Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
0
Tekstiiliarkeologia on minulle paljon enemmän kuin vaatteiden ompelua. Se on tutkimusmatka tekstiilien historiaan, kerros kerrokselta, pala palalta. Jokainen pitsi, verho, tyynynpäällinen ja kulunut kangas kertoo tarinan, joka ansaitsee uuden elämän. Tällä kertaa kaivoin esiin vanhoja tekstiilejä kuin arkeologi muinaisesineitä tutkiessaan. Lopputuloksena syntyivät Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen – housut, jotka eivät ole vain vaate, vaan kokonainen kertomus menneestä.
Vanhat tekstiilit kätkevät uskomattoman aarteen
Tekstiiliarkeologia alkaa aina samalla tavalla. Ei ompelukoneen äärestä, eikä kaavojen piirtämisestä. Se alkaa tutkimisesta. Levittelen kaikki löytämäni materiaalit lattialle kuin arkeologi kaivauksillaan. Jokainen kangaspala saa oman paikkansa. Vanha verho, pitsi, puuvilla, tyynynpäällinen, kuluneet reunapitsit ja pienet tilkut muodostavat kokonaisuuden, jota kukaan muu ei vielä näe. Minä näen. En vielä housuja. Näen mahdollisuuden.
Siksi otan aina valokuvan ennen kuin ompelen ensimmäistäkään saumaa. Kuvasta näen myöhemmin, miten olin suunnitellut kokonaisuuden. Kun paloja alkaa yhdistää, alkuperäinen ajatus helposti unohtuu. Valokuva toimii karttana, aivan kuten arkeologin dokumentointi kertoo, mistä mikäkin löytö on löytynyt. Vasta sen jälkeen alan ommella.
Pieni pala liittyy seuraavaan. Tilkut muuttuvat suureksi kankaaksi. Kun kaksinkertainen kangas on valmis, kiinnitän kaavan sen päälle ja leikkaan lahkeet. Sen jälkeen housut alkavat syntyä lähes kuin itsestään. Mutta oikeasti ne ovat syntyneet jo paljon aikaisemmin, siinä hetkessä, kun ensimmäinen kangaspala löysi oikean paikkansa.
Jokainen kangaspala kertoo oman historiansa
Nämä housut eivät ole vain tilkkutyötä. Ne ovat kokoelma erilaisia elämiä. Sininen ruutukangas on kulkenut omaa matkaansa. Valkoiset puuvillat ovat olleet osa jotain muuta. Pitsit ovat koristaneet toista vaatetta tai kodintekstiiliä. Jokainen niistä olisi voinut päätyä jätteeksi. Sen sijaan ne päätyivät samaan vaatteeseen.
Myös asun muut osat jatkavat samaa tarinaa:
- Paita on tehty vanhasta verhosta. Kevyt kangas sai uuden tarkoituksen vaatteena, eikä kukaan enää arvaisi sen joskus riippuneen ikkunassa.
- Paidan kaava: Burda 5/2000
- Bandana puolestaan on ommeltu vanhasta tyynynpäällisestä.
- Jopa kengät ovat kokeneet uuden elämän. Nekään eivät enää ole samanlaiset kuin silloin, kun ne valmistuivat tehtaalta. Kengät olen tuunannut jo aikaa sitten ja niitä on käytetty vuosia. Kengistä enemmän tässä linkissä!
Kun katson valmista asua, en näe pelkkää vaatetta. Näen vuosien aikana kerääntyneet materiaalit, jotka ovat löytäneet toisensa vasta nyt. Ehkä juuri siksi rakastan tekstiiliarkeologiaa niin paljon. Se ei hävitä historiaa. Se pukee historian päälle.
Kauniit vaatteet syntyvät ennen ompelua
Moni ajattelee, että vaikein vaihe on ompelu. Minulle vaikein ja samalla kiehtovin vaihe tapahtuu ennen sitä. Sommittelu. Saatan siirtää yhtä kangaspalaa kymmenen kertaa. Vaihdan pitsin paikkaa. Käännän ruutukangasta. Lisään yhden nauhan. Poistan toisen. Katson kokonaisuutta kaukaa. Otan kuvan. Palaan tutkimaan sitä uudelleen. Tämä on kuin palapeli, jossa ei ole oikeaa vastausta.
Kun lopulta tiedän, että kaikki toimii yhdessä, alan vasta ommella. Juuri siksi valmiit housut näyttävät usein siltä kuin ne olisivat syntyneet sattumalta. Todellisuudessa jokainen pala on mietitty. Jokainen pitsi on saanut paikkansa. Jokainen kangas kertoo jotain seuraavasta.
Tekstiiliarkeologia ei ole kiirehtimistä. Se on hidasta löytämistä.
Mitään ei mene hukkaan
Parasta tässä projektissa on ehkä se, ettei tarina päättynyt housuihin. Ylijääneistä materiaaleista syntyi jo hame. Samasta kasasta valmistui myös bandana. Ja loput? Ne eivät päätyneet roskiin. Ne päätyivät odottamaan.
Minulla on laatikko, jossa kankaat saavat ”hilloutua”. Siellä ne lepäävät, kunnes jonain päivänä löydän niille uuden tarkoituksen. En koskaan tiedä, mikä pala muuttuu seuraavaksi hameeksi, laukuksi, paidaksi tai ehkä joksikin aivan muuksi. Siksi en oikeastaan näe kangassilppua jätteenä. Näen tulevaisuuden materiaalivaraston.
Tekstiiliarkeologia opettaa katsomaan vanhoja tekstiilejä aivan uudella tavalla. Siinä missä joku toinen näkee rikkinäisen verhon tai kuluneen tyynynpäällisen, minä näen mahdollisen vaatteen. Ehkä juuri siinä piilee tämän harrastuksen suurin ilo. Kaikkea ei tarvitse ostaa uutena. Kaikkea ei tarvitse heittää pois.
Joskus kaikkein kaunein vaate on sellainen, jonka historia alkoi vuosia ennen kuin ensimmäinen sauma ommeltiin. Ja ehkä juuri siksi nämä tilkkuhousut ovat minulle paljon enemmän kuin housut. Ne ovat pieni arkeologinen löytöretki tekstiilien menneisyyteen ja samalla kurkistus siihen, millainen muoti voisi olla, jos oppisimme näkemään vanhoissa kankaissa uuden alun emmekä loppua.
Ihanaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
Lisää tekstiiliarkeologiasta:
Miksi ostaa uusi vaatekaappi joka vuosi?
Vuosien ajan meille on myyty ajatusta siitä, että tyyli vanhenee yhdessä sesongissa. Silti seison satamassa asussa, jonka vanhimmat osat on tehty yli 20 vuotta sitten, eikä se tunnu yhtään vanhalta, päinvastoin. Tämä vaatekaappipäiväkirjan uusi aukeama kysyy ääneen: miksi ostaa uusi vaatekaappi joka vuosi, kun hyvin tehty vaate kestää vuosikymmeniä? Ehkä ongelma ei ole vaatekaappimme, vaan se tarina, jota meille siitä kerrotaan.
Miksi ostaa uusi vaatekaappi joka vuosi?
Kesä, satama, musta trikoomekko ja maastokuosinen asustesetti. Tämä ei ole uuden sesongin ostos. Päinvastoin. Vyö, laukku ja hattu syntyivät ompelukoneeni ääressä jo vuonna 2007. Kaavat löytyivät Suuri Käsityölehdestä 8/2003. Musta mekko valmistui vuonna 2014. Yksikään näistä vaatteista ei ollut tarkoitettu kertakäyttöiseksi trendiksi. Ne tehtiin kestämään käyttöä, aikaa ja elämää.
Silti joka kevät meille kerrotaan sama tarina. Nyt pitäisi päivittää vaatekaappi. Nyt pitäisi ostaa uudet värit. Nyt pitäisi seurata trendiä. Nyt pitäisi näyttää tältä. Minä en suostu siihen.
Minulla on iso vaatekaappi, mutta vielä suurempi kokoelma muistoja. Jokaisella itse tekemälläni vaatteella on oma historiansa. Muistan, mistä kangas löytyi, miksi valitsin juuri sen kaavan ja millaisessa elämäntilanteessa ompelin vaatteen. Siksi en näe vaatteita kulutustavarana. Ne ovat osa elämäni päiväkirjaa. Tämä asu on siitä täydellinen esimerkki.
Vuonna 2007 ommeltu asustesetti toimii edelleen. Vuonna 2014 valmistunut mekko näyttää edelleen ajankohtaiselta. Ainoastaan minä olen muuttunut niiden ympärillä ja juuri siksi ne ovat niin arvokkaita.
Ongelma ei ole vanha vaate, vaan kertakäyttöinen ajattelu
Muotiteollisuus tarvitsee jatkuvaa kulutusta pysyäkseen hengissä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi ostaa joka vuosi koko vaatekaappi uudelleen. Päinvastoin. Kun vaatteen laatu on hyvä, se kestää aikaa sekä teknisesti että tyylillisesti. Hyvä leikkaus ei vanhene. Luonnonmateriaali tuntuu edelleen hyvältä ihoa vasten. Huolellinen ompelutyö ei ala purkautua muutaman pesun jälkeen.
Huono laatu tekee aivan päinvastoin. Se nyppyyntyy, venyy, menettää muotonsa ja alkaa näyttää väsyneeltä nopeasti. Lopulta vaate jää kaapin perälle muistuttamaan epäonnistuneesta ostoksesta. Se ei lisää hyvinvointia vaan syyllisyyttä.
Hyvä vaate taas tekee pukeutumisesta helppoa. Sen voi pukea ylle vuodesta toiseen ilman, että tarvitsee miettiä, onko se vielä muodissa. Se tuntuu mukavalta päällä, näyttää hyvältä ja kestää käyttöä.
Minusta se on hyvinvointia. Hyvinvointi ei synny siitä, että ostaa viisi uutta paitaa joka kuukausi. Hyvinvointi syntyy siitä, että aamulla vaatekaapin avaaminen ei aiheuta stressiä. Tiedät, että siellä on vaatteita, joihin voit luottaa.
Samaa ajatusta on nostanut esiin myös Jukka Kurttila. Hän on puhunut siitä, että tavaroiden pitäisi kestää pidempään ja että laadulla on merkitystä sekä ympäristölle että ihmisille. Olen tästä täysin samaa mieltä. Liian halpa vaate maksaa usein lopulta kaikkein eniten. Ei välttämättä euroissa, vaan luonnolle, omalle lompakolle ja omalle hyvinvoinnille.
Vaatekaappini ei ole museo – se on käytössä
Kuulen joskus sanottavan, että ”etkö kyllästy samoihin vaatteisiin?” En. Kysyn mieluummin, miksi minun pitäisi kyllästyä? En vaihda sohvaa joka vuosi. En osta uutta ruokapöytää joka kevät. Miksi siis vaihtaisin toimivan vaatekaapin vain siksi, että joku toinen päätti tämän vuoden trendivärin?
Minulle vaatteet eivät ole kertakäyttöisiä. Ne ovat pitkäaikaisia kumppaneita. Tässä kuvassa oleva asu todistaa sen. Se ei ole uusi. Se ei ole tämän kesän mallistoa. Se ei ole saanut inspiraatiota tämän vuoden trendeistä.
Se on saanut inspiraationsa minusta. Ehkä juuri siksi se toimii edelleen lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Minulle vaatekaappi ei ole kokoelma sesonkeja. Se on kokoelma onnistuneita valintoja. Jokainen itse tehty tai harkiten hankittu vaate ansaitsee mahdollisuuden elää pitkän elämän.
Kun vaate kestää 20 tai 30 vuotta, sen hinta jakautuu tuhansille käyttökerroille. Silloin puhutaan aidosti vastuullisesta muodista – ei siksi, että vaatteessa lukee jokin markkinointitermi, vaan siksi, että sitä todella käytetään.
Ehkä meidän pitäisi lakata kysymästä, mitä ostamme tänä vuonna. Paljon kiinnostavampi kysymys on tämä: Miksi emme käyttäisi enemmän niitä vaatteita, jotka jo omistamme? Siinä on minun vaatekaappifilosofiani. En tarvitse uutta vaatekaappia joka vuosi. Tarvitsen vain laadukkaita vaatteita, jotka kestävät aikaa, käyttöä ja muuttuvaa elämää.
Tämä musta mekko ja vuonna 2007 ompelemani asustesetti muistuttavat siitä joka kerta, kun puen ne ylleni. Ja rehellisesti sanottuna – ne näyttävät edelleen paremmilta kuin moni vaate, joka on ostettu viime viikolla.
nautinnollista viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää aiheesta: