Lumimyrskyä ja hetkeen tarttumista – pikamatka Tallinnaan
4
Lumimyrskyä ja hetkeen tarttumista, tämä on siis pikamatka Tallinnaan keskellä lumimyrskyä.
Joskus kaikkein merkityksellisimmät matkat eivät synny kuukausien suunnittelusta, vaan yhdestä ajatuksesta: entä jos lähtisimme nyt. Tämä Tallinnan-reissu oli juuri sellainen. Vuoden viimeinen ulkomaanmatka, yhtäkkinen, kevyt ja yllättävän syvä. Meri, myrsky, lämpimät sisätilat ja itse neulotut vaatteet, hetkiä, jotka muistuttivat siitä, ettei aina tarvitse mennä kauas kokeakseen jotakin erityistä. Tästä pikareissusta syntyi tarina, joka jäi kehoon ja mieleen, ja jonka haluan nyt jakaa.
Lumimyrskyä ja hetkeen tarttumista – pikamatka Tallinnaan
Sunnuntaina vilkaisimme puolihuolimattomasti, olisiko mitään mahdollista. Tiistaille löytyi matka. Ei suuria odotuksia, ei pakollista ohjelmaa. Vain tarve irrottautua, hengittää ja vaihtaa maisemaa, edes hetkeksi.
Laivamatka Tallinnaan alkoi rauhallisesti. Emme halunneet ravintoloihin emmekä etsiä paikkaa, jossa pitäisi kiirehtiä. Valitsimme sitting loungen, jossa sai vain olla. Istuimme rauhassa, selailimme puhelimia, katselimme merta ja nautimme siitä, ettei mikään vaatinut meiltä mitään. Ei lounasta, ei aikatauluja, vain olemista.
Tallinna vastaanotti myrskyllä
Kun saavuimme Tallinnaan, talvi teki tuloaan tosissaan. Tuuli voimistui, lumi pöllysi ja kaupungin kadut tuntuivat hetkittäin taistelevan kulkijaa vastaan. Siinä oli jotakin alkukantaista ja samalla kaunista. Emme paenneet sisälle heti, vaan kuljimme päättäväisesti kohti Rotermannia, paikkaa, jossa moderni Tallinna kohtaa vanhan kaupungin kerrokset.
Lämpöä ja 1930-luvun tunnelmaa Chicago 1933:ssa
Rotermannissa ovet avautuivat Chicago 1933 -ravintolaan, ja vastassa oli lämmin, tummasävyinen tila, jossa tuntui kuin olisi astunut ajassa taaksepäin. Ravintolan henki ammentaa 1930-luvun Amerikasta, jazzin ja kieltolain aikakaudesta, jolloin tunnelma oli yhtä aikaa kapinallinen ja elegantti.
Chicago 1933 tunnetaan erityisesti cocktail- ja juomakulttuuristaan, mutta ruoka seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Meille se oli ennen kaikkea turvasatama myrskyn keskellä. Tilasin hampurilaisen ranskalaisten kera, ja viskidippi oli juuri niin täydellinen kuin toivoinkin, syvä, lämmin ja täyteläinen. Mies valitsi entrecôten, ja hetki pysähtyi siihen pöytään. Ei kiirettä, ei hälinää. Vain hyvä ruoka ja tunne siitä, että olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Asu, joka kantoi koko päivän
Olin pukenut päälleni jotakin, joka tuntui täysin omalta. Itse neulotut housut ja aikaisemmin neulottu paita muodostivat asun, joka oli samaan aikaan rento ja näyttävä. Housut on tehty jämälangoista, jokaisessa raidassa on oma tarinansa. Yläosa on neulottu eri langalla, koska lanka loppui kesken, mutta juuri se tekee housuista vieläkin rakkaammat. Ne eivät ole täydelliset, vaan elävät.
Halusin asun, joka kestää istumista, kävelyä, tuulta ja hetkiä, jolloin pysähdytään kahville vain siksi, että siltä tuntuu. Neuleeni eivät ole vain vaatteita, vaan suojakerroksia. Ne kulkevat mukanani ja muistuttavat siitä, että käsin tehty saa näkyä.
Kahvihetki ja paluu satamaan
Kävimme vielä kahvilla, kuvasimme vähän, emme liikaa. Tallinna jäi taakse myrskyn vahvistuessa, ja kävely satamaan oli jo haastavaa. Tuuli otti kiinni vaatteista, mutta silti pääsimme kuin ihmeen kaupalla takaisin laivaan.
Kotimatka sujui jälleen sitting loungessa, rauhallisesti. Selaamista, ajatuksia, hiljaisuutta. Sellaista, mitä harvoin antaa itselleen arjessa.
Kaiken ei tarvitse olla suurta
Tämä reissu muistutti siitä, että aina ei tarvitse tehdä pitkiä matkoja. Joskus riittää yksi päivä, yksi kaupunki ja yksi hyvä hetki. Vuoden viimeinen ulkomaanreissu ei ollut spektaakkeli, se oli lämmin, myrskyinen ja totta. Ja juuri siksi se jäi mieleen.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Täältä pääset hyppäämään jämälankojen maailmaan:
Villahuumaa
Tervetuloa mukaan tarinaan nimeltä Villahuumaa, jossa utuinen marraskuinen kuvaushetki, jämälankojen viimeiset henkäykset ja vuodelta 2014 peräisin oleva villapaita kohtaavat toisensa ja lopputulos on kaikkea muuta kuin suunniteltu. Tämä on kertomus siitä, kuinka oma asuni alkoi sataa taivaalta kuin neuleversioita itsestäni ja miksi epätarkat kuvat ovat joskus juuri se oikea suunta.
Villahuumaa, kun neuleprojekti päätti heittäytyä vapaaksi taiteeksi
Kuvittele: olet pukeutunut asuun, jonka paita on neulottu vuosien 2014 ja 2015 välillä, aikana, jolloin elämä oli ehkä hieman yksinkertaisempaa ja lanka tuntui riittävän kaikkeen. Sitten, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, päätät jatkaa projektia ja lisäät siihen housut. Jämälangoista tietenkin, koska miksi ostaa uutta, kun villapaitasi historiaa voi jatkaa myös jaloissasi?
Housut valmistuvat täsmälleen neljästä jäljelle jääneestä kerästä. Mukaan ujuttautuu myös eri lanka yläosaan ja vyötärölle, koska jämälankaprojektit elävät omilla säännöillään ja yleensä ne säännöt ovat jotakin ”nyt mennään sillä mitä on” -kaltaista.
Kun lopulta pukeudut kokovillaan, tajuat, että näytät siltä kuin henkilökohtainen sateenkaaresi olisi neulottu pehmeäksi, raidalliseksi kokonaisuudeksi. Ainoa puuttuva elementti on täydellinen somekuva.
Ja sitten se hetki koittaa.
Kun kuvaussää oli sitä mitä Suomi tarjoaa: harmaa, utuinen ja arvaamaton. Sateen jälkeen on raikkaan utuista, ja läpinäkyvä sateenvarjo antaa juuri sopivan kontrastin. Olet valmis säihkymään mutta kamera ei.
Kuvat ovat epätarkkoja. Ei sillä tavalla pehmeitä kuin muotilehden editointi, vaan sellaista ”oliko linssi huurussa vai oliko kuvaajalla kiire kahville?” -epätarkkuutta. Jokaisessa ruudussa liike venyy, kasvot hymyilevät mutta pikselit hyppivät kuin villasukat jäisellä laiturilla.
Mutta tässä vaiheessa tapahtuu jotakin odottamatonta.
Epätarkkuuden ja utuisen marraskuun välimaastosta alkaa syntyä tarina. Ensimmäinen epäselvä kuva näyttää siltä kuin sinusta olisi tullut lämminhenkinen hahmo lasten sadusta. Toinen näyttää siltä kuin pinkki ja harmaa joukkio pieniä neuleminäversioita tanssisi ympärilläsi. Kolmas… no, kolmannessa et ole varma, oletko sinä vai pehmeä aikamatka neulevuoteen 2014.
Ja siinä kohtaa tajuan: nämä eivät ole epäonnistuneita kuvia. Nämä ovat Villahuumaa-energiaa parhaimmillaan.
Jämälankaprojekti, joka alkoi villapaitana ja päättyi levitoiviksi pikkuminuiksi
On ihan totta, että jämälankaprojektit eivät koskaan pääty siihen, mihin niiden kuvittelee päättyvän. Tässä tapauksessa se ei päättynyt housuihin, vaan siihen, että kuviin alkoi ilmestyä ilmassa leijuvia miniversioita, jotka näyttävät raitavillan lähettiläiltä.
Ne ovat kuin pieniä neulehaltijoita, jotka tarkistavat, että:
- Jämälanka on käytetty loppuun
- Kerät ovat löytäneet paikkansa
- Projektista on tullut yhtä sekava, lämmin ja rakas kuin kaikki edellisetkin
Ja uskokaa pois, nämä kuvat huusivat tarinaa. Sellaista tarinaa, jossa epätarkkuus on ominaisuus eikä ongelma. Sellaista, jossa neuleprojekti päättää ottaa vallan ja kirjaimellisesti leijua ympärilläsi.
Täydellisyys on yliarvostettua, villa ei
Vaikka kuvat eivät ole teknisesti täydellisiä, ne ovat täynnä lämpöä ja huumoria ja juuri siksi ne sopivat täydellisesti tähän hetkeen. Villahuumaa ei ole vain asu tai jämälankaprojekti. Se on fiilis. Se on marraskuun hymy. Se on se hetki, kun naurat epäonnistuneille kuville ja huomaat, että niistä tulikin tarina.
Jos täydelliset somekuvat ovat se, mitä haet, odota aurinkoista päivää. Mutta jos etsit persoonallisuutta, omaa ääntäsi ja vähän taikaa, jätä epätarkkuus elämään.
Kutsun sen jatkossa virallisesti: Villahuumaa, neuleiden taikaa ja kuvien kaunista kaaosta.
P.s Olen aikanaan ostanut kilon tätä lankaa ja tuossa alempana on linkkejä, joista näet kuinka paljon tästä yhdestä kilosta on tullut valmiita vaatteita. Nyt on kaikki kerät tehty.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: