Elämäntapahihhulointi – mitä se on
2
Elämäntapahihhulointi. Sana, joka kuulostaa vähän naurettavalta, vähän ärsyttävältä ja silti osuu pelottavan lähelle totuutta. Me kaikki tiedämme tyypin: se joka on löytänyt jonkun tavan elää ja tekee siitä melkein uskonnon. Ja jos olen ihan rehellinen, se tyyppi olen usein minä itse.
Elämäntapahihhulointi – mitä se on ja miksi tunnustan olevani syyllinen
Mutta mitä elämäntapahihhulointi oikeastaan on? Ja miksi koen, että se näkyy arjessani ihan joka päivä?
Kun elämäntavasta tulee identiteetti
Elämäntapahihhulointi on sitä, että valinnat eivät ole enää vain valintoja. Ne ovat kannanottoja. Identiteettiä. Tarinaa, jota kerromme itsestämme muille ja ehkä eniten itsellemme.
Se voi olla:
- second hand -elämä
- slow fashion ja käsityön puolustaminen
- luonnonvalo, vintage-sävyt ja harkittu estetiikka
- kävelyt meren äärellä Jätkäsaaressa
- kahvi oikeasta kupista, oikeassa hetkessä
- se ajatus, että kaikella pitää olla merkitys
Kun alat huomata, että et vain tee näitä asioita, vaan olet näitä asioita, ollaan jo aika syvällä hihhuloinnin ytimessä.
Minun tapani hihhuloida
Minun elämäntapahihhulointini ei ole täydellisyyttä. Se on ennemmin pakkomielle tunnelmaan. Haluan, että arki tuntuu joltain. Että siinä on estetiikkaa, tarinaa ja hitunen romantiikkaa, vaikka tiskialtaassa olisi likaisia astioita ja päällä vanha neuletakki.
Se näkyy esimerkiksi näin:
Valitsen mieluummin käytetyn vaatteen, jossa on historiaa, kuin uuden ja hajuttoman. Rakastan vaatteita, jotka eivät ole “järkeviä”, mutta tuntuvat omilta, vähän kapinallisia, vähän romanttisia. Kuvaan, kirjoitan ja rakennan ympärilleni maailmaa, joka näyttää VillaNannalta, koska se on minun tapani jäsentää todellisuutta.
En halua vain pukeutua, haluan kertoa tarinaa sillä, mitä puen päälleni. Tiedän, että tämä voi kuulostaa itsekkäältä tai jopa höpsöltä. Mutta minulle se on tapa pysyä kiinni siinä, kuka olen.
Hyvä hihhulointi vs. haitallinen hihhulointi
Elämäntapahihhulointi ei ole automaattisesti huono asia. Ongelma syntyy silloin, kun:
- alkaa kokea itsensä paremmaksi kuin muut
- tuomitsee toisten valinnat
- stressaantuu, jos ei pysty elämään “oppien” mukaan
- unohtaa joustavuuden ja ilon
Hyvä hihhulointi taas:
- antaa merkitystä arkeen
- auttaa tekemään itselle tärkeitä valintoja
- tuo iloa, inspiraatiota ja luovuutta
- rohkaisee elämään omannäköisesti
Minulle tärkein mittari on tämä:
- Lisääkö tämä elämääni vapautta vai kaventaako se sitä?
Jos vastaus on vapaus, hihhuloidaan vaan.
Miksi me kaipaamme jotain, mihin hihhuloida? Ehkä elämäntapahihhulointi kertoo pohjimmiltaan siitä, että maailma on kaoottinen. On sotaa, kriisejä, epävarmuutta ja jatkuvaa ärsyketulvaa. Jokin oma, hallittava tapa elää tuo turvaa.
Kun päätän: “Minä elän näin”, luon itselleni pienen saarekkeen, jossa asiat ovat ainakin hetken järjessä. Se voi olla vaatteita. Ruokaa. Liikuntaa. Estetiikkaa. Arvoja. Tai kaikkia yhtä aikaa.
Tunnustan: olen elämäntapahihhuli
Olen elämäntapahihhuli, koska:
- välitän liikaa vaatteiden tarinoista
- näen kauneutta arjen pienissä rituaaleissa
- rakennan blogin ympärille kokonaisen maailman
- uskon, että estetiikka ei ole pinnallisuutta vaan tapa selviytyä
En väitä, että tämä on ainoa oikea tapa elää. Väitän vain, että tämä on minun tapani. Ja ehkä juuri siksi haluan puhua siitä ääneen. Että elämäntapahihhulointi ei olisi pelkkä pilkkanimi, vaan rohkeutta sanoa:
Minä haluan elämältäni enemmän kuin vain selviytymistä. Entä sinä?
Ehkä sinäkin hihhuloit jollain:
- treenillä
- sisustuksella
- uralla
- perhe-elämällä
- ekologisuudella
- minimalismilla
tai sillä, että et hihhuloi millään Ja sekin on ihan okei. Kunhan muistat, että elämäntapa on parhaimmillaan työkalu, ei häkki.
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Taiteilija Omassa Vaatekaapissa
Mitä on olla taiteilija omassa vaatekaapissa? Tänään astelen omassa kodissani kuin olisin vähintään Pariisin muotiviikkojen päätähti, mutta todellisuudessa seison keskellä makuuhuonetta itse ompelemissani housuissa ja paidoissa, jotka on koottu leikkuujätteistä niin kuin luontoäiti ja askartelujumalat yhdessä olisivat sen suunnitelleet. Tämä on kertomus siitä, kuinka kaksi vaatekappaletta voi saada ihmisen tuntemaan olevansa suuri taiteilija, oman elämänsä mestariteos, vaikka villasukat jalassa ja toisessa kädessä kahvikuppi, josta juoma ehtii jäähtyä ennen kuin ehdin kirjoittaa tämän postauksen loppuun.
Taiteilija Omassa Vaatekaapissa
Tämä on oman elämän catwalk, ilman kissanruohoja mutta mahdollisesti kissankarvoja… Kuvissa poseeraan itsevarmasti tai ainakin riittävän itseironisesti, paita ylle sommiteltuna niin, että tikit huutavat käsityön ilosanomaa. Kankaanpalat, jotka joskus olivat vain surullisia leikkuujätteitä, ovat nyt renessanssitaiteilijoiden hengessä nousseet uudeksi elämäksi. Olen kuin Michelangelo farkkupalassa, Da Vinci trikookankaassa. Ainoa ero on, että heillä ei ollut saumuria eikä tarvetta ottaa someen #ootd -poseerauksia villasukissa.
Housut puolestaan ovat ommeltu kaavalla, jonka onnistumisprosentti oli etukäteen yhtä epävarma kuin sääennuste marraskuussa. Silti tässä ne ovat: leveälahkeiset, pehmeät, vähän boheemit, juuri sellaiset joissa voisin kirjoittaa runokokoelman, perustaa taidekollektiivin tai vain mennä kauppaan ostamaan maitoa ja näyttää siltä kuin olisin menossa performanssi-iltamaan.
Minimalismi kohtaa maximalismin, ainakin henkisellä tasolla
Vaatteiden esteettisyys ei ehkä ole normatiivisen trenditaulukon kärjessä (tai edes sivulauseessa), mutta niissä on tarina. Se tarina on: ”Löysin paloja, ompelin, käytän, kukaan ei voi pysäyttää minua.”
Kun pukeudun näihin luomuksiin, tunnen itseni ihmiseksi joka ei vain elä elämäänsä vaan askartelee sen kasaan pala kerrallaan. Se on hyvin konkreettinen metafora, sillä jokainen näistä paidoista on kirjaimellisesti koottu paloista, jotka muut olisivat heittäneet menemään. Ekologinen, eettinen ja esteettinen, kolme E:tä, joista yhden ainakin väitän onnistuneen.
Ja kyllä, tiedän miltä näytän. Taiteilijalta, joka on saanut apurahan ehkä kahvikuppiin mutta ei konjakinväriseen silkkikaapuun. Mutta jos tyyli on asenne, niin olen kävelevä julkilausuma: Tee itse, kanna ylpeydellä, ja poseeraa kuin maailma odottaisi muotilehden kansikuvaa.
Tyyli ei ole mikä, vaan kuka
Moni voisi kysyä: ”Voiko tätä käyttää julkisesti? Onko tämä muotia?” Ja minä vastaan: Minä olen muotia kun käytän sitä. Trendit syntyvät rohkeudesta, ompelukoneesta ja toistuvasta ajatuksesta: ”Tämä voi olla huono idea, mutta teen sen silti.”
Toisessa kuvassa paita muistuttaa tilkkutöiden ja farkun liittoa, joka kuulostaa siltä kuin folk-festivaalit ja denim-messu olisivat päätyneet samaan telttaan. Silti se toimii, ainakin minulle, ja ehkä se riittää. Joskus vaatteet eivät ole vain vaatteita, vaan identiteettiä, luovuutta, kokeilua ja vähän sitä, ettei jaksanut silittää.
SEO-kulma, eli kuinka tullaan hakukoneiden suosikiksi villasukissa
Koska tämä on WordPress-postaus ja Google pitää avainsanoista yhtä paljon kuin minä pidän kangasjämien uudelleenkäytöstä, nostetaan pari termiä näkyviin kevyen itseironian kanssa:
- Upcycling muoti
- Itse tehty paita
- Ompelu kotona
- Uniikki käsityöasu
- Hidasta muotia ja nopeasti juotu kahvi
- Taiteellinen tyyli
Jos siis joku googlaa ”voiko itse tehty tilkkupaita olla hieno”, vastaus on: kyllä, kunhan käyttäjä uskoo siihen enemmän kuin läheiset ja ohikulkijat yhteensä.
onko tämä trendikästä? Ehkä ei. Onko tämä minä? Kyllä.
Tämä asu on enemmän kuin paita ja housut. Se on manifesti. Se on käsityön juhla. Se on se pieni kapina, jossa sanotaan fast fashionille: “Kiitos mutta minä ompelen itse.” Se on samalla lempeä kutsu nauraa, inspiroitua ja pukeutua siihen mikä tekee arjesta vähän taiteellisemman, vaikka se tapahtuisi makuuhuoneen catwalkilla ja villasukissa.
Minä olen oman elämäni suuri taiteilija. Ja nämä vaatteet ovat näyttämö, jolla esitykseni alkaa.
Rentoa lauantaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: