Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon
2
Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon. Aurinkoinen päivä Helsingin keskustassa muistutti jälleen siitä, ettei tyyli synny ostoskeskuksissa. Kirpputorilta löytynyt hame, yli kymmenen vuotta sitten ommeltu paita ja koronan aikana ostetut kengät kuljettivat minua läpi päivän, joka alkoi Santa Fen lounaalla ja jatkui täysin sattumalta Forumin kirppistapahtumaan. Joskus parhaat tarinat syntyvät silloin, kun mitään ei ole suunnitellut.
Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon
Tämä asu maksoi vähän – mutta kertoo minusta paljon. Se ajatus pyöri mielessäni koko sen aurinkoisen päivän, jonka vietimme Helsingin keskustassa. Aloitimme kiireettömällä lounaalla Santa Fessä. Hyvä ruoka, kylmä juoma ja tunne siitä, ettei ollut pakko ehtiä minnekään. Sen jälkeen lähdimme vain kävelemään. Ilman ostoslistaa, ilman suunnitelmaa. Sitten osuimme aivan vahingossa Forumin kirppistapahtumaan.
Emme tienneet koko tapahtumasta etukäteen. Yhtäkkiä ympärillämme oli ihmisiä, jotka myivät vaatteita, kirjoja ja tavaroita toisille ihmisille. Ei kiiltäviä mainoksia, ei ”osta kolme, maksa kaksi” -kylttejä. Vain tavaroita, jotka ansaitsivat uuden mahdollisuuden. Siinä hetkessä tajusin jälleen, miksi tämä tuntuu enemmän omalta kuin yksikään ostoskeskuksen muotiketju.
Moni olisi varmasti katsonut asuani eikä nähnyt siinä mitään erityistä. Harmaa hame on ostettu UFF:lta. Mustan paidan ompelin itse vuonna 2013. Kengät ovat koronavaatteita, ostettu silloin, kun maailma pysähtyi ja yritimme kaikki keksiä keinon selvitä epävarmuudesta.
Mutta minä en näe vaatteissani hintalappuja. Minä näen elämäni. Näen sen päivän, kun löysin hameen kirpputorilta. Muistan illat ompelukoneen ääressä, kun tein paidan omin käsin. Muistan myös koronakevään, jolloin vaatteiden tekeminen ja niistä haaveileminen oli yksi tapa pitää kiinni normaalista arjesta. Ja juuri siksi tämä asu kertoo minusta enemmän kuin yksikään uusi merkkivaate voisi koskaan kertoa.
Olemme unohtaneet, mitä vaatteiden pitäisi merkitä
Minusta tuntuu, että olemme unohtaneet, miksi vaatteita alun perin ostetaan. Nykyään niiden pitäisi todistaa jotain. Että seuraat trendejä. Että sinulla on varaa. Että pysyt mukana. Entä jos en halua pysyä mukana? Entä jos en halua ostaa uutta vain siksi, että joku algoritmi päätti vanhan olevan jo ”out”?
Minua ei kiinnosta pukeutua samalla tavalla kuin tuhannet muut. Minua kiinnostaa pukeutua niin, että vaatteeni tuntuvat omilta. Silti elämme kulttuurissa, jossa käytetty vaate saatetaan nähdä vähempiarvoisena kuin uusi. Kirpputorilta ostettu hame herättää joissakin ihmisissä edelleen ihmetystä, vaikka samaan aikaan vaatevuoret kasvavat ja käyttökelpoisia vaatteita päätyy roskiin.
Se tuntuu nurinkuriselta. Minulle itse tehty vaate on arvokkaampi kuin moni kallis merkkivaate. Siihen on käytetty aikaa, taitoa, epäonnistumisia, purkamista ja uuden yrittämistä. Siinä on osa tekijäänsä. Voiko saman sanoa pikamuodista? Ehkä voi. Mutta silloin tarina ei yleensä ole kovin kaunis.
Tyyli ei synny rahasta vaan rohkeudesta
Forumin kirppistapahtuma jäi mieleeni paljon vahvemmin kuin yksikään vaatekauppa. Ehkä siksi, että siellä ei myyty unelmia. Siellä myytiin mahdollisuuksia jatkaa vaatteiden tarinaa. Se sopii täydellisesti siihen, miten itse ajattelen pukeutumisesta.
En rakenna vaatekaappiani sesonkien mukaan. Rakennan sitä vuosien aikana. Siksi käytän edelleen paitaa, jonka ompelin yli kymmenen vuotta sitten. Siksi iloitsen kirpputorilta löytyneestä hameesta enemmän kuin uusimmasta trendistä. Siksi koronan aikana ostetut kengät eivät ole minulle vain kengät. Ne muistuttavat yhdestä elämäni erikoisimmista ajanjaksoista.
Tyyli ei synny siitä, että ostaa jatkuvasti lisää. Se syntyy siitä, että uskaltaa käyttää samaa vaatetta yhä uudelleen. Maailma yrittää vakuuttaa meille, että identiteetti löytyy ostoskassista. Minä uskon päinvastaiseen. Identiteetti löytyy siitä, mitä päätämme säilyttää. Mitä korjaamme. Mitä käytämme vuodesta toiseen ylpeinä.
Kun kävelimme kotiin lämpimässä kesäillassa, en ajatellut, kuinka vähän asuni oli maksanut. Ajattelin, kuinka paljon se oli minulle antanut. Santa Fen lounas, sattumalta vastaan tullut Forumin kirppistapahtuma, pitkä kävely halki Helsingin ja vaatteet, joilla jokaisella on oma historiansa. Siitä syntyi päivä, jota en muista ostosten vuoksi.
Muistan sen siksi, että se muistutti minua yhdestä tärkeästä asiasta. Vaatteet eivät tee ihmisestä kiinnostavaa. Tarinat tekevät. Ja kaikkein parhaat tarinat eivät roiku hintalapussa. Ne kulkevat mukana vaatteissa, jotka ovat saaneet elää enemmän kuin yhden sesongin.
Rakkaudella, Melissa
Seuraa minua:
Lisää Thrift & Style -postauksia:
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus. Muoti on muuttunut oudoksi. Ennen seurattiin ihmisiä, joilla oli tunnistettava tyyli. Nyt seurataan ihmisiä, jotka tilaavat paketteja. Missä on ne kaikki somemaailman ihmiset, jotka esittelevät niitä vaatteita, joita heillä on ollut vuosia käytössä?
Kun kaikki ostavat tyyliä, katoaa koko persoonallisuus
Avaa mikä tahansa somealusta ja vastaan tulee sama virta: haul sitä, unboxing tätä, “nämä oli pakko saada”, “tässä viikon löydöt”, “linkki biossa”. Vaikuttajista on tullut liikkuvia ostoskoreja, joiden sisältö vaihtuu nopeammin kuin vuodenaika. Ja mitä enemmän tavaraa liikkuu, sitä enemmän algoritmi tykkää.
Samaan aikaan ihmiset kyselevät lähes häpeillen kommenteissa: “Onko enää ketään, joka käyttää samoja vaatteita vuosia?” Se kertoo aika paljon siitä, mihin pisteeseen ollaan tultu.
Minäkin käyn kirppareilla. Teen löytöjä. Innostun vaatteista. Mutta en koe tarvitsevani kokonaan uutta identiteettiä joka viikko. Tämä virkattu paita löytyi tällä viikolla UFFista. Jonkun käsin tekemä työ, joka olisi voinut päätyä jätesäkkiin. Housut ostin Tallinnasta keväällä. Crocsit olen hankkinut vuosia sitten. En ajatellut niitä “sisältönä”. Ne ovat vain osa elämääni. Ehkä juuri siksi niistä tuli tyyli.
Jos jokainen asu on uusi, missä tyyli?
Minua väsyttää nykyinen tapa puhua muodista. Kaikki pyörii uuden ympärillä. Ei sen ympärillä, miltä jokin tuntuu päällä, miten vaate kestää aikaa tai mitä sillä halutaan ilmaista, vaan sen ympärillä, mitä on juuri ostettu.
Ja kyllä, tiedän ironian. Myös kirppishaulit voivat muuttua kulutukseksi. Second hand ei automaattisesti tee ostamisesta tiedostavaa. Jos tavaraa virtaa sisään jatkuvasti vain siksi, että se on halpaa, ainutlaatuista tai “löytö”, lopputulos on silti jatkuva kulutus. Vain esteettisemmässä paketissa.
Siksi minusta kiinnostavin kysymys ei enää ole: “Mistä tuo on ostettu?” Vaan: “Miksi tuo on edelleen käytössä?”
Tyyli syntyy kerrostumista. Vuosista. Toistosta. Siitä, että sama laukku kulkee mukana liian monella matkalla. Samat kengät näkyvät liian monessa kuvassa. Sama neule vedetään päälle silloinkin, kun sitä ei enää “pitäisi” käyttää.
Nykyinen some taas yrittää saada meidät uskomaan, että näkyvä toisto on epäonnistuminen. Että vaatteiden pitäisi vaihtua yhtä nopeasti kuin sisältö. Että kiinnostava ihminen on sellainen, jolla on jatkuvasti jotain uutta esiteltävää. Mutta ehkä kaikkein kiinnostavin ihminen onkin se, jonka tyyliä ei voi ostaa yhdellä tilauksella.
Ehkä emme enää edes seuraa tyyliä
Välillä tuntuu, ettei muotisisältö enää liity pukeutumiseen lainkaan. Se liittyy kulutukseen. Logistiikkaan. Pakettien avaamiseen. Jatkuvaan tavaravirtaan, joka naamioidaan inspiraatioksi. Ja ihmiset alkavat väsyä siihen. Sen huomaa kommenteista. Moni ei enää kysy “mistä tuo on”, vaan sanoo kaipaavansa jotain aidompaa. Sama vaate uudelleen stailattuna. Oikea lempivaate. Elämän jälkiä. Persoonallisuutta, joka ei vaihdu algoritmin mukana.
Minä en halua näyttää katalogilta. En halua rakentaa koko identiteettiäni sen ympärille, mitä olen juuri ostanut. Rehellisesti sanottuna minua kiinnostaa nykyään enemmän se, mitä ihmiset säilyttävät kuin se, mitä he hankkivat.
Siksi rakastan käsintehtyjä vaatteita, vanhoja löytöjä ja vähän kuluneita suosikkeja. Niissä näkyy elämä. Joku on käyttänyt tätä virkattua paitaa ennen minua. Joku on istunut ja tehnyt sen käsin silmukka silmukalta ilman ajatusta siitä, näkyisikö se algoritmissa tarpeeksi hyvin.
Siinä on jotain lohdullista aikana, jolloin kaikki tuntuu kertakäyttöiseltä, myös ihmiset. Ehkä ongelma ei olekaan se, että ihmiset ostavat vaatteita. Ongelma on se, että meille on myyty ajatus, ettei mikään koskaan riitä. Ei yksi tyyli, yksi takki, yksi estetiikka tai yksi versio itsestä. Kaiken pitäisi uusiutua jatkuvasti, jotta pysyisimme kiinnostavina.
Mutta minä en usko, että persoonallisuus syntyy loputtomasta uudistumisesta. Luulen, että se syntyy siitä, että uskaltaa näyttää samalta vielä vuodenkin päästä.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
Lue myös nämä postaukset: