Lumimyrskyä ja hetkeen tarttumista – pikamatka Tallinnaan
4
Lumimyrskyä ja hetkeen tarttumista, tämä on siis pikamatka Tallinnaan keskellä lumimyrskyä.
Joskus kaikkein merkityksellisimmät matkat eivät synny kuukausien suunnittelusta, vaan yhdestä ajatuksesta: entä jos lähtisimme nyt. Tämä Tallinnan-reissu oli juuri sellainen. Vuoden viimeinen ulkomaanmatka, yhtäkkinen, kevyt ja yllättävän syvä. Meri, myrsky, lämpimät sisätilat ja itse neulotut vaatteet, hetkiä, jotka muistuttivat siitä, ettei aina tarvitse mennä kauas kokeakseen jotakin erityistä. Tästä pikareissusta syntyi tarina, joka jäi kehoon ja mieleen, ja jonka haluan nyt jakaa.
Lumimyrskyä ja hetkeen tarttumista – pikamatka Tallinnaan
Sunnuntaina vilkaisimme puolihuolimattomasti, olisiko mitään mahdollista. Tiistaille löytyi matka. Ei suuria odotuksia, ei pakollista ohjelmaa. Vain tarve irrottautua, hengittää ja vaihtaa maisemaa, edes hetkeksi.
Laivamatka Tallinnaan alkoi rauhallisesti. Emme halunneet ravintoloihin emmekä etsiä paikkaa, jossa pitäisi kiirehtiä. Valitsimme sitting loungen, jossa sai vain olla. Istuimme rauhassa, selailimme puhelimia, katselimme merta ja nautimme siitä, ettei mikään vaatinut meiltä mitään. Ei lounasta, ei aikatauluja, vain olemista.
Tallinna vastaanotti myrskyllä
Kun saavuimme Tallinnaan, talvi teki tuloaan tosissaan. Tuuli voimistui, lumi pöllysi ja kaupungin kadut tuntuivat hetkittäin taistelevan kulkijaa vastaan. Siinä oli jotakin alkukantaista ja samalla kaunista. Emme paenneet sisälle heti, vaan kuljimme päättäväisesti kohti Rotermannia, paikkaa, jossa moderni Tallinna kohtaa vanhan kaupungin kerrokset.
Lämpöä ja 1930-luvun tunnelmaa Chicago 1933:ssa
Rotermannissa ovet avautuivat Chicago 1933 -ravintolaan, ja vastassa oli lämmin, tummasävyinen tila, jossa tuntui kuin olisi astunut ajassa taaksepäin. Ravintolan henki ammentaa 1930-luvun Amerikasta, jazzin ja kieltolain aikakaudesta, jolloin tunnelma oli yhtä aikaa kapinallinen ja elegantti.
Chicago 1933 tunnetaan erityisesti cocktail- ja juomakulttuuristaan, mutta ruoka seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Meille se oli ennen kaikkea turvasatama myrskyn keskellä. Tilasin hampurilaisen ranskalaisten kera, ja viskidippi oli juuri niin täydellinen kuin toivoinkin, syvä, lämmin ja täyteläinen. Mies valitsi entrecôten, ja hetki pysähtyi siihen pöytään. Ei kiirettä, ei hälinää. Vain hyvä ruoka ja tunne siitä, että olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Asu, joka kantoi koko päivän
Olin pukenut päälleni jotakin, joka tuntui täysin omalta. Itse neulotut housut ja aikaisemmin neulottu paita muodostivat asun, joka oli samaan aikaan rento ja näyttävä. Housut on tehty jämälangoista, jokaisessa raidassa on oma tarinansa. Yläosa on neulottu eri langalla, koska lanka loppui kesken, mutta juuri se tekee housuista vieläkin rakkaammat. Ne eivät ole täydelliset, vaan elävät.
Halusin asun, joka kestää istumista, kävelyä, tuulta ja hetkiä, jolloin pysähdytään kahville vain siksi, että siltä tuntuu. Neuleeni eivät ole vain vaatteita, vaan suojakerroksia. Ne kulkevat mukanani ja muistuttavat siitä, että käsin tehty saa näkyä.
Kahvihetki ja paluu satamaan
Kävimme vielä kahvilla, kuvasimme vähän, emme liikaa. Tallinna jäi taakse myrskyn vahvistuessa, ja kävely satamaan oli jo haastavaa. Tuuli otti kiinni vaatteista, mutta silti pääsimme kuin ihmeen kaupalla takaisin laivaan.
Kotimatka sujui jälleen sitting loungessa, rauhallisesti. Selaamista, ajatuksia, hiljaisuutta. Sellaista, mitä harvoin antaa itselleen arjessa.
Kaiken ei tarvitse olla suurta
Tämä reissu muistutti siitä, että aina ei tarvitse tehdä pitkiä matkoja. Joskus riittää yksi päivä, yksi kaupunki ja yksi hyvä hetki. Vuoden viimeinen ulkomaanreissu ei ollut spektaakkeli, se oli lämmin, myrskyinen ja totta. Ja juuri siksi se jäi mieleen.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
Täältä pääset hyppäämään jämälankojen maailmaan:
Rakastin vihasin purin neule
Rakastin, vihasin, purin neule oli täydellinen väriunelma, joka muuttui painajaiseksi peilin edessä. Tämä on tarina rakkaudesta, pettymyksestä ja uudesta alusta kerillä.
Rakastin, vihasin, purin neule
Langan väri oli kuin rakkaus ensisilmäyksellä. Minä rakastin tätä lankaa jo ennen kuin se ehti puikoille. Siinä oli jotakin syvästi lohduttavaa, rouheus, lämpö, maanläheisyys, kuin syksyn viimeinen ilta ennen talvea.
Sävy oli kuin paahdettua tiiltä ja ruostetta yhtä aikaa, sellainen, joka tekee ihosta lämpimän ja silmistä eläväiset. Näin jo mielessäni täydellisen neuletakin: boheemi, ylisuurilla hihoilla, napit edessä ja asenne kohdillaan.
Kun silmukoihin rakastuu liikaa
Alusta asti se oli rakkautta jokaisessa silmukassa. Työ kasvoi kuin elävä organismi, ja jokainen ilta päättyi siihen, että silittelin valmista osaa kuin lemmikkiä.
“Tästä tulee se neuletakki”, ajattelin. Se, jonka ympärille rakennan koko syyskaapin. Se, joka on enemmän minä kuin mikään muu vaate.
Mutta peili ei valehdellut
Kun viimeinen nappi oli ommeltu ja viimeinen lanka päätelty, sytytin kynttilät, laitoin soimaan jotakin pehmeää ja vedin takin päälleni kuin kohtalon. Peilistä katsoi takaisin joku muu.
Se, mikä puikoilla näytti täydelliseltä, oli päällä kaikkea muuta. Se roikkui vääristä kohdista, pussitti kuin huonosti kohonnut taikina ja sai minut näyttämään siltä kuin olisin kietonut itseni pieneen kudottuun telttaan. Hihojen paino veti kaiken alas. Pääntie roikkui kuin syksyinen sumu. Tunsin sen heti: ei toimi.
Purkamisen hetki, pieni kuolema ja suuri vapautus
Ensin tuli neulojalle tyypillinen epäusko: ehkä valaistus on väärä? Tai ehkä takki “asettuu”? Mutta ei. Peili kertoi totuuden, jota en voinut kiistää. Rakastin, vihasin, purin.
Se hetki, kun sakset osuivat lankaan, oli kuin pieni kuolema ja suuri vapautus yhtä aikaa. Jokainen purettu silmukka oli muistutus siitä, että luopuminenkin on luovuutta.
Täydellinen ei aina ole täydellinen päällä, ja neulominen ei koskaan mene hukkaan, se vain muuttaa muotoaan.
Uusi alku kerillä
Nyt minulla on taas kasa ihanaa, rouheaa tiilenpunaista lankaa. Paksua, elävää, yhä lämpimän tuoksuista. Ne odottavat seuraavaa elämäänsä uutta ideaa, uutta muotoa. Ehkä niistä syntyy oversize-liivi. Ehkä peitto. Tai jotain aivan muuta.
Tiedän kuitenkin tämän: mikään tästä ei ollut turhaa.
Neuleen purkaminen ei ole epäonnistuminen, vaan rohkeutta. Se on rakkautta tekemiseen, ei vain lopputulokseen. Joskus käsityön kaunein hetki on siinä, kun päästää irti.
Kun luopuminen on luomista
Kun katson nyt noita kerittyjä lankoja, minusta tuntuu, että ne ovat kuin tarinan alku, eivät loppu. Ehkä seuraava projekti syntyy hitaammin. Ehkä annan sen kasvaa rauhassa, kokeilen ensin pientä näytettä ja annan muodon löytyä itsestään. Olen oppinut, ettei kaiken tarvitse olla “valmista” heti. Joskus keskeneräisyys on kauneinta, mitä voi olla.
Lopulta opin tämän
Tämä neuletakki opetti minulle, että käsityö ei ole vain valmista vaatetta. Se on matka täynnä iloa, intoa, turhautumista ja rauhaa. Kun päästää irti, saa tilaa uudelle.
Ja tiedättekö mitä? Kun nuo kerät odottavat korissa, ne näyttävät siltä kuin hymyilisivät. Ne tietävät, että vaikka ne purettiin, ne saavat vielä uuden elämän, ehkä vieläkin paremman.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: