Kaksi asua, kaksi täysin eri minää
0
Tämän postauksen otsikko kertoo kaiken: Kaksi asua, kaksi täysin eri minää. Miten alaosan vaihtaminen luo aivan uuden fiiliksen työasuun ja miten toppi, josta pidän paljon mutta on jäänyt vähälle käytölle muuttuukin yllättäen lempivaatteeksi. Käsittämätön asia, mutta todellinen. Kannattaa aina siirtää takana olevat vaatteet eteen, niin myös takana olevia tulee käytettyä enemmän.
Kaksi asua, kaksi täysin eri minää
Piilossa vaatekaapissani odotti toppi, josta tuli vahingossa kesän käytetyin vaate. Sellainen löytö, jonka alkuperää ei enää muista, mutta jonka tunne muistaa täydellisesti. Kirpparilta vuosia sitten löytynyt vihreä smokkirypytetty toppi on juuri sellainen vaate. Se ei huuda huomiota, ei ole trendikkäin eikä näyttävin, mutta jostain syystä vedän sen päälleni jatkuvasti.
Ehkä siksi, että se tuntuu minulta. On hassua, miten yksi vaate voi muuttua melkein turvalliseksi paikaksi. Tämä toppi toimii jotenkin kaiken kanssa. Se mukautuu eri tunnelmiin niin hyvin, että välillä tuntuu kuin käyttäisin kahta täysin eri ihmistä kuvaavaa asua, vaikka yläosa pysyy samana. Pienet asiat muuttavat koko fiiliksen.
Rikkinäiset farkut ja glitterlenkkarit
Ensimmäisenä puin topin rikkinäisten farkkujen kanssa.
Farkut ovat joko Beyond Retron garage sale -löytöjä tai Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. En enää muista varmasti, mikä on tavallaan täydellinen yksityiskohta. Parhaat vaatteet eivät aina tarvitse tarkkaa tarinaa. Riittää, että ne löytävät oikean ihmisen. Näissä farkuissa on asennetta. Repeämät, kulunut pesu ja rento istuvuus tekevät kokonaisuudesta paljon särmikkäämmän. Sama vihreä toppi ei näytäkään enää pehmeältä ja boheemilta, vaan enemmänkin vähän 2000-luvun indie-tytöltä, joka kuuntelee liian kovalla musiikkia ja löytää parhaat vaatteet sattumalta.
Puman glitterlenkkarit ovat ehkä koko asun tärkein yksityiskohta. Rakastan sitä ristiriitaa, jonka ne tuovat. Rikkinäiset farkut voisivat helposti mennä liian “perus farkut ja toppi” -linjalle, mutta glitter tekee kokonaisuudesta tietoisesti leikkisän. Se tuo mukaan vähän camp-henkeä ja muistuttaa, ettei pukeutumisen tarvitse olla liian vakavaa.
Kun lisään vielä sinapinkeltaisen neuletakin, asu muuttuu lähes Pinterest-mäiseksi, mutta ei liian silotellulla tavalla. Tässä on enemmän elämää. Vähän sotkuiset hiukset, käytetyt vaatteet, itse tehdyt jutut ja kirppislöydöt tekevät kokonaisuudesta aidon. Tässä lookissa on jotain nuorekasta ja kapinallista. Se on sellainen asu, jonka voisi pukea kirppiskierrokselle, keikalle tai pitkälle kesäpäivälle kaupungille. Se ei yritä olla siisti tai täydellinen, ja juuri siksi se toimii.
Pellavahousut muuttivat koko tunnelman
Mutta muutamaa päivää myöhemmin vedin saman topin päälleni valkoisten pellavahousujen kanssa, ja tunnelma muuttui täysin. Rakastan näitä itse tekemiäni pellavahousuja, vaikka ne ovatkin rehellisesti sanottuna vähän liian isot. Tai ehkä juuri siksi rakastan niitä. Niissä on jotain sellaista huolettomuutta, mitä en löydä istuvista farkuista. Pellava liikkuu eri tavalla. Se ei pyydä anteeksi tilaa, jonka se ottaa. Se vain on.
Asussa on pehmeyttä ja väljyyttä, mutta samalla myös rakennetta. Smokkirypytetty toppi tekee vyötärölle muodon ilman että mikään puristaa. Se on ehkä tämän topin suurin vahvuus. Se myötäilee, mutta ei vaadi täydellisyyttä. Juuri siksi huomaan palaavani siihen jatkuvasti, erityisesti nyt, kun en enää jaksa pukeutua epämukavasti vain siksi, että jokin näyttää hyvältä.
Valkoisten pellavahousujen kanssa kokonaisuus muuttuu melkein boheemiksi. Tulee vähän sellainen tunne kuin olisi matkalla torille jossain pienessä italialaisessa rantakaupungissa, vaikka todellisuudessa olen Jätkäsaaressa matkalla ruokakauppaan. Addun Stan Smithit pitävät asun kuitenkin maanläheisenä. Ne estävät kokonaisuutta muuttumasta liian “pellavahaaveiluksi”. Ilman niitä asu voisi helposti lipsahtaa liian romanttiseksi tai jopa vähän teennäiseksi.
Neuletakki muuttaa fiiliksen
Ja sitten se neuletakki.
Minun itse neulomani, vähän muhkea, vähän erikoinen neuletakki tekee koko asusta kiinnostavan. Rakastan sen hihoja. Niissä on jotain lähes satumaista. Sinapinkeltainen sävy toimii yllättävän hyvin vihreän topin kanssa, koska molemmissa on luonnollinen, murrettu sävymaailma. Yhdistelmä muistuttaa vähän loppukesän kuivaa heinää ja metsää sateen jälkeen.
Tämä asu tuntuu turvalliselta, pehmeältä ja vähän taiteelliselta. Sellaiselta, jonka voisi pukea päälle kahvilaan, hitaalle sunnuntaille tai vain päivään, jolloin haluaa tuntea olonsa mukavaksi ilman että tyyli katoaa mihinkään. Silti huomaan pitäväni enemmän pellavahousuversiosta.
Ehkä siksi, että siinä on enemmän hengitystilaa. Kirjaimellisesti ja henkisesti. Isot pellavahousut eivät yritä tehdä vartalosta tietynlaista. Ne vain liikkuvat mukana. Tässä iässä olen alkanut arvostaa sitä enemmän kuin täydellistä istuvuutta. En enää jaksa jatkuvaa vaatteiden korjailua, vatsan sisään vetämistä tai tunnetta siitä, että asu näyttää hyvältä vain silloin kun seisoo täysin suorassa.
Pellava-asussa tunnen olevani enemmän oma itseni. Rennompi. Luovempi. Ehkä jopa vähän rohkeampi, koska uskallan käyttää jotain väljää ja näkyvää ilman että yritän piiloutua. Ehkä juuri siitä oma tyyli lopulta rakentuu. Ei siitä, mikä näyttää “parhaalta”, vaan siitä, missä tunnistaa itsensä heti peiliin katsoessa.
Ja koska tiedän jo itseni, tämä toppi ei varmasti jää tähän. Seuraavaksi haluan yhdistää sen boheemiin, isohelmaiseen valkoiseen hameeseen. Näen jo mielessäni, miten smokkirypytetty vihreä toppi ja kevyt hulmuava helma toimisivat yhdessä, vähän romanttisesti, vähän vintagehenkisesti ja juuri sopivan rennosti. Veikkaan, että tästä topista on hitaasti tulossa yksi niistä vaatteista, jotka kulkevat mukana vuodesta toiseen ja löytävät aina uuden tavan näyttää omalta. Näin syntyy kaksi asua ja kaksi täysin eri minää.
Ihanaa perjantaita!
Seuraa minua:
Ohje ja kaavatiedot:
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Marraskuun viimeinen päivä avautui pehmeänä, vähän kuin hiljainen lupaus siitä, että juuri tänään olisi hyvä kuunnella itseään. Tästä alkaa talvikävelyn hiljainen sydäntarina. Päälläni oli kokonainen kudelma tarinoita: itse ommeltu hame Kierrätyskeskuksen materiaalitukusta, UFFista löydetty käsintehty neuletakki sekä vuosia sitten ommellusta takista tuunattu talvikaveri. Jalkoihin puin rakkaat nilkkurini, jotka löysin aikanaan Maunulan ostarilla sijainneesta Fidasta. Tässä on kertomus päivästä, joka jäi iholle kuin lämmin valo.
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Synttärikuun hiljainen loppunäytös
Marraskuun viimeinen aamu ei näyttänyt kiireiseltä. Se ei myöskään vaatinut mitään. Se vain lepäsi siinä, talven kynnyksellä, vähän kuin kaupunki olisi vetänyt paksun huovan ylleen ja pyytänyt meitä kulkemaan hiljaa. Olin hereillä aikaisin ja tunsin, että synttärikuuni viimeinen päivä ansaitsi pienen rituaalin, sellaisen, jossa pukeutuminen on osa tarinankerrontaa.
Päivän asu, kuin pieni kudottu muistelma
Valitsin hameen, jonka olin ommellut Kierrätyskeskuksen materiaalitukun aarteesta. Sen ruutukangas hengitti menneiden vuosien kotien lämpöä, ja helma liikkui askelissa kuin vanha kirjoitus, joka on vihdoin saanut uuden lukijan.
Neule oli UFFin Fredrikinkadun myymälästä löytynyt käsintehty aarre, ehkä jonkun lukuisista Novita-lehden malleista tai tekijänsä omasta inspiraatiosta syntynyt. Sitä oli mahdoton pukea ilman että ajatteli tekijänsä käsiä ja kärsivällistä rytmiä.
Takki oli tuunattu vuosia sitten omasta vanhasta tekeleestäni, ja sekin kantoi oman historiansa: korjaukset, uudelleen muotoilut, ideat ja unohtuneet ideat. Jalkoihini sujautin nilkkurit, jotka olin löytänyt Maunulan ostareilla sijainneesta Fidasta, sellaiset, joiden nahka on omaksunut jokaisen vuoden, kadun ja askeleen.
Kaupunki sateessa, kuin pehmeä taustamelodia
Lähdimme kävelemään keskustaan. Helsinki oli märkä, mutta lempeä. Sade ei vaatinut huomiota, se vain ripotteli pieniä, valoa imeviä helmiä kaduille. Autojen humina oli matala, rakennusten pinnat elivät hiljaista kaikujaan. Katsoin ikkunoihin enemmän heijastusten takia kuin ostamisen. Niissä näkyi tarinallinen kokonaisuus: hame, joka oli minun, neule, joka oli jonkun muun, kengät, jotka olivat kulkeneet kanssani pitkään. Jokainen osa asua kertoi eri polusta, mutta yhdessä ne tuntuivat juuri oikeilta.
Kluuvin Olivia odotti. Ovi avautui ja sisään tulvahti lämpö, valkosipulin lupaus ja pehmeä puheensorina. Saimme pöydän ikkunan äärestä, ja siinä huoneen suojassa aika tuntui taipuvan hieman. Ruoka maistui tavallista syvemmälle, ehkä siksi, että se syötiin osana päivää, joka oli kuin rauhallinen juhla. Juttelimme kuluneesta vuodesta, sen sävyistä, valon ja varjon vaihdosta. Ja vaikka vuosi oli paikoin ollut raskas, sen lomasta löytyi myös uudenlaista lämpöä. Sellaista, joka syntyy, kun alkaa ymmärtää itseään paremmin.
Paluumatka valojen ja veden välissä
Kun lähdimme takaisin, ilta oli jo sinertävä. Kaupungin märät kadut heijastivat katuvalojen kullanhohtoa, joka näytti kuin se olisi yrittänyt kertoa jotain salaista. Askeleeni olivat kevyitä. Hameen helma jatkoi omaa, huojuvaa tarinaansa ja nilkkurit koputtivat tasaista rytmiään märälle kivelle. Tuntui, että juuri tällaiset hetket muodostavat sen arjen ytimen, joka jää mieleen, ei suurilla teoilla, vaan hiljaisella olemisella.
Takki suojasi viimalta, neule kantoi tekijänsä lämpöä, kengät varmoina askeleina muistuttivat yhteisestä matkasta. Ja keskellä kaikkea oli päivä, joka ei esittänyt itseään, mutta jäi silti talteen.
Jälkikäteen ajatellen juuri tällaiset päivät kannattelevat vuodenaikojen yli. Ne eivät pyydä huomiota eivätkä tarvitse suurta otsikkoa. Ne vain asettuvat muistiin hiljaa, kuin pieni valonsäie hameen kankaan poimuun tai villalangassa kulkevaan solmuun. Ja ehkä juuri siksi ne kantavat mukanaan enemmän kuin osaa odottaa, muistutuksen siitä, että elämä rakentuu paitsi harvoista juhlista, myös niistä pienistä hetkistä, jotka löytävät meidät silloin kun kuljemme avoimin silmin.
Tämä päivä teki juuri niin.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: