Leikkuujätteestä syntyi kesän suloisin toppi
0
Kesä, itse tehdyt vaatteet ja second hand -löydöt voivat yhdessä näyttää juuri tältä. Tässä asussa on jotain sellaista, mitä en löydä pikamuodista koskaan: tunnetta, tarinaa ja kerroksia. Kun puin päälleni itse ompelemani gingham-topin, tajusin taas miksi rakastan käsillä tekemistä niin paljon. Leikkuujätteestä syntyi kesän suloisin toppi muistuttaa, että kaikkein kaunein tyyli ei aina synny kaupasta vaan omista käsistä.
Leikkuujätteestä syntyi kesän suloisin toppi
Olen pitkään halunnut tehdä jotain puna-valkoruudullisesta kankaasta. Siinä on jotakin nostalgista, pehmeää ja vähän satumaistakin. Tällä kertaa päätin kuitenkin tehdä projektin eri tavalla: käyttää materiaalia, joka olisi muuten ehkä päätynyt roskiin. Tämä toppi on tehty leikkuujätteestä.
Ajatus tuntui heti oikealta. Rakastan sitä, että vaatteella voi olla uusi elämä jo ennen kuin se on edes valmis. Kun kangasta ei ole loputtomasti, täytyy myös suunnitella tarkemmin. Juuri se tekee tekemisestä inspiroivaa. Jokainen pala täytyy miettiä, jokainen sauma rakentaa huolella.
Topin mallista halusin pehmeän ja romanttisen. Vyötäröltä hieman levenevä helma tekee siitä kevyen ja ilmavan, ja ruutukuosi tuo siihen vintagehenkeä. Tämä on juuri sellainen vaate, jonka voisin kuvitella löytäväni joskus vanhasta eurooppalaisesta second hand -putiikista. Mutta tällä kertaa teinkin sen itse.
Puhvihihainen t-paita tekee asusta omannäköisen
Topin alla oleva valkoinen puhvihihainen t-paita on myös itse tehty. Halusin kerrostaa asua hieman, jotta kokonaisuudesta tulisi persoonallisempi ja käyttökelpoisempi myös viileämpiin kesäpäiviin.
Rakastan puhvihihoja. Niissä on jotain pehmeää ja romanttista, mutta samalla ne tekevät tavallisestakin t-paidasta kiinnostavan. Yhdessä gingham-topin kanssa lopputulos näyttää vähän kuin vintage-mekolta ja vähän kuin modernilta katutyyliltä.
Juuri tällaiset yhdistelmät ovat minulle kaikkein inspiroivimpia. En halua näyttää täydelliseltä tai liian silotellulta. Tykkään siitä, että asuissa näkyy elämä, luovuus ja pieni leikkisyys.
Kaavatiedot: Puhvihihainen paita: Suuri käsityö 6-7/2005
Beyond Retron farkut ja Venice Beachin farkkutakki
Repaleiset vaaleat farkut löytyivät Beyond Retrosta, ja ne olivat heti sellaiset “nämä ovat niin minä” -löytö. Rakastan vaatteita, jotka näyttävät siltä, että niillä on jo ollut elämä ennen minua.
Second hand -vaatteissa on aivan erilainen tunnelma kuin uusissa. Niissä näkyy aika, käyttö ja persoonallisuus tavalla, jota on vaikea selittää. Ehkä juuri siksi yhdistän niin usein itse tehtyjä vaatteita kirppis- ja vintagevaatteisiin. Ne täydentävät toisiaan täydellisesti.
Mukana oli myös farkkutakki, jonka olen ostanut Venice Beachilta. Siinäkin on muisto mukana. Rakastan vaatteita, joihin liittyy paikkoja, hetkiä ja tarinoita. Silloin pukeutuminen ei ole vain vaatteita, se on muistojen kantamista mukana.
Miksi teen vaatteita itse? Koska haluan vaatteita, jotka tuntuvat oikeilta. Haluan käyttää materiaaleja uudelleen. Haluan tehdä hitaammin. Haluan vaatteita, jotka näyttävät minulta eivätkä vain tämän hetken trendeiltä. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä: haluan tuntea luomisen iloa. Tämän topin ompelu muistutti taas siitä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä ollakseen kaunista. Joskus juuri pienet epätäydellisyydet tekevät vaatteesta rakastettavan.
Aurinkoista viikonloppua!
Seuraa minua:
Lisää suloisia itse tehtyjä asuja:
Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
Muoti voi olla kauneutta, itseilmaisua ja luovuutta. Se voi olla tapa kertoa maailmalle, kuka olemme ja mitä rakastamme. Mutta joskus yhden vaatteen sauma kantaa mukanaan jotain paljon raskaampaa. Juuri sitä ajatusta jäin pyörittelemään katsoessani dokumenttia Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää. Se ei ollut vain ohjelma vaateteollisuudesta, vaan muistutus siitä, miten helposti suljemme silmämme asioilta, joita emme halua nähdä.
Veren tahrimat muotivaatteet – dokumentti joka pysäyttää
Muistan yhä sen hetken, kun dokumentissa kerrottiin Bangladeshissa tapahtuneesta vaateteollisuuden historian pahimmasta onnettomuudesta. Ja oikeastaan juuri silloin minä itsekin heräsin lopullisesti. Olin toki jo ennen sitä valveutunut. Tiesin pikamuodin ongelmista, olin lukenut vaateteollisuuden varjopuolista ja ymmärsin, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta silti omat kulutustottumukseni liittyivät edelleen uusiin vaatteisiin. Ostamiseen. Ajatukseen siitä, että uusi vaate toisi jotain uutta myös omaan elämään.
Rana Plaza muutti jotain pysyvästi. Sen jälkeen en enää pystynyt katsomaan vaaterekkejä täysin samalla tavalla. Rakennus romahti yhdessä hetkessä. Yli 1100 ihmistä kuoli. Yli tuhat ihmistä. Ajatus tuntuu lähes mahdottomalta käsittää, varsinkin kun tragedian taustalla olivat vaatteet, joita myytiin meille arkipäiväisinä ja halpoina löytöinä. Moni työntekijä oli tiennyt rakennuksen olevan vaarallinen, mutta töihin oli silti mentävä. Koska vaihtoehtoja ei ollut.
Katsoessani dokumenttia en pystynyt enää ajattelemaan vaatteita samalla tavalla kuin ennen. Jokainen ommeltu sauma alkoi tuntua joltain paljon suuremmalta kuin pelkältä muodilta. Istuin sohvan nurkassa teekuppi käsissäni ja ajattelin ensin katsovani vain tavallista dokumenttia pikamuodista. Mutta hyvin nopeasti huomasin, ettei kyse ollut vain vaatteista. Kyse oli ihmisistä. Naisista, lapsista, käsistä jotka ompelevat päivät ja yöt, jotta me voisimme ostaa uuden paidan halvemmalla kuin kahvilakupillisen.
Dokumentin aikana mieleeni nousi monta kertaa oma vaatekaappini. Kuinka monta kertaa olen ostanut jotain vain siksi, että se oli halpa? Kuinka monta kertaa olen ajatellut tarvitsevani uuden mekon, vaikka vanhakin olisi ollut täysin hyvä? Nämä ajatukset eivät tuntuneet mukavilta, mutta ehkä niiden ei kuulukaan tuntua.
Vaatteiden todellinen hinta
VillaNannan maailmassa käsityöt, vanhat kankaat ja itse tekeminen ovat aina olleet paljon enemmän kuin harrastus. Ne ovat tapa hidastaa. Tapa arvostaa materiaaleja ja nähdä vaatteissa muutakin kuin nopeasti vaihtuva trendi. Kun ompelee itse vaatteen, siihen sitoutuu aivan eri tavalla. Jokainen sauma kertoo ajasta, ajatuksesta ja rakkaudesta tekemiseen.
Dokumentti muistutti myös siitä, miten irti olemme usein vaatteiden alkuperästä. Me näemme valmiin tuotteen kauniisti valaistussa liikkeessä tai täydellisesti stailatussa verkkokaupassa. Emme näe hikisiä tehdashalleja, loppuun palaneita työntekijöitä tai sitä kiirettä, jonka keskellä vaatteita valmistetaan valtavia määriä. Ja silti rakastan muotia edelleen.
Rakastan kerroksellisia hameita, pitsiä, vanhoja neuleita ja persoonallisia asuja. Rakastan sitä tunnetta, kun löytää täydellisen vintage-aarteen kirpputorilta tai tekee itse jotain, joka tuntuu omalta. Mutta ehkä juuri siksi tämä dokumentti kosketti niin syvältä. Se pakotti miettimään, millaista muotia haluan tukea.
*****
En usko täydellisyyteen. En usko siihen, että jokaisen pitäisi heittää koko vaatekaappinsa pois ja muuttua yhdessä yössä täysin vastuulliseksi. Mutta uskon pieniin valintoihin. Siihen, että yhdenkin vaatteen voi korjata uuden ostamisen sijaan. Että kirpputorilta löytynyt villatakki voi olla arvokkaampi kuin nopeasti tuotettu trendivaate. Että joskus kaikkein kaunein asu syntyy jo olemassa olevista materiaaleista.
Dokumentin katsomisen jälkeen tuntui vaikealta selata verkkokauppoja samalla tavalla kuin ennen.
Kun näkee kuvia sortuneista tehdasrakennuksista ja ihmisten omaisten surusta, halpa hinta ei tunnukaan enää löydöltä. Se tuntuu kysymykseltä, johon emme aina halua vastata. Kuinka moni ihminen joutui joustamaan turvallisuudestaan, terveydestään tai elämästään, jotta me voisimme saada uuden paidan muutamalla eurolla? Jokaisen halvan topin kohdalla mieleen nousi kysymys: kuka tämän oikeasti maksoi?
Ehkä juuri siksi Veren tahrimat muotivaatteet jäi mieleeni pyörimään vielä pitkään lopputekstien jälkeenkin. Se ei ollut vain dokumentti muodista. Se oli muistutus ihmisyydestä, empatiasta ja siitä, miten helposti totumme ylikulutukseen. Ehkä kaikkein tärkein ajatus onkin tämä: vaatteiden pitäisi tuntua hyvältä myös omassatunnossa. Ja ehkä hitaasti tehty, korjattu, rakastettu ja uudelleen käytetty vaate on lopulta kaikkein kaunein kaikista.
Dokumentin voi katsoa Yle Areenasta.
Ihanaa tiistai-iltaa!
Seuraa minua:
Lisää erilaisia tv -ohjelmia: