Kun Helsinki muuttuu harmaaksi: kaupunki joka kuiskaa hiljaa
0
Tämä postaus, kun Helsinki muuttuu harmaaksi: kaupunki joka kuiskaa hiljaa, vie sinut mukanaan kaupungin synkkyyteen, kadonneisiin väreihin ja siihen hiljaiseen kaihoon, joka laskeutuu Helsingin ylle marraskuun varjojen myötä. Kerron, millainen kaupunki on silloin, kun valo katoaa ja jäljelle jää vain askelten kaiku märällä asfaltilla.
Kun Helsinki muuttuu harmaaksi: kaupunki joka kuiskaa hiljaa
Helsinki on kaunis kaupunki mutta on yksi vuodenaika, jolloin kauneus ei loista. Se piiloutuu. Se vetäytyy. Se kääntyy sisäänpäin niin kuin me kaikki, kun ikkunan takana roikkuu päivä toisensa jälkeen sama raskas harmaa verho.
Tämä on kirjoitus siitä Helsingistä, jota turistit eivät näe. Siitä kaupungista, joka hengittää hitaasti, tuskin kuuluvalla rytmillä, kun valo väistyy ja kylmyys jää. Siitä Helsingistä, joka on tarkka ja rehellinen peili ihmisen sisäiselle maailmalle: synkälle, hiljaiselle, puhki kuluneelle.
Kaupunki joka ei herää, se vain jatkaa olemistaan
Aamuisin ilma seisoo. Ei varsinaisesti tuule, mutta kylmyys liikkuu iholla kuin jokin, joka yrittää muistuttaa läsnäolostaan. Katulyhdyt palavat vielä yhdeksältäkin, koska päivä ei ole saanut päätettyä, aikooko se tulla vai ei.
Ratikat kolisevat, mutta ääni on vaimea, kuin kaupungin sydän löisi epävarmasti. Ihmiset kävelevät nopeasti, katse alhaalla, harmaat takit sulautuvat toisiinsa. On vaikea tietää, palaako joku kotiin vai pakeneeko jonnekin.
Asfaltti kiiltää kuin märkä muisto
Kun sade ei enää sada, mutta ei lakkaakaan. Silloin Helsinki näyttää siltä kuin se olisi juuri saanut kuulla huonoja uutisia. Talojen värit haalistuvat, meri muuttuu melkein mustaksi ja katoille jäävä kosteus tuo mukanaan jotain raskasta, sanoittamatonta.
Eikä kukaan oikeastaan puhu siitä. Kaikki tietävät, miltä tämä aika tuntuu, mutta kaupunki itse tietää sen kaikkein syvimpänä. Siksi Helsinki näyttää marraskuussa siltä, että se haluaa vain käpertyä, vetää takin päälleen ja olla hiljaa.
Silti jokin vetää meitä tähän synkkyyteen
Outoa on se, että harmaa Helsinki ei karkota. Se kutsuu. Ehkä siksi, että tässä kaupungissa on lupa tuntea kaikki värit, myös ne joita ei näe. Harmaus tekee ihmisestä pehmeämmän, vähän hitaamman, vähän inhimillisemmän.
Kävely meren rannassa, kun aallot iskevät rantakiviin ilman rytmiä, rauhoittaa samalla tavalla kuin itkukin. Se puhdistaa. Helsinki näyttää meille, että kaikkea ei tarvitse yrittää olla. Että joskus riittää se, että on olemassa.
Synkkä kauneus, jota ei voi selittää
Ehkä juuri siksi Helsingin harmaus on niin tunnistettava. Se on kuin ystävä, joka ei vaadi mitään. Se ei hymyile, mutta ei myöskään jätä. Se pysyy rinnalla koko pitkän, väsyneen päivän ajan.
Ja ehkä lopulta tämä harmaa kaupunki opettaa tärkeimmän asian: ettei valo tunnu miltään, jos ei välillä kulje läpi varjon.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Artikkeleita, miltä Helsinki näyttää eri aikoina:
Esittelen mummon sadepäivän asun
Tänään esittelen mummon sadepäivän asun. Sadepäivät kesällä on oikeastaan aika ihania hetkiä. Sade ropisee parvekkeen ikkuiden takana eikä tee pahaa lähteä koirien kanssa lenkille aamusta. Kun sade hiukan lakkaa niin ihanan raikas tuoksu valtaa kodin kun avaa ikkunan ja lintujen laulu kaikuu joka puolella raikkaana kaikuna. Kesäsateelle on kiva pukea kevyesti mutta silti niin ettei ihan läpi kastu, varsinkin jos sade on hiukan liian kylmää.
Sateella on kiva keskittyä niihin asioihin, joita ei tule kauniilla ilmalla tehtyä, kuten nyt vaikka kokkailu, ompelu, askartelu, tai mikä muu tahansa mitä voi kotona sisätiloissa tehdä.
Esittelen mummon sadepäivän asun
Tällaiset mummelit kuin minä, voidaan pukeutua miten tahansa, eikä se haittaa yhtään. Ollaan vähän seniilejä, joten saadaan anteeksi kaikki pukeutumismokat mitä ikinä tehdään. Olen aikaa sitten ommellut tämän kesähepene tunikan ja kaapista kaivelin myös ihanat minishortsit. Niitähän meikäläisellä on vinot pinot. Helppo tapa tuhota tilkkuja. Näillä olikin hyvä lähteä nauttimaan kesäsateesta. Tunikan kaava on joko vuoden 2011 tai 2012 La mia Boutique lehdestä. Kesän lehdistä siis. Tarkkaan en enää muista mikä niistä se on. Lisäilen kun löydän kyseisen lehden.
Minulla on nyt sellainen tarkoitus, että käyn tuota vaatekaappiani läpi ja tyhjentelen sitä. Otan muutamista ihanuuksista kuvia ja laitan joko ensimmäistä kertaa tänne esille tai sitten otan uudet paremmat kuvat. Vähän pientä kiertoa tänne blogiinkin. Samalla on hyvä miettiä, että mihin suuntaan blogi on menossa vai onko menossa mihinkään.
Keski-ikäisyys ei tarkoita piiloutumista
Nykyään ei keski-ikäisyys ole ihan sama asia kuin oman äitini nuoruudessa. 50-60 -luvuilla 40 -vuotias nainen oli jo auttamattomasti kaiken ulkopuolella. Hän oli mummoutunut, seksikkyys kadonnut ja lähes tarpeeton. 40 -vuotias nainen oli helppo sivuuttaa niin työelämässä kuin yksityiselämässä. Toki tätä tapahtuu nykyäänkin, mutta ei ihan samalla tavoin kuin ennen.
Naiset näyttikin paljon vanhemmilta siihen aikaan mitä nykyään. Kun katsoo joitain vanhoja kuvia tai dokumentteja, näkee todella hyvin sen, mistä tässä puhun. Mutta se on ollut sitä aikaa ja nyt on nyt. On enmmän aikaa huolehtia itsestään ja enemmän aikaa itselleen.
Mukavaa päivää
-Nelli-