Juutalaisten historia ei ole matkailuelämys
0
Juutalaisten historia ei ole matkailuelämys. Ei lavaste, ei koriste, ei eksotiikkaa. Olen aiemmin kirjoittanut Kazimierzista ja siitä, miten tärkeää on tutustua myös juutalaiseen elämään tässä hetkessä siihen, mitä Krakova oikeasti on, eikä vain siihen, mitä matkailu haluaa siitä myydä. Tämä kirjoitus menee vielä pidemmälle, sillä nyt en enää pehmennä sanomaani.
Juutalaisten historia ei ole matkailuelämys
Jokaisessa Euroopan vanhassa kaupungissa on kerroksia, mutta harvassa ne ovat yhtä alastomina kuin Krakovan Kazimierzissa. Siellä jokainen kivi, jokainen katu ja jokainen porttikongi kantaa tarinoita, joita ei pitäisi kuluttaa. Ja silti niitä kulutetaan.
Turistit saapuvat, ottavat kuvat ja ohittavat todellisuuden, joka on yhä kipeä, yhä keskeneräinen. Kun tragediasta tehdään kulissi on helppo romantisoida Kazimierzin kujat. On helppo ihastua kynttilänvalossa soivaan klezmeriin, tarjoilijoiden pukeutumisleikittelyyn ja “juutalaisiin teemailtoihin”, joissa sekoittuvat historian kauhut ja ravintolaviihde. Mutta kukaan ei saisi laittaa kansanmurhan jälkeensä jättämiä sirpaleita vitriiniin ilman, että ymmärtää mitä katsoo.
Silti näen sen tapahtuvan jatkuvasti:
- Juutalaisille symboleille irvistäviä matkamuistoja
- ”Autenttista juutalaista tunnelmaa”, jonka ainoa tavoite on nostaa illallislaskun keskiarvoa
- Synagogien vieressä myytäviä rojutorien kopioita, joiden suhde juutalaisuuteen on yhtä todellinen kuin halloween-asun suhde oikeaan ammattiin
Tämä ei ole kunnianosoitus. Tämä on kaupallistettu trauma.
Holokaustimatkailu, ongelma, josta ei haluta puhua
Holokaustia ei pitäisi kuluttaa. Ei siloitella. Ei paketoida elämykseksi. Siitä huolimatta osa matkailusta toimii juuri näin: pysäyttävä historia on muutettu helposti sulatettavaksi, valokuvaukselliseksi ja nopeasti ohitettavaksi. Turistit käyvät näyttelyissä, ostavat jäätelön ja jatkavat päiväänsä. He voivat poistua kevyempinä. Ihmiset, joiden tarinoista nämä näyttelyt kertovat, eivät koskaan voineet.
Ja pahinta on se, että tämä tapahtuu usein ilman aitoa kosketusta nykyiseen juutalaiseen elämään. Aivan kuin juutalaiset olisivat vain mennyt kansa, ei nykyinen yhteisö. Juutalainen elämä on yhä tässä, vaikka sitä ei huomata. Krakovassa elää ihmisiä, jotka rakentavat uudelleen kulttuuria, jonka olisi pitänyt säilyä katkeamattomana. Siellä on synagogia, jotka toimivat edelleen. Siellä on rukouksia, juhlia, nimiäisjuhlia ja sururituaaleja, joita ei turistien linssit tavoita.
Siellä on nuoria, jotka etsivät juuriaan uudelleen. Siellä on vanhoja, jotka kantavat hiljaista perintöä. Siellä on JCC Krakow, joka tekee valtavan työn identiteetin ja yhteisöllisyyden eteen. Jos Kazimierziin tulee vain menneisyyden perässä, näkee vain puolet totuudesta. Jos tulee kuuntelemaan, näkee kokonaisuuden.
Meillä turisteilla on valtaa ja vastuuta
Tämä ei ole vetoomus syyllisyydestä, vaan vastuullisesta läsnäolosta.
Me voimme valita:
- menemmekö paikkaan, joka käyttää juutalaisuutta teemana, vai sellaiseen, jossa sitä eletään?
- ostammeko epäeettisiä matkamuistoja, vai tuemmeko yhteisön omaa työtä?
- kuljemmeko historiaa katsellen, vai pysähdymmekö kuulemaan, mitä siellä todella tapahtui ja mitä tapahtuu nyt?
Eettinen matkailu ei tarkoita paikkojen välttelyä. Se tarkoittaa kunnioittamista.
Tämä on henkilökohtaista
Kirjoitan tämän kovaa, koska aihe vaatii sitä. Mutta en kirjoita tätä kylmästi. Kazimierz ei ole minulle pelkkä kaupunginosa. Se on paikka, johon juureni ovat kasvaneet hiljaa, melkein huomaamatta. Se on kulma, jossa ymmärsin, että historia ei lopu museoon. Se on katu, jossa jokainen askel resonoi jonkun muun askelten kanssa. Se on paikka, jossa minä opin kuuntelemaan.
Kazimierz on opettanut minulle, ettei juutalaisuus ole mennyt tarina, vaan elävä, hengittävä kulttuuri, yhteisö ja läsnäolo. Siksi sydämeni sykkii sinne yhä. Siksi kirjoitan tästä niin intohimoisesti. Siksi en halua nähdä sen muuttuvan kulissiksi. Juutalaisten historia ei ole elämysmatka. Se on velvollisuus: pysähtyä, kuunnella ja kunnioittaa. Se on mahdollisuus: nähdä myös se elämä, joka jatkuu, kaikesta huolimatta, kaiken ansiosta.
Kivoja lukuhetkiä!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Marraskuun viimeinen päivä avautui pehmeänä, vähän kuin hiljainen lupaus siitä, että juuri tänään olisi hyvä kuunnella itseään. Tästä alkaa talvikävelyn hiljainen sydäntarina. Päälläni oli kokonainen kudelma tarinoita: itse ommeltu hame Kierrätyskeskuksen materiaalitukusta, UFFista löydetty käsintehty neuletakki sekä vuosia sitten ommellusta takista tuunattu talvikaveri. Jalkoihin puin rakkaat nilkkurini, jotka löysin aikanaan Maunulan ostarilla sijainneesta Fidasta. Tässä on kertomus päivästä, joka jäi iholle kuin lämmin valo.
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Synttärikuun hiljainen loppunäytös
Marraskuun viimeinen aamu ei näyttänyt kiireiseltä. Se ei myöskään vaatinut mitään. Se vain lepäsi siinä, talven kynnyksellä, vähän kuin kaupunki olisi vetänyt paksun huovan ylleen ja pyytänyt meitä kulkemaan hiljaa. Olin hereillä aikaisin ja tunsin, että synttärikuuni viimeinen päivä ansaitsi pienen rituaalin, sellaisen, jossa pukeutuminen on osa tarinankerrontaa.
Päivän asu, kuin pieni kudottu muistelma
Valitsin hameen, jonka olin ommellut Kierrätyskeskuksen materiaalitukun aarteesta. Sen ruutukangas hengitti menneiden vuosien kotien lämpöä, ja helma liikkui askelissa kuin vanha kirjoitus, joka on vihdoin saanut uuden lukijan.
Neule oli UFFin Fredrikinkadun myymälästä löytynyt käsintehty aarre, ehkä jonkun lukuisista Novita-lehden malleista tai tekijänsä omasta inspiraatiosta syntynyt. Sitä oli mahdoton pukea ilman että ajatteli tekijänsä käsiä ja kärsivällistä rytmiä.
Takki oli tuunattu vuosia sitten omasta vanhasta tekeleestäni, ja sekin kantoi oman historiansa: korjaukset, uudelleen muotoilut, ideat ja unohtuneet ideat. Jalkoihini sujautin nilkkurit, jotka olin löytänyt Maunulan ostareilla sijainneesta Fidasta, sellaiset, joiden nahka on omaksunut jokaisen vuoden, kadun ja askeleen.
Kaupunki sateessa, kuin pehmeä taustamelodia
Lähdimme kävelemään keskustaan. Helsinki oli märkä, mutta lempeä. Sade ei vaatinut huomiota, se vain ripotteli pieniä, valoa imeviä helmiä kaduille. Autojen humina oli matala, rakennusten pinnat elivät hiljaista kaikujaan. Katsoin ikkunoihin enemmän heijastusten takia kuin ostamisen. Niissä näkyi tarinallinen kokonaisuus: hame, joka oli minun, neule, joka oli jonkun muun, kengät, jotka olivat kulkeneet kanssani pitkään. Jokainen osa asua kertoi eri polusta, mutta yhdessä ne tuntuivat juuri oikeilta.
Kluuvin Olivia odotti. Ovi avautui ja sisään tulvahti lämpö, valkosipulin lupaus ja pehmeä puheensorina. Saimme pöydän ikkunan äärestä, ja siinä huoneen suojassa aika tuntui taipuvan hieman. Ruoka maistui tavallista syvemmälle, ehkä siksi, että se syötiin osana päivää, joka oli kuin rauhallinen juhla. Juttelimme kuluneesta vuodesta, sen sävyistä, valon ja varjon vaihdosta. Ja vaikka vuosi oli paikoin ollut raskas, sen lomasta löytyi myös uudenlaista lämpöä. Sellaista, joka syntyy, kun alkaa ymmärtää itseään paremmin.
Paluumatka valojen ja veden välissä
Kun lähdimme takaisin, ilta oli jo sinertävä. Kaupungin märät kadut heijastivat katuvalojen kullanhohtoa, joka näytti kuin se olisi yrittänyt kertoa jotain salaista. Askeleeni olivat kevyitä. Hameen helma jatkoi omaa, huojuvaa tarinaansa ja nilkkurit koputtivat tasaista rytmiään märälle kivelle. Tuntui, että juuri tällaiset hetket muodostavat sen arjen ytimen, joka jää mieleen, ei suurilla teoilla, vaan hiljaisella olemisella.
Takki suojasi viimalta, neule kantoi tekijänsä lämpöä, kengät varmoina askeleina muistuttivat yhteisestä matkasta. Ja keskellä kaikkea oli päivä, joka ei esittänyt itseään, mutta jäi silti talteen.
Jälkikäteen ajatellen juuri tällaiset päivät kannattelevat vuodenaikojen yli. Ne eivät pyydä huomiota eivätkä tarvitse suurta otsikkoa. Ne vain asettuvat muistiin hiljaa, kuin pieni valonsäie hameen kankaan poimuun tai villalangassa kulkevaan solmuun. Ja ehkä juuri siksi ne kantavat mukanaan enemmän kuin osaa odottaa, muistutuksen siitä, että elämä rakentuu paitsi harvoista juhlista, myös niistä pienistä hetkistä, jotka löytävät meidät silloin kun kuljemme avoimin silmin.
Tämä päivä teki juuri niin.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: