Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
0
Joskus kaikkein rakkaimmat vaatteet eivät löydy kaupasta vaan omasta kaapista, vuosien odotuksen jälkeen. Haalari odotti vuosia oikeaa kesää. Tämä itse ommeltu haalari syntyi vanhan Burda-kaavan pohjalta jo vuosia sitten, mutta jäi pitkäksi aikaa sivuun, kun elämä ja oma vartalo muuttuivat. Nyt se löytyi uudelleen keskellä kesäistä Jätkäsaarta, ja samalla löytyi jotain muutakin: tunne siitä, että vaatteella voi olla oma tarinansa.
Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
Kesäisessä Jätkäsaaressa meri tuoksui lämpimältä betonilta ja suolaiselta tuulelta. Aurinko heijastui vaaleista taloista niin kirkkaasti, että silmiä piti siristää. Kävelin rantaa pitkin itse ommeltu haalari päälläni ja mietin, miten erikoiselta voi tuntua pukea ylleen vaate, joka on joskus jäänyt kokonaan pois elämästä.
Tämä haalari ei ole uusi. Tein sen vuosia sitten. En edes enää täysin muista, ompelinko tämän version vuonna 2019 vai korona-aikana 2020, jolloin ompelin muutenkin valtavasti. Ensimmäinen testiversio syntyi ainakin vuonna 2019, ja siitä on edelleen kuvia vanhassa blogipostauksessa. Lopullisempi versio jäi kuitenkin pitkäksi aikaa kaapin perälle.
Syy oli yksinkertainen: se ei enää mahtunut päälle. Silti en koskaan halunnut luopua siitä. Ehkä siksi, että itse tehdyissä vaatteissa on aina jotain enemmän kuin pelkkä kangas ja saumat. Niihin jää kiinni elämäntilanteita, iltoja ompelukoneen ääressä, keskeneräisiä ajatuksia ja pieniä unelmia siitä, millainen ihminen vielä joskus haluaisi olla.
Muistan korona-ajan hyvin. Päivät tuntuivat samaan aikaan hitailta ja levottomilta, ja ehkä juuri siksi käsillä tekeminen tuntui niin tärkeältä. Ompelukone surisi iltaisin keittiön pöydällä ja kangaspinot pienenivät hitaasti yksi projekti kerrallaan. Moni leipoi silloin hapanjuurileipää tai maalasi vanhoja huonekaluja, opetteli neuleiden salaisen maailman. Minä ompelin.
Vaatteet kantavat mukanaan aikaa
Kaavana käytin Burda 6/2015 -lehden kaavaa, vaikka olin tehnyt joskus myös oman, hyvin samantyyppisen version. Oma kaava oli kuitenkin niin pieni projekti ja niin hankala enää muokata, että päädyin tällä kertaa käyttämään valmista pohjaa. Ja oikeastaan olen siitä nyt iloinen.
Nuorempana ajattelin usein, että itse tekemisen pitäisi tarkoittaa kaiken tekemistä täysin alusta asti. Että oikea ompelija piirtää itse kaavat, kehittää jokaisen yksityiskohdan ja onnistuu täydellisesti ilman kompromisseja. Nykyään ajattelen toisin.
Ehkä käsityössä tärkeintä ei ole täydellisyys vaan suhde siihen, mitä tekee. Se, että vaate tuntuu omalta. Että siihen liittyy jokin muisto. Tämä haalari muistuttaa minua ajasta, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi. Samalla se muistuttaa siitä, miten paljon oma suhteeni vaatteisiin on muuttunut vuosien aikana. En enää jaksa innostua pikamuodin jatkuvasti vaihtuvista trendeistä samalla tavalla kuin ennen.
Rakastan edelleen vintagea, vanhoja kankaita ja vaatteita, joissa näkyy eletty elämä. Ehkä juuri siksi en osannut heittää tätä haalaria pois silloinkaan, kun se jäi käyttämättä vuosiksi. Monet kaikkein tärkeimmistä vaatteista eivät ole täydellisiä. Niissä voi olla vähän vino sauma, vaikea vetoketju tai yksityiskohta, jonka tekisi nykyään eri tavalla. Silti juuri niistä tulee kaikkein rakkaimpia, koska niihin liittyy aikaa. Ja aikaa tähän haalariin todella liittyy.
Kaapin perältä takaisin elämään
Kun sovitin haalaria uudelleen vuosien jälkeen, yllätyin. Ei siksi, että se mahtui päälle, vaan siksi, että se tuntui edelleen täysin omalta. Monet vaatteet näyttävät vuosien päästä vierailta. Ne muistuttavat ihmisestä, joka ei enää ole sama. Mutta tämän kanssa kävi päinvastoin. Tuntui melkein siltä kuin vaatteen olisi pitänytkin odottaa juuri tätä kesää.
Ehkä siksi pidän hitaasta muodista enemmän kuin koskaan ennen.
Nopea muoti perustuu ajatukseen, että kaikki on hetkellistä: trendit, materiaalit ja joskus jopa vaatteet itse. Mutta kaikkein rakkaimmiksi eivät yleensä jää ne vaatteet, jotka ostetaan hetken mielijohteesta. Rakkaimmiksi jäävät ne, joihin liittyy aikaa, muistoja ja omaa tekemistä.
Tämä haalari ei ole täydellinen. Tekisin varmasti nykyään monta asiaa eri tavalla. Mutta ehkä juuri siksi pidän siitä niin paljon. Se kertoo yhdestä elämäni vaiheesta.
Ja ehkä vähän myös siitä, miten oma suhtautuminen itseeni on muuttunut pehmeämmäksi vuosien aikana. En enää etsi täydellisyyttä samalla tavalla kuin ennen. Haluan vaatteita, joissa voi elää oikeaa elämää, kävellä rantaa pitkin tuulisena kesäiltana, juoda kahvia liian hitaasti ja tuntea olonsa omaksi itseksi.
Kun katson näitä kuvia nyt, en ajattele ensimmäisenä vartaloa tai sitä, miltä näytän. Ajattelen sitä, miten hyvältä tuntui pukea tämä haalari uudelleen. Ja ehkä juuri se onkin kaikkein tärkeintä.
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
Burda 6/2015 kaavan ensimmäinen versio:
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Moni ajattelee, että vaatteet ovat vain kangasta, saumoja ja nappeja. Mutta joskus vaatekaappi on paikka, jossa kohtaa itsensä kaikkein armottomimmin. Tämän kesän aikana olen huomannut miettiväni yhä enemmän sitä, miten vartalo muuttuu viidenkympin jälkeen, miten tyyli yrittää pysyä mukana ja miksi jotkut vaatteet jäävät odottamaan vuosiksi. Siksi kirjoitan taas pitkästä aikaa vaatekaappipäiväkirjaa. Tämä teksti, Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan, syntyi yhdestä vanhasta kirpputorilta löytyneestä mekosta ja kaikista niistä tunteista, joita yksi vaate voi herättää.
Vaatekaappipäiväkirja: pilkkumekko joka odotti vuoroaan
Tämä musta pilkkumekko on ollut kaapissani ainakin pari vuotta. Ostin sen kirpputorilta, mutta en enää edes muista mistä. Muistan vain sen tunteen, kun näin sen. Ajattelin heti, että tuo on aivan minun näköiseni. Pilkut, kepeä kangas, hieman romanttinen tunnelma ja sellainen huolettomuus, jota olen aina rakastanut vaatteissa. Ja silti mekko jäi henkarille. Vuodeksi. Kahdeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa.
Välillä nostin sen esiin ja katsoin sitä. Sovitin ehkä nopeasti ja ripustin takaisin. Kuin odottamaan jotakin hetkeä, jota ei koskaan tullut. Pienempää vartaloa. Rohkeampaa oloa. Sellaista päivää, jolloin peili ei tuntuisi vieraalta. Kunnes eräänä aurinkoisena päivänä vedin sen vain päälleni Jätkäsaaren rantaan.
Ja yhtäkkiä ymmärsin, ettei mekko ollut koskaan ollut ongelma. Ongelma oli siinä, etten ollut osannut nähdä itseäni muuttuneena.
Kun on aina ollut pieni
Olen ollut koko elämäni pieni. En vain hoikka, vaan oikeasti hyvin pieni. Kolmekymppisenä painoin 38 kiloa. Silloinkin kun odotin esikoistani, painoin viimeisilläni raskaana vain 52 kiloa. Synnytyksen jälkeen paino putosi nopeasti takaisin 45 kiloon. Sellaisesta vartalosta tulee osa identiteettiä.
Ei sitä edes ajattele joka päivä, mutta siihen rakentuu käsitys itsestä. Sellainen hiljainen ajatus siitä, millainen minä olen maailmassa. Pieni. Hento. Kevyt. Ja sitten vuosien aikana kaikki muuttuu.
Nyt painan lähes 80 kiloa. Kun kirjoitan sen ääneen, se tuntuu edelleen välillä lähes epätodelliselta. Kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Vaikka peiliin toki tottuu, mieli ei aina pysy mukana siinä, mitä vartalolle tapahtuu. Ehkä juuri siksi vaatekaappi herättää niin valtavia tunteita. Siellä vanha minä ja nykyinen minä törmäävät toisiinsa kaikkein konkreettisimmin.
On päiviä, jolloin vaatteet tuntuvat vihollisilta. Kankailta, jotka kertovat liian rehellisesti kaiken sen, mitä ei ehkä haluaisi nähdä. Ja sitten on päiviä, jolloin jokin vaate laskeutuu päälle pehmeästi ja muistuttaa, ettei vartalo ole vihollinen. Se on vain muuttunut. Se on elänyt.
Ja ehkä viidenkympin jälkeen juuri se on kaikkein vaikeinta hyväksyä. Ei ikä sinänsä, vaan se, ettei oma sisäinen minä muutu samaa tahtia vartalon kanssa. Rakastan edelleen samoja asioita kuin ennenkin: vintagea, kirppislöytöjä, pilkkuja, romanttisia leikkauksia ja vähän boheemia tunnelmaa. Oma tyyli ei ole kadonnut mihinkään. Mutta välillä joutuu opettelemaan uudelleen, miltä se näyttää tämän päivän minussa.
Vaatteet eivät odota täydellistä vartaloa
Ehkä juuri siksi tämä pilkkumekko tuntui niin tärkeältä. Se ei ollut vain kirpparilöytö. Se oli muistutus siitä, miten paljon aikaa nainen voi käyttää odottamiseen. Odotetaan oikeaa hetkeä. Oikeaa painoa. Oikeaa oloa. Sitä päivää, jolloin uskaltaisi taas näkyä. Kuinka monta vaatetta roikkuu kaapeissa käyttämättöminä siksi, että emme tunne itseämme niiden arvoisiksi juuri nyt?
Kuinka monta kesää menee ohi odottaessa pienempää vartaloa?
Ajattelen välillä surullisena sitä nuorta itseäni, joka oli valtavan pieni, mutta ei silti nähnyt itseään kauniina. Ja nyt ajattelen tätä nykyistä itseäni, joka yrittää opetella katsomaan peiliin hieman lempeämmin. Ehkä siinä onkin viidenkympin suurin kasvutarina. Ei siinä, että oppii pukeutumaan “ikäisensä tavalla”. Vaan siinä, että uskaltaa pukeutua edelleen omannäköisesti kaiken muuttumisen jälkeenkin.
Pilkullinen mekko, merituuli ja aurinko Jätkäsaaressa eivät muuttaneet vartaloani miksikään. Mutta ne muuttivat hetkeksi tapaa, jolla katsoin itseäni. En nähnyt epäonnistumista. Näin naisen, joka on elänyt kokonaisen elämän. Ja ehkä juuri siksi tämä mekko odotti vuoroaan niin kauan. Ei siksi, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Vaan siksi, että minun piti kasvaa ihmisenä siihen hetkeen, jossa osasin käyttää sitä ilman anteeksipyyntöä.
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää vaatekaappipäiväkirjan sivuja: