Zakopanen sadepäivän seikkailu
4
Zakopanen sadepäivän seikkailu on täynnä uusia asioita ja paljon nähtävää. Päivä avasi ovet kulttuuriin: Sabalan tarinat, oscypek-juuston valmistuksen salat Witówissa ja illallinen Sphinxissä, vaikka hampurilainen jäi kuivaksi, päivä oli täynnä kokemuksia.
Zakopanen sadepäivän seikkailu
Aamu sumun keskellä, heräsimme sateeseen Zakopanessa. Ikkunan takana maailma oli pehmeä ja harmaa, sumu liukui hiljalleen alas vuorenrinteitä ja sade rummutti kattoa kuin vanha vuoristolaislaulu. Oli sellainen aamu, jolloin tekisi mieli vain pysyä peiton alla. Mutta meillä oli suunnitelma.
Teimme itsellemme kunnon aamiaisen: lämpimät voileivät, jugurttia, hedelmiä ja iso kupillinen kahvia. Tänä päivänä tarvittaisiin energiaa, olimme lähdössä tapaamaan vuoristo-opas Hanna Kożkowskaa, jonka oli määrä viedä meidät tutustumaan Zakopanen kulttuuriseen sydämeen: Jan Krzeptowski Sabalan museotaloon.
Sabalan talo, hiljaisia tarinoita
Tapasimme Hannan ja lähdimme ajamaan pitkin tietä. Hän johdatti meidät Sabalan museotalolle, perinteiseen hirsirakennukseen, joka seisoo edelleen vakaasti kuin muistojen vartija. Talon sisällä oli hiljaista, ja puuseinissä tuntui viipyvän eletty elämä.
Jan Krzeptowski, tuttavallisemmin Sabala, oli 1800-luvulla elänyt vuoristolainen, joka tunnettiin tarinankertojana, muusikkona ja metsästäjänä. Hänen sanotaan antaneen äänen vuoriston kansalle, goraleille ja inspiroineen aikansa kirjailijoita ja taiteilijoita. Hanna kertoi meille, että Sabala soitti pientä, viulun kalstaista jousisoitinta, jonka nimi on zlobcoki tai gesle podhalanskie. Soitin on kapeampi kuin viulu ja siinä on yleensä kolme kieltä. Sitä ei pideätään leuan alla kuten viulua, vaan alempana, hieman rinnan kohdalla. Sabalan sävelet ja laulut olivat osa vuoriston omaa musiikkiperinnettä, yksinkertaisia, melankolisia ja usein improvisoituja.
Talossa oli jotain sellaista, mikä ei koskaan katoa. Sade ulkona teki tunnelmasta unenomaisen, ja hetkittäin tuntui kuin Sabala itse olisi ollut paikalla, kuuntelemassa hiljaa nurkassa.
Oscypekiä Witówissa, savua ja hiljaisuutta
Seuraava pysähdyksemme oli juustopaikka osoitteessa Witów 314A, 34-512 Witów, aivan päätien varrella, vain lyhyen ajomatkan päässä Zakopanesta. Tämä ei ollut maatila tai elävä tuotantotila, vaan pieni ja siisti juustokeskus, jossa lampaat olivat kesälaitumilla vuorilla, savustustalo tyhjänä ja juustonvalmistustila hiljainen.
Saimme kuitenkin lämpimän vastaanoton ja hyvin selkeän, mielenkiintoisen kertomuksen siitä, miten perinteinen oscypek-juusto syntyy. Opin, kuinka lampaanmaito lämmitetään, juoksutetaan, puristetaan ja muotoillaan kauniisiin, puisilla muoteilla koristeltuihin kimpaleisiin. Lopuksi juusto savustetaan pitkään, mikä antaa sille sen tunnistettavan, syvän maun.
Saimme maistaa erilaisia versioita: tuoretta, hieman vanhempaa ja täyteen savustettua. Jokaisessa oli omanlaisensa sävy, suolaisuus ja savu. Ja vaikka juustonvalmistus ei ollut käynnissä, perinteen ydin oli silti läsnä, rauhallisuudessa, hiljaisessa savussa ja tarkasti kerrotuissa sanoissa.
Lepoa Willa Lelujassa
Päivän kokemusten jälkeen palasimme Willa Lelujaan, majapaikkaamme, jonka puiset pinnat ja lämmin tunnelma tuntuivat erityisen kutsuvilta sateen keskellä. Kiedoin vilttiä ympärilleni ja join kupillisen kahvia katsellen ikkunasta ulos, sade jatkui, vuoret olivat harson peitossa. Hetken ajan maailma pysähtyi. Ei tarvinnut tehdä mitään. Sai vain olla, hengittää ja antaa päivän tarinoiden asettua paikoilleen.
Sphinx, tuttua mutta ei toimivaa
Kun sade iltaa kohden hieman hellitti, päätimme lähteä keskustaan syömään. Valitsimme Sphinx-ravintolan, koska mies piti konseptista ja ravintola oli siisti sisältä. Jäimme ulos, sillä kesällä nautitaan ulkona, vaikka sade piiskaisi vasten kasvoja.
Minä tilasin kanaa ja pitaleivän, mutta valitettavasti annos oli kuiva ja hieman ankea, kana oli sitkeää ja pitaleipä raskas. Mieheni valitsi naudanpihvin, joka oli tarjoiltu ylikypsänä ja kuivuneena, vailla mehevyyttä. Annokset eivät olleet katastrofaalisia, mutta eivät myöskään ilahduttaneet. Tarjoilu oli kuitenkin ystävällistä ja miljöö rauhallinen, joten ilta sai jatkua ilman sen suurempia pettymyksiä.
Päivän parhaat palat olivat jo tapahtuneet, museon hirsiseinien tarinat ja juuston savuiset sävyt jäivät mieleen paljon vahvempina.
Kulttuuri kantaa myös sateessa
Sadepäivät matkalla voivat yllättää, ne voivat tuntua aluksi harmillisilta, mutta joskus juuri ne luovat tilan hiljaisuudelle, tarinoille ja yksityiskohdille. Tämä päivä Zakopanessa oli juuri sellainen.
Sabalan talo kertoi meille vuoriston kansan sydämestä. Witówin juustopaikka opetti perinteen voiman ilman näyttävää esitystä. Ja vaikka illallinen jäi vaatimattomaksi, koko päivä sai kehon rauhoittumaan ja mielen syvenemään. Zakopane on muutakin kuin huiput ja vaellusreitit. Se on myös sade, hiljaisuus ja tarinat, jotka säilyvät. Illan hämärässä kuuntelimme sateen ropinaa katossa, katselimme ulos ikkunasta kohti vuoria ja rautaristiä.
Vieraile itse:
- Juustokauppa oscypekiä varten: Witów 314A, 34-512 Witów
Helppo pysähdyspaikka päätien varrella, pieni kauppa ja esittelytila perinteisestä juustonvalmistuksesta.
- Sabalan museo: ul. Krzeptówki 17, Zakopane
Perinteinen goralitalo, joka kertoo tarinan vuoriston omasta kansanmiehestä.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Paradox museon perhepäivä Helsingissä
Paradox museon perhepäivä Helsingissä. Sadepäivän pelastus löytyi yllättävästä paikasta, kun suuntasimme Helsingin Paradox museoon. Tämä visuaalinen ja ajatuksia hämmentävä elämys sai meidät nauramaan ja erään 16-vuotiaan pysymään lujana kuin kivipatsas. Päivän päätteeksi herkuttelimme Santa Fé -ravintolassa, ja vaikka ilossa oli mukana ripaus haikeutta, jäi päivä sydämeen lämpimänä muistona.
Paradox museon perhepäivä Helsingissä
Sade ropisi Helsingin kattoihin ja kenkiin, mutta me päätimme olla antamatta säälle valtaa. Laitoimme sadeviitat heilumaan ja otimme suunnan kohti Paradox museota Fabianinkadulla. Olin kuullut siitä aiemmin ystäviltä, mutta nyt oli meidän vuoro astua siihen oudon kiehtovaan maailmaan, jossa seinät kaatuvat ja lattiat katoavat jalkojen alta, tai ainakin siltä tuntuu. Paradox museossa kaikki on vähän vinksin vonksin.
Museo on täynnä visuaalisia illuusioita, tiloja joissa perspektiivi huijaa, peilejä jotka vääristävät ja huoneita jotka saavat pään pyörälle. Ja vaikka paikka on kuin tehty Instagram-kuville, huomasin pian, että kaikkein hauskinta oli hetki, kun ei ottanut kameralla mitään, vaan nautti hämmentävästä todellisuudesta, joka muistutti, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.
Teini patsastelee, aikuiset repeilevät
Perheemme 16-vuotias seisoi jo sisäänkäynnillä kuin kivipatsas. Hän ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken: “Tämä on kiusallista.” Hän kulki mukana kuin ohjelmoitu robotti, ei nauranut, ei koskenut mihinkään, ei ottanut kuvia. Me mieheni kanssa puolestaan koimme suurta riemua. Siis ei pelkästään Paradox museosta, vaan siitä, että teinimme häpesi meitä niin sydämensä pohjasta. Me teimme kierroksesta näyttävän: heittäydyimme joka kuvaan, makasimme illuusiohuoneiden lattioilla, seisoin seinillä ja mieheni ”kellui” katossa. Kuvasimme toisiamme, mutta kaikkein arvokkainta oli se vilpitön nauru, joka kumpusi vatsanpohjasta.
Jossain kohtaa näin teinin katseen peilin kautta. Hän yritti olla vakava, mutta silmät vilkaisivat meitä ja suupieli nytkähti. En ollut varma oliko se hymy vai halveksunta. Ehkä molempia. Mutta siinä hetkessä tunsin jotain haikean kaunista: hän oli jo vähän erillään, mutta vielä meidän kanssamme.
Paradox museo oli enemmän kuin museo, siellä aika katoaa. Kiertelyyn meni yllättäen yli tunti, ja silti tuntui, että jotain jäi vielä näkemättä. Museossa ei varsinaisesti ole opastusta tai aikajanaa, se on kokemus, ei näyttely. Ja juuri siksi se sopi meille niin hyvin sateisena päivänä. Ei aikatauluja, ei odotuksia, vain hetkiä.
Santa Fé, lohturuokaa ja hiljaisia hymyjä
Museon jälkeen satoi edelleen. Päätimme paeta märkää ja nälkää Santa Fé -ravintolaan, joka on tuttu ja turvallinen valinta: tex-mex-annoksia, pehmeitä tuoleja ja lämpimän hämyinen tunnelma. Teini söi hiljaa, mutta tyhjensi lautasensa tehokkaasti. Se on aina hyvä merkki.
Juttelimme miehen kanssa päivän hassuimmista hetkistä ja näytimme toisillemme kuvia, joita olimme ottaneet. Yritimme houkutella poikaammekin kommentoimaan, mutta hän vain nyökkäsi ja hymyili pienesti. Se riitti. Joskus hymy ilman sanoja on suurin osoitus siitä, että sydän on ollut mukana.
Sadepäivän suojassa, yhdessä
Paradox museo oli meille enemmän kuin paikka. Se oli muistutus siitä, että hassuttelu ei ole vain lasten oikeus. Että teini-ikä voi olla kipuilua, mutta myös yhteyden hetkiä, vaikka ne kätkeytyisivätkin jäykkyyden ja häpeän taakse. Se oli keidas keskellä harmaata päivää. Ja kun sade illalla taukosi hetkeksi, kävelimme takaisin hotellille. Me aikuiset kepein askelin, poika pari askelta takana. Mutta mukana. Koko ajan mukana.
Vinkit Paradox museoon:
- Sijainti: Fabianinkatu 29, Helsinki
- Sopii erityisesti sateiselle päivälle, sisällä on lämmintä, kuivaa ja yllättävää
- Ota kamera mukaan, mutta älä unohda katsoa asioita myös linssin ulkopuolelta
- Liput kannattaa ostaa etukäteen verkosta, etenkin viikonloppuisin
- Aikaa kannattaa varata 1–1,5 tuntia
- Sopii kaikenikäisille, myös niille jotka luulevat olevansa jo “liian vanhoja hassutteluun”
Sateessa on joskus hiljaista lohtua. Mutta museossa, jossa todellisuus väännetään nurin, löytyy ilo, joka kestää pitkään sateen jälkeenkin.
– VillaNanna
Seuraa minua:
LUE MYÖS: