Risa mutta aito minä
0
Risa mutta aito minä, tämä on tarina paidasta, joka on tehty pojan rikkinäisistä vaatteista, ja trikoista, jotka ovat elämän kuluttamat. Pinnan alla on kysymys, jota emme aina uskalla kysyä: mitä sinä näet, kun katsot?
Risa mutta aito minä
Päälläni oleva paita ei ole uusi, eikä se yritäkään olla. Se on ommeltu poikani vanhoista, rikkinäisistä vaatteista, niistä, jotka joku muu olisi heittänyt pois. Paita on nähnyt enemmän elämää kuin moni vaatekaupan hyllyltä napattu “uusi alku”. Kangas on kulunut, hihat rispaantuneet ja saumoista näkee, että se on ollut rakastettu, ehkä liiankin paljon.
Silti käytän sitä. Käytän, vaikka se alkaa hajota päälläni. Ehkä juuri siksi käytän. Koska se kertoo jotain, mitä täydelliset vaatteet eivät koskaan pysty kertomaan: että elämä saa näkyä.
Trikoot, jotka näkyvät kuvassa, ovat nekin tarinoita täynnä. Olen korjannut niitä niin monta kertaa, että tiedän niiden jokaisen repeämän ja venyneen kohdan ulkoa. Joku voisi sanoa, että ne ovat loppu. Mutta minusta ne ovat kuin minä sinnitteleviä, sitkeitä ja vielä käyttökelpoisia. En osta uutta vain siksi, että joku muu ajattelee, että pitäisi.
Kun vaatteet kertovat enemmän kuin sanat
Kuvassa näkyy vain ulkokuori. Mutta ulkokuori on se, josta ihmiset aloittavat. Katsoja tekee sekunnissa päätelmän: kuka olen, mitä teen, mitä arvoja edustan. Jos joku näkee risaisen paidan ja kuluneet housut, hän saattaa nähdä välinpitämättömyyttä. Toinen näkee ekologisuutta. Kolmas ehkä kapinaa.
Mutta todellisuudessa se, mitä näet, kertoo enemmän sinusta kuin minusta.
Olemme tottuneet siihen, että ulkonäkö on sosiaalinen valuutta. Jos vaate on ehjä, puhdas ja trendikäs, ihminen on “onnistunut”. Jos se on vanha ja kulunut, ihminen on “jäänyt jälkeen”.
Mutta kuka loi nämä säännöt? Ja miksi me edelleen pelaamme niillä, vaikka tiedämme, että ne eivät johda mihinkään hyvään? Rikkinäisyys on rehellisyyttä.
Ehkä risa paita ei ole häpeä. Ehkä se on todiste siitä, että jotain on eletty.
Kangas, joka on hiutunut kyynärpäästä, on nähnyt enemmän päiviä kuin mikään uusi vaate konsanaan. Kun joku huomauttaa: “sinun vaatteesi ovat vähän kuluneet”, vastaan mieluummin: “niin olen minäkin ja se on hyvä asia”.
Vaatteeni eivät yritä olla täydellisiä. Ne ovat tarina toipumisesta, arjesta, äitiydestä, luopumisesta ja rakkaudesta. Pojan vaatteet, jotka nyt roikkuvat minun päälläni, kantavat mukanaan palan mennyttä. Ja vaikka kangas repeäisi, muisto pysyy. Ehkä juuri siksi en halua heittää niitä pois.
Mitä sinä näet, kun katsot minua?
Tämä kysymys on monelle epämukava. Jos näet risaisen hupparin, näetkö köyhyyden?Jos näet kuluneet housut, näetkö laiskuuden? Vai näetkö ihmisen, joka ei enää halua piiloutua ulkokuorensa taakse?
On helpompaa olettaa kuin kysyä. Helpompaa tuomita kuin ymmärtää. Mutta mitä enemmän tuijotan tätä kuvaa, sitä enemmän näen vapauden. Vapauden olla välittämättä siitä, mitä joku muu ajattelee, kunhan itse tunnen oloni hyväksi. Vapauden olla aito, vaikka se ei olisi kaunista.
Ulkonäkö on naamio, jota me kaikki käytämme
On ironista, että ihmiset puhuvat aitoudesta, mutta palkitsevat vain kiiltävän version siitä. Sosiaalisessa mediassa “aito” tarkoittaa nykyään kuvia ilman meikkiä, mutta tarkkaan harkitussa valossa ja rajatussa kuvakulmassa.
Minun aitouteni on toisenlaista. Se on karheaa, rispaista ja vähän väsynyttä. Mutta se on totta.
Aina kun joku katsoo minua ja päättää, kuka olen, minä päätän hymyillä. Koska tiedän, että kaikki, mitä he näkevät, on vain pintaa. Minä olen se, joka tietää tarinan sen alla. Ja se tarina on tärkeämpi kuin yksikään muotitrendi.
Pukeutuminen voi olla kapinaa
Tämä paita ei ole muotia. Se on vastalause. Se on tapa sanoa, että minä en tarvitse uutta ollakseni arvokas. Se on muistutus siitä, että kulunutkin voi olla kaunista, jos siihen liittyy muistoja ja merkityksiä.
Kun seuraavan kerran näet jonkun risaisissa vaatteissa, pysähdy hetkeksi. Älä mieti, miksi hän ei ole ostanut uutta. Mieti, mitä kaikkea nuo vaatteet ovat nähneet.
Ehkä aitous ei ole täydellinen meikki, uusi pusero tai trendikkäät kengät. Ehkä aitous on sitä, että uskaltaa olla rikki, eikä pyydä siitä anteeksi.
Mitä sinä näet, kun katsot tätä kuvaa? Kommentoi alle. Rehellisesti.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Perjantai-ilta
Perjantai-ilta on enemmän kuin viikonlopun alku. Se on siirtymä, jossa kiire väistyy ja tilalle tulee rauha, valo ja mahdollisuus nähdä arki uudessa valossa. Iltakuvat muistuttavat meitä pysähtymisen tärkeydestä ja siitä, että jokaisessa hetkessä on kauneutta, kunhan maltamme katsoa.
Perjantai-ilta: pysähtymisen ja uuden alun hetki
On perjantai ja taivas värjäytyy hiljalleen iltaan. Päivän viimeiset säteet heijastuvat veden pinnasta, ja kaupungin valot syttyvät yksi kerrallaan. Kiire, joka vielä aamulla tuntui loputtomalta, on poissa. Tilalla on hetki, jossa maailma tuntuu hieman pehmeämmältä.
Juuri tämä hetki on perjantain lahja. Monelle se merkitsee viikonlopun alkua, mutta minulle se on enemmän, pysähtymisen mahdollisuus. Perjantai-ilta on se kohta, jossa voin kääntyä katsomaan mennyttä viikkoa ja päättää, mitä haluan ottaa mukaani ja mitä jättää taakseni.
Kuvien kertoma tarina
Kuvissa ilta avautuu monessa muodossa: vesi kantaa valoa, taivas tummuu hiljalleen ja kaupungin siluetti saa uuden sävyn. Ne eivät ole vain maisemia, vaan hetkiä, jotka muistuttavat siitä, että elämä ei tapahdu kiireessä vaan pysähdyksissä.
Kun katson iltakuvaa, huomaan yksityiskohtia, joita en päivän aikana ehtinyt nähdä. Pieni vene lipuu veden yli, valot piirtyvät pinnalle ja taivaanranta muuttuu minuutti minuutilta. Se on sama maisema, jota olen nähnyt satoja kertoja, mutta joka kerta siinä on jotain uutta.
Perjantain filosofia
Perjantai on enemmän kuin viikonlopun portti. Se on pieni välietappi, jossa voin kysyä itseltäni:
- Mikä oli tämän viikon paras hetki?
- Mitä haluan muistaa vielä pitkään?
- Mistä voisin päästää irti, etten kanna turhaa painoa mukanani?
Nämä kysymykset eivät tarvitse suuria vastauksia. Riittää, että pysähdyn. Ehkä vastaus löytyy koiran kanssa tehdystä lenkistä, ehkä ystävän kanssa jaetusta naurusta, ehkä siitä, että annoin itselleni luvan olla hetken tekemättä mitään.
ILTAKUVIEN VOIMA
Kuvien kautta tämä pysähtyminen muuttuu näkyväksi. Ne kertovat siitä, miten valo ja varjo voivat kulkea rinnakkain. Että arki ja juhla mahtuvat samaan hetkeen. Että voin olla yhtä aikaa sekä liikkeessä että levossa.
Kun katselen kuvien iltataivaasta, huomaan, että niiden voima ei ole vain estetiikassa, vaan tunnelmassa. Niissä on lupaus: vaikka päivä päättyy, jotain uutta alkaa aina. Jokainen ilta on alku seuraavalle aamulle.
Mitä jos ottaisit perjantain haltuun?
Perjantai-ilta voi olla meille kaikille pieni rituaali. Ei tarvitse matkustaa kauas eikä järjestää suuria juhlia. Riittää, että huomaa valon veden pinnalla, hengittää syvään ja antaa ajatusten kulkea.
Ehkä tämä voisi olla tapasi ottaa perjantai haltuun: pysähtyä, katsoa iltaa ja kysyä itseltäsi, mitä haluat seuraavalta viikolta. Kun annat hetken itsellesi, huomaat, että viikonloppu ei ala kiireellä vaan rauhalla.
Perjantai-ilta on kahden maailman kohtaaminen. Se on menneen viikon viimeinen henkäys ja tulevan viikonlopun ensimmäinen lupaus. Se on hetki, jossa arjen askeleet ja iltakuvien rauha kulkevat rinnakkain.
Ja juuri siksi rakastan näitä hetkiä, ne muistuttavat minua siitä, että kauneus löytyy usein siirtymästä, ei määränpäästä.
Miten sinä vietät perjantai-iltaa? Onko se pysähtymistä, liikkeellä oloa vai molempia?
Ihanaa perjantaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: