Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
0
Onko tyyli-identiteetti muka joku yksi tarkkaan määritelty estetiikka? Pitäisikö jokaisen näyttää joka päivä samalta Pinterest-taululta karanneelta ihmiseltä? Viikon asuja katsellessa tajusin, että minun tyylini ei ehkä olekaan “selkeä”. Se on jotain paljon hauskempaa. Tästä syntyi ajatus postaukseen: Onko mun tyyli boheemi vai sekava? koska välillä tuntuu, että pukeudun kuin viisi eri persoonallisuutta olisi vallannut saman vaatekaapin.
Onko mun tyyli boheemi vai sekava?
Muoti-internet rakastaa lokeroita. Olet joko minimalistinen skandityttö, vanhaa rahaa huokuva beigeolento, cottagecore-keiju tai täysin harkittu capsule wardrobe -ihminen, jolla on tasan kolme täydellistä pellavapaitaa ja sisäinen rauha.
Ja sitten olen minä.
Maanantaina vedän päälle vaaleat farkut ja lepakkohihallisen neuleen, ja näytän siltä kuin olisin matkalla juomaan kauralattea taidegalleriaan. Tiistaina ilmestyn leggingseissä ja collegepaidassa kuin olisin luopunut kaikista unelmistani ja päättänyt asua pysyvästi lähikaupan pakastealtaalla.
Keskiviikkona löydän sisäisen 70-luvun kirjastonhoitajani puhvihihaisessa neuletakissa ja vakosamettihameessa. Torstaina olen romanttinen farkkumekkoinen maalaistalon haamu verhoista tehdyssä paidassa. Ja perjantaina palaan takaisin farkkuihin, huppariin ja farkkujämistä tehtyyn takkiin kuin muistuttaakseni itseäni siitä, että kyllä, olen edelleen sama ihminen. Luultavasti.
Mun vaatekaappi ei ole capsule wardrobe vaan tunnetila
Nykyään puhutaan paljon siitä, että tyylin pitäisi olla “yhtenäinen”. Mutta mitä jos oma persoonallisuus ei ole yhtenäinen? Mitä jos toinen puoli minusta haluaa näyttää boheemilta taiteilijalta ja toinen mukavuudenhaluiselta goblinilta, joka haluaa vain pehmeän hupparin ja elämän ilman nappeja?
Minun vaatekaappini ei ole capsule wardrobe. Se on enemmänkin neuvottelutilanne.
Rakastan vaatteita, joissa on tarina. Siksi käytän ylpeänä verhoista tehtyä paitaa ja farkkujämistä ommeltua takkia. Niissä on enemmän persoonaa kuin puolessa pikamuotikauppojen valikoimasta yhteensä. Vaikka välillä mietin, katsooko joku asujani ja ajattelee: “Onko tuo nainen matkalla vintage-messuille vai askartelukerhoon?” Vastaus on: ehkä molempiin.
Hauskinta on se, miten eri tavalla ihmiset reagoivat asuihin. Sama ihminen voi saada yhdestä asusta kommentin “ihana boheemi tyyli” ja toisesta “ootpa rennon näköinen”, mikä on suomalainen tapa sanoa, että näytät siltä kuin olisit pukeutunut pimeässä. Ja silti juuri siinä on pukeutumisen ilo.
En halua näyttää joka päivä identtiseltä. En halua olla ihmisen muotoinen Instagram-suodatin. Joskus haluan olla pehmeä ja huomaamaton, joskus taas näyttää siltä kuin olisin karannut vanhasta ranskalaisesta elokuvasta tai vaihtoehtoisesti 2000-luvun alun Levi’s-mainoksesta.
Ehkä tyyli saa näyttää elämältä
Tyylissä parasta ei ole täydellisyys vaan tunnistettavuus. Se, että vaatteissa näkyy ihminen. Että joku näkee farkkujämistä tehdyn takin ja tajuaa heti, ettei sitä ole napattu marketin rekistä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ehkä juuri siksi viihdyn niin hyvin itse tehdyissä ja vähän oudoissa vaatteissa. Ne eivät yritä liikaa. Ne eivät ole steriilejä. Niissä näkyy elämä, yritys, mokaaminen ja luovuus.
Ja kyllä, joskus myös se, että ompelin jotain kahdelta yöllä täysin ilman suunnitelmaa.
Viikon asuja katsellessa huomaan myös yhden asian: mukavuus voittaa nykyään lähes aina. En enää jaksa kärsiä muodin vuoksi samalla tavalla kuin joskus nuorempana. Jos paita kiristää, kutittaa tai tuntuu väärältä, se jää käyttämättä. Nykyään arvostan enemmän sitä tunnetta, että vaatteissa voi hengittää, liikkua ja olla oma itsensä.
Silti en halua luopua leikittelystä. Siksi yhdistelen huppareita farkkutakkeihin, herkkiä puseroita farkkumekkoihin ja mummomaisia neuletakkeja keltaisiin laseihin. Haluan, että asuissa on vähän huumoria ja yllätyksiä. Että ne näyttävät enemmän elämältä kuin katalogilta.
Ehkä minun tyylini ei siis ole sekava. Ehkä se on vain hyvin rehellinen.
Nautinnollista lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää viikon asuja:
Farkkuliivi, joka kerää katseet
Joskus vaate ei ole vain vaate, se on keskustelunavaus, muistojen kerääjä ja pieni kapinallinen vaatekaapin rivistössä. Tämä postaus on osa vaatekaappipäiväkirjaani, ja tällä kertaa palaan yhteen vaatekappaleeseen, joka on kulkenut mukanani jo vuosia ja herättänyt huomiota kerta toisensa jälkeen: farkkuliivi. Tässä tekstissä pohdin, miksi juuri tämä vaate toimii magneettina katseille ja kommenteille ja mitä se kertoo meistä ja pukeutumisesta. Samalla palaan aiempiin kirjoituksiini “Liivi farkkujen jämistä” ja “Farkkuliivin monet kasvot”. Farkkuliivi, joka kerää katseet – miksi jotkut vaatteet saavat enemmän huomiota kuin toiset? Millainen on huomion anatomia.
Farkkuliivi, joka kerää katseet – miksi jotkut vaatteet saavat enemmän huomiota kuin toiset?
Muistan vieläkin, miten kaikki alkoi. Vuonna 2020 kirjoitin postauksen “Liivi farkkujen jämistä”, jossa kerroin, miten syntyi tämä liivi, ei kaupan hyllyltä, vaan omista käsistä, vanhoista farkuista ja ehkä pienestä kokeilunhalusta. Se ei ollut täydellinen, eikä sen kuulunutkaan olla. Juuri epätäydellisyys teki siitä kiinnostavan.
Vuonna 2023 palasin samaan vaatteeseen postauksessa “Farkkuliivin monet kasvot”. Silloin olin jo huomannut, että liivi ei ollut vain yksi vaate muiden joukossa. Se muuntautui tilanteen mukaan: välillä rento, välillä jopa yllättävän elegantti. Se oli vaate, joka ei suostunut lokeroitavaksi.
Ja nyt, vuonna 2026, huomaan pohtivani jotain ihan muuta: miksi juuri tämä liivi saa ihmiset reagoimaan?
Huomion anatomia: mikä tekee vaatteesta kiinnostavan?
Kaikki vaatteet eivät ole tasa-arvoisia katseen kannalta. Osa jää taustalle, osa hyppää esiin. Tämä farkkuliivi kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, eikä syy ole pelkästään sen ulkonäössä.
Ensimmäinen tekijä on tarina. Kun vaate on itse tehty, se kantaa mukanaan jotain, mitä valmisvaate harvoin tekee. Ihmiset aistivat sen, vaikka eivät tietäisi tarkkaa taustaa. Se näkyy pieninä epäsymmetrioina, erilaisina kangaspaloina, ratkaisuina jotka eivät ole “tehtaan tekemiä”. Se herättää uteliaisuutta.
Toinen tekijä on kerroksellisuus, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Tässä liivissä on eri farkkujen sävyjä, saumoja ja yksityiskohtia. Se ei ole sileä pinta, vaan visuaalinen kertomus. Silmä jää siihen kiinni, koska siinä on jotain tutkittavaa.
Kolmas, ehkä tärkein tekijä, on rohkeus. Vaate, joka ei yritä sulautua, herättää aina enemmän huomiota. Tämä liivi ei ole “helppo”. Se ei ole turvallinen valinta, joka katoaa massaan. Se vaatii kantajaltaan tietynlaista asennetta ja ehkä juuri siksi se myös palkitsee.
Ja sitten on se pieni huumorin pilkahdus. Olen usein miettinyt, että tämä liivi on vähän kuin se tyyppi juhlissa, joka ei yritä olla huomion keskipiste, mutta päätyy silti sinne. Se ei huuda, mutta se ei myöskään kuiskaa.
Vaatekaappipäiväkirja: miksi palaamme samoihin vaatteisiin?
Kun katson omaa vaatekaappiani, huomaan selkeän ilmiön: käytän eniten niitä vaatteita, jotka herättävät tunteita. Ei välttämättä niitä käytännöllisimpiä tai trendikkäimpiä, vaan niitä, joihin liittyy jokin kokemus.
Tämä farkkuliivi on juuri sellainen. Se ei ole vain vaate, jonka puen päälle, se on vaate, joka saa minut tuntemaan jotain. Ehkä vähän rohkeammaksi, ehkä vähän luovemmaksi. Ja se tunne välittyy myös ulospäin.
On myös kiinnostavaa huomata, että huomio ei aina ole vaatteesta kiinni, vaan siitä, miten sitä kantaa. Sama liivi voi näyttää täysin erilaiselta eri päivinä, eri fiiliksellä. Joskus se on osa huolettoman boheemia kokonaisuutta, joskus taas kontrasti muuten minimalistiseen asuun. Ja silti, vaikka tiedän kaiken tämän, yllätyn joka kerta, kun joku kommentoi sitä. Ehkä siksi, että itse olen jo tottunut siihen. Se on minulle “vain liivi”, mutta muille se on jotain muuta.
Tässä kohtaa vaatekaappipäiväkirja muuttuu melkein filosofiseksi: emmekö me kaikki tee tätä? Totumme omiin erityispiirteisiimme niin, ettemme enää näe niitä. Mutta ulkopuolinen näkee. Lopulta kysymys ei ehkä ole siitä, miksi tämä liivi saa huomiota. Ehkä parempi kysymys on: miksi jotkut vaatteet eivät saa?Ehkä ne ovat liian varovaisia. Ehkä niissä ei ole tarinaa. Tai ehkä me emme anna niille mahdollisuutta.
Yksi asia on varma: tämä liivi ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Ja jos historia on mitään opettanut, siitä syntyy vielä ainakin yksi postaus lisää.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua: