Slow fashion -keskustelu lipsahtaa usein elitismiin. Ne, joilla on varaa, kertovat somessa vastuullisista valinnoistaan. He näyttävät ekologisia villakangastakkejaan ja pellavamekkojaan, jotka maksavat enemmän kuin monen kuukausibudjetti. Viesti on rivien välissä selvä: ”Me olemme vastuullisia, miksi sinä et ole?”
Mutta mitä jos vastuullisuus ei olekaan kuluttamisen vaan elämäntapojen kysymys?
VAIHTOEHTOJA PIENELLÄ BUDJETILLA
Jos slow fashion määritellään tiukasti vain uusien, eettisten brändien tuotteiksi, se todella on rikkaiden etuoikeus. Mutta jos katsomme laajemmin, moni köyhä on ollut slow fashionin pioneeri jo ennen kuin termiä edes keksittiin.
- Kirpputorit ja second hand: Köyhät ostivat käytettynä jo vuosikymmeniä ennen kuin se muuttui trendiksi
- Korjaaminen: Lapsuudenkodeissa parsittiin sukat, vaihdettiin vetoketjuja ja käännettiin housuja.
- Itse tekeminen: Neulominen, ompelu ja virkkaus olivat selviytymiskeinoja, ei boheemia harrastusta.
Tämä on se ironia: rikkaat brändit myyvät nyt ideaa, jonka juuret ovat arjen pakossa. He markkinoivat sitä uutena keksintönä, kun todellisuudessa se on köyhien perinne.
Sosiaalinen media ja slow fashion -romantiikka
Instagramissa slow fashion näyttää unelmalta. Pellavamekot heiluvat kultaisessa ilta-auringossa, minimalistiset kodit ovat täynnä luonnonvärejä ja jokaisella on täydellinen capsule wardrobe.
Todellisuudessa monella arki on kaukana tästä. Kun talous on tiukalla, päätös tehdään usein hinnan perusteella, ei ekologisuuden. Kun lapsi tarvitsee kengät nyt heti, halvin vaihtoehto voittaa, vaikka se kestäisi vain yhden kauden.
Sosiaalinen media tekee slow fashionista esteettisen elämäntyylin, joka ei ole saavutettavissa kaikille. Se ei enää ole vain ekologinen valinta, vaan status-symboli.
VASTUULLISUUS ILMAN RAHAA
Mutta tässä kohtaa voi kysyä: tarvitseeko vastuullisuus aina rahaa? Ei välttämättä. Vastuullisuutta voi harjoittaa monella tavalla, jotka eivät maksa mitään:
Käytä vaatteesi loppuun: Käytä se t-paita niin kauan, että siihen tulee reikiä. Ja käytä sen jälkeen vielä yöpaitana.
- Opettele korjaamaan: Parsiminen ei ole häpeä, vaan kapina pikamuotia vastaan.
- Järjestä vaatevaihtareita: Vaatteet kiertoon ystävien kesken.
- Älä osta turhaa: Jos jokainen ostaisi puolet vähemmän, vaikutus olisi valtava.
Näissä teoissa ei ole mitään hienostunutta tai romanttista. Ne eivät ehkä kerää tykkäyksiä Instagramissa. Mutta niiden vaikutus on todellinen.
Kaksinaismoralismi muotikeskustelussa
Slow fashion -keskusteluun liittyy usein kaksinaismoralismia. Rikkailla on varaa olla ekologisia ja eettisiä, mutta samaan aikaan he lentävät lomille toiselle puolelle maailmaa, ajavat kalliilla autoilla ja asuvat valtavissa taloissa.
Samaan aikaan se, joka ostaa vaatteensa ketjuliikkeestä, saatetaan leimata vastuuttomaksi. Vaikka hän kulkisi bussilla, söisi kasvisruokaa ja kierrättäisi kaiken.
Onko siis oikein mitata ihmisen arvoa sen perusteella, mitä merkkiä hänen takissaan lukee? Vai pitäisikö nähdä kokonaisuus, elämäntapa, resurssit ja todelliset mahdollisuudet?
Kapitalismi naamioituna hyveeksi
Slow fashion on kaunis idea, mutta kapitalismi osaa naamioitua hyvin. Kun vastuullisuus muuttuu tuotteeksi, se ei enää ole vain ekologinen teko, se on kulutusta. Ja kulutus on aina bisnes.
On helppoa myydä moraalia hintalapun kera. Kuluttaja saa ostaa paitsi vaatteen myös hyvän omantunnon. Tämä on slow fashionin pimeä puoli: se kääntyy helposti elitistiseksi markkinoinniksi, jossa myydään identiteettiä.
OMA PÄIVÄKIRJAMERKINTÄNI: SYYLLISYYS JA TODELLISUUS
Minäkin olen ollut tässä ristipaineessa. Olen halunnut valita oikein, mutta samalla huomannut tuijottavani hintalappua ahdistuneena. Välillä olen ostanut eettisen vaatteen, välillä halvimman mahdollisen. Jokaisella kerralla olen tuntenut joko syyllisyyttä tai helpotusta.
Syyllisyyttä siitä, etten tehnyt täydellistä valintaa. Helpotusta siitä, että pärjään vielä yhden kuukauden.
Tämä on monen todellisuus. Me haluamme tehdä oikein, mutta raha ei aina riitä. Ja se ei tee meistä huonoja ihmisiä.
VOIKO SLOW FASHION OLLA KAIKILLE?
Kyllä, mutta vain jos muutamme määritelmää. Slow fashion ei saa olla vain kalliiden brändien synonyymi. Sen täytyy olla elämäntapa, joka on saavutettavissa riippumatta tulotasosta.
Se voi tarkoittaa sitä, että ostamme vähemmän. Että opimme pitämään huolta vaatteistamme. Että arvostamme käytettyä. Että käännämme katseemme pois uusista trendeistä ja etsimme iloa omasta vaatekaapistamme.
Kun slow fashion ymmärretään näin, se lakkaa olemasta rikkaiden etuoikeus. Se muuttuu yhteiseksi mahdollisuudeksi.
Onko slow fashion vain rikkaiden etuoikeus?
Kyllä, jos puhumme uusista, kalliista eettisistä brändeistä. Ei, jos ymmärrämme, että slow fashionin todellinen ydin on kuluttamisen vähentämisessä, ei hintalapussa.
Ehkä suurin kapina on se, että köyhät ovat aina osanneet tämän. He ovat olleet slow fashionin todellisia pioneereja: he ovat korjanneet, kierrättäneet, käyttäneet loppuun.
Meidän pitäisi oppia heiltä, eikä tuomita heitä. Ja ehkä, seuraavan kerran kun näemme Instagramissa kuvan täydellisestä pellavamekosta, voimme kysyä: onko tämä vastuullisuutta vai vain kallis tapa ostaa moraalia?
Aurinkoista perjantaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: