Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
0
Joskus kaikkein rakkaimmat vaatteet eivät löydy kaupasta vaan omasta kaapista, vuosien odotuksen jälkeen. Haalari odotti vuosia oikeaa kesää. Tämä itse ommeltu haalari syntyi vanhan Burda-kaavan pohjalta jo vuosia sitten, mutta jäi pitkäksi aikaa sivuun, kun elämä ja oma vartalo muuttuivat. Nyt se löytyi uudelleen keskellä kesäistä Jätkäsaarta, ja samalla löytyi jotain muutakin: tunne siitä, että vaatteella voi olla oma tarinansa.
Haalari odotti vuosia oikeaa kesää – itse ommeltu löytö kaapin perältä
Kesäisessä Jätkäsaaressa meri tuoksui lämpimältä betonilta ja suolaiselta tuulelta. Aurinko heijastui vaaleista taloista niin kirkkaasti, että silmiä piti siristää. Kävelin rantaa pitkin itse ommeltu haalari päälläni ja mietin, miten erikoiselta voi tuntua pukea ylleen vaate, joka on joskus jäänyt kokonaan pois elämästä.
Tämä haalari ei ole uusi. Tein sen vuosia sitten. En edes enää täysin muista, ompelinko tämän version vuonna 2019 vai korona-aikana 2020, jolloin ompelin muutenkin valtavasti. Ensimmäinen testiversio syntyi ainakin vuonna 2019, ja siitä on edelleen kuvia vanhassa blogipostauksessa. Lopullisempi versio jäi kuitenkin pitkäksi aikaa kaapin perälle.
Syy oli yksinkertainen: se ei enää mahtunut päälle. Silti en koskaan halunnut luopua siitä. Ehkä siksi, että itse tehdyissä vaatteissa on aina jotain enemmän kuin pelkkä kangas ja saumat. Niihin jää kiinni elämäntilanteita, iltoja ompelukoneen ääressä, keskeneräisiä ajatuksia ja pieniä unelmia siitä, millainen ihminen vielä joskus haluaisi olla.
Muistan korona-ajan hyvin. Päivät tuntuivat samaan aikaan hitailta ja levottomilta, ja ehkä juuri siksi käsillä tekeminen tuntui niin tärkeältä. Ompelukone surisi iltaisin keittiön pöydällä ja kangaspinot pienenivät hitaasti yksi projekti kerrallaan. Moni leipoi silloin hapanjuurileipää tai maalasi vanhoja huonekaluja, opetteli neuleiden salaisen maailman. Minä ompelin.
Vaatteet kantavat mukanaan aikaa
Kaavana käytin Burda 6/2015 -lehden kaavaa, vaikka olin tehnyt joskus myös oman, hyvin samantyyppisen version. Oma kaava oli kuitenkin niin pieni projekti ja niin hankala enää muokata, että päädyin tällä kertaa käyttämään valmista pohjaa. Ja oikeastaan olen siitä nyt iloinen.
Nuorempana ajattelin usein, että itse tekemisen pitäisi tarkoittaa kaiken tekemistä täysin alusta asti. Että oikea ompelija piirtää itse kaavat, kehittää jokaisen yksityiskohdan ja onnistuu täydellisesti ilman kompromisseja. Nykyään ajattelen toisin.
Ehkä käsityössä tärkeintä ei ole täydellisyys vaan suhde siihen, mitä tekee. Se, että vaate tuntuu omalta. Että siihen liittyy jokin muisto. Tämä haalari muistuttaa minua ajasta, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi. Samalla se muistuttaa siitä, miten paljon oma suhteeni vaatteisiin on muuttunut vuosien aikana. En enää jaksa innostua pikamuodin jatkuvasti vaihtuvista trendeistä samalla tavalla kuin ennen.
Rakastan edelleen vintagea, vanhoja kankaita ja vaatteita, joissa näkyy eletty elämä. Ehkä juuri siksi en osannut heittää tätä haalaria pois silloinkaan, kun se jäi käyttämättä vuosiksi. Monet kaikkein tärkeimmistä vaatteista eivät ole täydellisiä. Niissä voi olla vähän vino sauma, vaikea vetoketju tai yksityiskohta, jonka tekisi nykyään eri tavalla. Silti juuri niistä tulee kaikkein rakkaimpia, koska niihin liittyy aikaa. Ja aikaa tähän haalariin todella liittyy.
Kaapin perältä takaisin elämään
Kun sovitin haalaria uudelleen vuosien jälkeen, yllätyin. Ei siksi, että se mahtui päälle, vaan siksi, että se tuntui edelleen täysin omalta. Monet vaatteet näyttävät vuosien päästä vierailta. Ne muistuttavat ihmisestä, joka ei enää ole sama. Mutta tämän kanssa kävi päinvastoin. Tuntui melkein siltä kuin vaatteen olisi pitänytkin odottaa juuri tätä kesää.
Ehkä siksi pidän hitaasta muodista enemmän kuin koskaan ennen.
Nopea muoti perustuu ajatukseen, että kaikki on hetkellistä: trendit, materiaalit ja joskus jopa vaatteet itse. Mutta kaikkein rakkaimmiksi eivät yleensä jää ne vaatteet, jotka ostetaan hetken mielijohteesta. Rakkaimmiksi jäävät ne, joihin liittyy aikaa, muistoja ja omaa tekemistä.
Tämä haalari ei ole täydellinen. Tekisin varmasti nykyään monta asiaa eri tavalla. Mutta ehkä juuri siksi pidän siitä niin paljon. Se kertoo yhdestä elämäni vaiheesta.
Ja ehkä vähän myös siitä, miten oma suhtautuminen itseeni on muuttunut pehmeämmäksi vuosien aikana. En enää etsi täydellisyyttä samalla tavalla kuin ennen. Haluan vaatteita, joissa voi elää oikeaa elämää, kävellä rantaa pitkin tuulisena kesäiltana, juoda kahvia liian hitaasti ja tuntea olonsa omaksi itseksi.
Kun katson näitä kuvia nyt, en ajattele ensimmäisenä vartaloa tai sitä, miltä näytän. Ajattelen sitä, miten hyvältä tuntui pukea tämä haalari uudelleen. Ja ehkä juuri se onkin kaikkein tärkeintä.
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
Burda 6/2015 kaavan ensimmäinen versio:
Mummocorea vanhasta ompelupaketista
Mummocorea vanhasta ompelupaketista – voiko vuosikymmeniä vanhasta ompelupaketista syntyä vaate, joka näyttää yhtä aikaa ajankohtaiselta, persoonalliselta ja trendikkäältä? Minun tapauksessani vastaus on kyllä. Tämä itse tehty mekko on paljon enemmän kuin vain vaate, se on pala suomalaista ompeluhistoriaa, kierrätystä ja tämän hetken mummocore-trendiä samassa paketissa.
Mummocorea vanhasta ompelupaketista
Kun puhutaan vastuullisesta muodista, ajatukset kääntyvät usein second hand -löytöihin tai vanhojen vaatteiden tuunaamiseen. Oma suosikkini on kuitenkin aina ollut materiaalien pelastaminen ja niiden muuttaminen käyttökelpoisiksi vaatteiksi. Tämä kuvissa näkyvä mekko on siitä hyvä esimerkki.
Löysin muutama vuosi sitten Kierrätyskeskuksen materiaalitukusta jotain, mitä harva nuorempi ompelija on koskaan nähnyt: vanhan ompelupaketin. Kyseessä ei ollut pelkkä kaavalehti tai kangaspala, vaan kokonainen paketti, jossa oli valmiiksi leikattu vaate, ompeluohjeet sekä tarvittavat liimakankaat.
1980–1990-luvuilla tällaisia myytiin melko yleisesti. Ajatus oli yksinkertainen: kaikki vaikeimmat työvaiheet oli tehty valmiiksi, ja ompelija sai keskittyä kokoamiseen. Paketti oli kuin oman aikansa IKEA-huonekalu, mutta vaatteena. Kun näin tämän paketin materiaalitukussa, tiesin heti, että se ansaitsi uuden elämän.
Itse tehty mekko kertoo tarinan menneestä ja nykyisestä
Nykyään puhutaan paljon pikamuodista, jatkuvasti vaihtuvista trendeistä ja vaatteiden lyhyestä käyttöiästä. Siksi tuntuu lähes kapinalliselta käyttää vaatetta, jonka tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten. Mekon kangas on hillitty ja klassinen. Sen pieni ruutukuosi, väljä istuvuus ja pitkähkö helma eivät ehkä ensimmäisenä huuda uusinta muotia. Juuri siinä piilee kuitenkin tämän vaatteen viehätys.
Moni voisi kutsua tyyliä jopa mummomaiseksi. Minä kutsun sitä mummocoreksi.
Mummocore on yksi niistä ilmiöistä, joissa aiemmin vanhanaikaisina pidetyt asiat muuttuvat jälleen kiinnostaviksi. Mukavat vaatteet, luonnonmateriaalit, käsityöt, perinteiset kuosit ja käytännöllisyys eivät enää ole merkki siitä, ettei muodista välitä. Päinvastoin. Mummocore kertoo siitä, että pukeutumisessa arvostetaan persoonallisuutta enemmän kuin trendejä.
Ehkä juuri siksi olen alkanut pitää itseäni pienellä pilkkeellä silmäkulmassa mummokapinallisena. En halua pukeutua niin kuin algoritmit käskevät. En myöskään halua ostaa jatkuvasti uutta. Sen sijaan haluan käyttää vaatteita, joilla on historia, tarina ja merkitys. Tämä itse tehty mekko täyttää kaikki kolme ehtoa.
Mummocore ja vastuullinen muoti sopivat täydellisesti yhteen
Viime vuosina olen huomannut, että monet nuoret ovat löytäneet uudelleen samoja asioita, joita käsityöharrastajat ja kierrättäjät ovat tehneet jo vuosikymmeniä.
- Korjataan vanhaa.
- Ommellaan itse.
- Käytetään sitä, mitä jo on olemassa.
- Etsitään persoonallisia vaatteita ketjuliikkeiden sijaan.
Mummocore ei siis ole pelkkä pukeutumistyyli. Se on myös ajattelutapa. Siinä arvostetaan hitautta, käsityötä ja kestävyyttä. Juuri siksi tämä itse tehty mekko tuntuu niin omalta. Se ei ole täydellinen. Se ei seuraa tämän kesän trendivärejä. Se ei ole tullut verkkokaupasta kahdessa päivässä.
Sen sijaan se on löytynyt materiaalitukusta, odottanut vuosia oikeaa hetkeä ja päätynyt lopulta käyttöön tavalla, jota sen alkuperäinen valmistaja tuskin osasi kuvitella.
Kun puen tämän mekon ylleni, en näe vain vaatetta. Näen palan suomalaista ompeluhistoriaa. Näen kierrätyksen mahdollisuudet. Näen käsityön arvon. Ja ehkä näen myös sen mummokapinallisen, joka uskoo edelleen siihen, että paras vaate ei välttämättä ole uusi. Joskus paras vaate on sellainen, joka on odottanut vuosikymmeniä päästäkseen vihdoin käyttöön.
Mitä mieltä sinä olet mummocoresta? Onko se trendi vai elämäntapa?
Rentoa päivää kaikille!
Seuraa minua:
Lisää ideoita mummocoreen: