Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan
0
Kesä ei ole tänä vuonna näyttänyt täydelliseltä. Se on näyttänyt keskeneräisiltä käsitöiltä, lattialle unohtuneilta lankakeriltä, peiliselfieiltä ennen kauppaan lähtöä, villasukilta sohvan nurkassa ja väsyneiltä iltapäiviltä päänsäryn keskellä. Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan, se saa näyttää välillä juuri niin sotkuiselle kuin se oikeasti on.
Elämä ei aina näytä valmiilta – eikä ehkä tarvitsekaan
Viime aikoina olen huomannut yhden asian hyvin vahvasti. En jaksa enää rakentaa täydellistä kulissia edes itselleni.
Tämä viikko on ollut vaikea. Päänsärkyä on ollut paljon ja sen mukana sellaista outoa saamattomuutta, joka ei tunnu laiskuudelta vaan enemmänkin siltä, että keho yrittää pakottaa pysähtymään. Monen vuoden stressi tuntuu purkautuvan nyt samaan aikaan. Sellainen jatkuva selviytymismoodi ei kai lopulta vain katoa yhdellä kertaa.
Ja ehkä juuri siksi puhelimen kamerarulla näyttää tällä hetkellä siltä kuin näyttää. Siellä on kuvia keskeneräisistä käsitöistä, puoliksi tehdyistä projekteista, ruokakuvia ilman mitään estetiikkasuunnitelmaa, peilin kautta otettuja asukuvia, koiran päiväunia ja niitä pieniä hetkiä, joita ei yleensä ajatella “oikeana sisältönä”. Mutta ehkä juuri ne ovat sitä kaikkein oikeinta sisältöä.
Somessa näkee paljon viimeisteltyä elämää. Kauniita koteja, täydellisiä aamiaisia, huoliteltuja asuja ja jatkuvaa tehokkuutta. Joskus huomaan itsekin ajattelevani, että pitäisi jaksaa enemmän. Pitäisi saada enemmän aikaan. Pitäisi olla inspiroivampi, energisempi ja valmiimpi.
Todellisuudessa moni meistä on vain väsynyt. Ja ehkä juuri nyt ihmiset kaipaavat enemmän elämää, joka näyttää oikealta ihmiselämältä. Sellaista, jossa kaikki ei ole täysin hallinnassa.
Keskeneräisyydessä on jotain lohdullista
Minulla on aina ollut tapana tehdä paljon käsillä. Käsityöt rauhoittavat, vaikka välillä projektit jäävät kesken pitkäksikin aikaa. Tällä hetkellä keskeneräisiä töitä on vähän joka puolella. Yksi villasukka odottaa pariaan, lankakerät pyörivät pitkin kotia ja erilaisia ideoita on enemmän kuin energiaa toteuttaa niitä.
Ennen olisin ehkä pitänyt sitä epäonnistumisena. Nyt ajattelen vähän toisin. Keskeneräisyys kertoo siitä, että elämä on käynnissä. Että on vielä asioita, joita haluaa tehdä, vaikka juuri nyt ei jaksaisi kaikkea. Kaiken ei tarvitse valmistua heti.
Sama koskee ehkä ihmistä itseäänkin. Viime vuodet ovat olleet raskaita monella tavalla ja huomaan vasta nyt, kuinka pitkään keho on ollut jatkuvassa kuormituksessa. Kun stressi alkaa hellittää, tilalle ei tulekaan heti energiaa ja iloa. Ensin tulee usein väsymys. Todella suuri väsymys.
Sen hyväksyminen on ollut vaikeaa ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään ja tekemään. Mutta ehkä lepo ei olekaan epäonnistumista. Ehkä se on osa sitä, että yrittää jälleen tulla ihmiseksi kaiken suorittamisen jälkeen.
Ehkä tavallinen elämä riittää
Olen alkanut ajatella, että kaikkein kauneimmat asiat löytyvät usein juuri tavallisista hetkistä. Siitä, kun Söpö nukkuu vieressä samalla kun neulon vähän aikaa. Siitä, kun aurinko osuu iltapäivällä lankakerään lattialla. Siitä, kun löytää kirpparilta jotain, mikä tuntuu heti omalta. Tai siitä, että jaksaa laittaa vähän huulipunaa ja ottaa peilikuvan, vaikka olo ei olisi erityisen energinen.
Ehkä elämä ei koostukaan suurista hetkistä vaan pienistä asioista, jotka tekevät arjesta pehmeämmän. Ja ehkä juuri niitä kuvia olen viime aikoina tallentanut. Ei täydellisiä kuvia. Ei täydellistä elämää. Vaan pieniä todisteita siitä, että kaiken väsymyksenkin keskellä elämässä on edelleen lämpöä, värejä, lankaa, koiran tassuja, kesäiltoja ja hitaita hetkiä. Ehkä se riittää juuri nyt.
Mukavaa lauantaita!
Seuraa minua:
Lue myös nämä postaukset:
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus. Muoti on muuttunut oudoksi. Ennen seurattiin ihmisiä, joilla oli tunnistettava tyyli. Nyt seurataan ihmisiä, jotka tilaavat paketteja. Missä on ne kaikki somemaailman ihmiset, jotka esittelevät niitä vaatteita, joita heillä on ollut vuosia käytössä?
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Avaa mikä tahansa somealusta ja vastaan tulee sama virta: haul sitä, unboxing tätä, “nämä oli pakko saada”, “tässä viikon löydöt”, “linkki biossa”. Vaikuttajista on tullut liikkuvia ostoskoreja, joiden sisältö vaihtuu nopeammin kuin vuodenaika. Ja mitä enemmän tavaraa liikkuu, sitä enemmän algoritmi tykkää.
Samaan aikaan ihmiset kyselevät lähes häpeillen kommenteissa: “Onko enää ketään, joka käyttää samoja vaatteita vuosia?” Se kertoo aika paljon siitä, mihin pisteeseen ollaan tultu.
Minäkin käyn kirppareilla. Teen löytöjä. Innostun vaatteista. Mutta en koe tarvitsevani kokonaan uutta identiteettiä joka viikko. Tämä virkattu paita löytyi tällä viikolla UFFista. Jonkun käsin tekemä työ, joka olisi voinut päätyä jätesäkkiin. Housut ostin Tallinnasta keväällä. Crocsit olen hankkinut vuosia sitten. En ajatellut niitä “sisältönä”. Ne ovat vain osa elämääni. Ehkä juuri siksi niistä tuli tyyli.
Jos jokainen asu on uusi, missä tyyli?
Minua väsyttää nykyinen tapa puhua muodista. Kaikki pyörii uuden ympärillä. Ei sen ympärillä, miltä jokin tuntuu päällä, miten vaate kestää aikaa tai mitä sillä halutaan ilmaista, vaan sen ympärillä, mitä on juuri ostettu.
Ja kyllä, tiedän ironian. Myös kirppishaulit voivat muuttua kulutukseksi. Second hand ei automaattisesti tee ostamisesta tiedostavaa. Jos tavaraa virtaa sisään jatkuvasti vain siksi, että se on halpaa, ainutlaatuista tai “löytö”, lopputulos on silti jatkuva kulutus. Vain esteettisemmässä paketissa.
Siksi minusta kiinnostavin kysymys ei enää ole: “Mistä tuo on ostettu?” Vaan: “Miksi tuo on edelleen käytössä?”
Tyyli syntyy kerrostumista. Vuosista. Toistosta. Siitä, että sama laukku kulkee mukana liian monella matkalla. Samat kengät näkyvät liian monessa kuvassa. Sama neule vedetään päälle silloinkin, kun sitä ei enää “pitäisi” käyttää.
Nykyinen some taas yrittää saada meidät uskomaan, että näkyvä toisto on epäonnistuminen. Että vaatteiden pitäisi vaihtua yhtä nopeasti kuin sisältö. Että kiinnostava ihminen on sellainen, jolla on jatkuvasti jotain uutta esiteltävää. Mutta ehkä kaikkein kiinnostavin ihminen onkin se, jonka tyyliä ei voi ostaa yhdellä tilauksella.
Ehkä emme enää edes seuraa tyyliä
Välillä tuntuu, ettei muotisisältö enää liity pukeutumiseen lainkaan. Se liittyy kulutukseen. Logistiikkaan. Pakettien avaamiseen. Jatkuvaan tavaravirtaan, joka naamioidaan inspiraatioksi. Ja ihmiset alkavat väsyä siihen. Sen huomaa kommenteista. Moni ei enää kysy “mistä tuo on”, vaan sanoo kaipaavansa jotain aidompaa. Sama vaate uudelleen stailattuna. Oikea lempivaate. Elämän jälkiä. Persoonallisuutta, joka ei vaihdu algoritmin mukana.
Minä en halua näyttää katalogilta. En halua rakentaa koko identiteettiäni sen ympärille, mitä olen juuri ostanut. Rehellisesti sanottuna minua kiinnostaa nykyään enemmän se, mitä ihmiset säilyttävät kuin se, mitä he hankkivat.
Siksi rakastan käsintehtyjä vaatteita, vanhoja löytöjä ja vähän kuluneita suosikkeja. Niissä näkyy elämä. Joku on käyttänyt tätä virkattua paitaa ennen minua. Joku on istunut ja tehnyt sen käsin silmukka silmukalta ilman ajatusta siitä, näkyisikö se algoritmissa tarpeeksi hyvin.
Siinä on jotain lohdullista aikana, jolloin kaikki tuntuu kertakäyttöiseltä, myös ihmiset. Ehkä ongelma ei olekaan se, että ihmiset ostavat vaatteita. Ongelma on se, että meille on myyty ajatus, ettei mikään koskaan riitä. Ei yksi tyyli, yksi takki, yksi estetiikka tai yksi versio itsestä. Kaiken pitäisi uusiutua jatkuvasti, jotta pysyisimme kiinnostavina.
Mutta minä en usko, että persoonallisuus syntyy loputtomasta uudistumisesta. Luulen, että se syntyy siitä, että uskaltaa näyttää samalta vielä vuodenkin päästä.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä postaukset: