Kaalimato Päiväuni
0
Eilen minulla oli todellinen Kaalimato Päiväuni, sellainen päivä, jolloin elämä pysähtyy ja keho ilmoittaa, että nyt riittää. Päänsärky jyskytti, peitto kääriytyi ympärille kuin turvakehä, ja minä olin kirjaimellisesti kaalimato, joka ei liiku minnekään.
Kaalimato Päiväuni
Eilen heräsin siihen tunteeseen, että keho ei vain pyydä rauhaa, se vaatii sitä. Päänsärky oli kuin jatkuva jyrinä takaraivossa, sellainen, joka ei kysy lupaa vaan ottaa vallan. En voinut tehdä mitään muuta kuin vetäytyä peiton alle ja antaa kehon tehdä sen, mitä se osaa parhaiten: yrittää parantaa itse itsensä.
Tiedät varmasti tunteen. Kun päivästä tulee tahattomasti lepohetki, vaikka kalenteri sanoo muuta. Kun arjen sovitut asiat eivät mahdu siihen oloon, jossa jopa silmien avaaminen tuntuu raskaalta. Minulla oli juuri sellainen päivä, kaalimato-päivä. Ja joskus sellaiset päivät ovat tärkeimpiä, vaikka ne tuntuvat täydellisiltä hukkapäiviltä.
Kun keho pysäyttää
Päänsärky ei ollut vain pientä nipistelyä, vaan syvä, jyskyttävä ja sitkeä kumppani. Se muistutti joka käänteessä, että ihmisen ei ole tarkoitus paahtaa loputtomasti. Nykyisessä muovikulttuurissa – jossa kaikesta pitää selvitä, olla tuottava ja näyttää ulospäin moitteettomalta unohtuu helposti, että lepo ei ole laiskuutta. Keho lähettää signaalit ennen kuin mieli tajuaa mitään. Ja kun ne signaalit tulevat, niitä kannattaa kuunnella.
Peitto kuin turvakuori
Peittoon käpertyminen oli minulle kuin pala lapsuutta. Pehmeä, lämmin kuori, joka antaa luvan olla pieni. Siellä ei tarvitse jaksaa, vakuuttaa ketään tai suorittaa. Siellä voi olla vain mato, suojassa, hiljaa, rauhassa. Olin kääriytynyt niin tiukasti, että jopa kännykän nostaminen tuntui liialta. Nukuin, heräsin, nukuin uudelleen. En tehnyt mitään, ja silti tein kaiken oleellisen: annoin keholle sen, mitä se oli kerjännyt jo useita päiviä.
On ihan ok pysähtyä
Tällaiset päivät muistuttavat siitä, että ihmisyys ei toimi tehokkuusmittareilla. Kaalimatona oleminen ei tee kenestäkään heikkoa, vaan inhimillisen. Jokainen tarvitsee joskus päivän, jolloin peitto on tärkein paikka maailmassa. Jos sinulla on ollut samanlaisia päiviä, ne eivät ole epäonnistumisia. Ne ovat kehon viestejä ja viestit, jotka kannattaa kuulla. Jo tänään päänsärky jatkuu, mutta tiedän, että eilinen oli tarpeen.
Jos keho sanoo pysähdy, pysähdy. Vaikka matona. Se on rohkeutta.
Rentoa kaalimatoilua!
Seuraa minua:
Vapautta Vaatteilla Arjen Keskelle
On olemassa hetkiä, jolloin katson vaatekaappiani ja huomaan nauravani ääneen: kuinka monta eri elämää mahtuu yhteen asuun? Tämä kokonaisuus: Vapautta Vaatteilla Arjen Keskelle syntyi ilman, että olin varsinaisesti menossa minnekään muualle kuin töihin. Mutta ehkä juuri siksi se toimii. Sillä kun keski-ikäisen pukeutumisesta puhutaan, on aika lopettaa anteeksipyytelevä varovaisuus. Tämä asu on osoitus siitä, että tyyli ei katoa iän myötä, se vain muuttuu rohkeammaksi, rennommaksi ja omannäköisemmäksi.
Vapautta Vaatteilla Arjen Keskelle
Sallitaanko pieni kapina? Koska jos jokin kuvaa tätä asua, niin juuri se: hiljainen, pehmeä mutta päättäväinen vastalause sille, miten keski-ikäisen “pitäisi” pukeutua. Ei beigejä pikkukoreja, ei näkymättömän turvallisia valintoja, ei minnekään katoamista. Vaan olemista, näkyvästi ja mukavasti.
UFFin housut: second hand ja täysi statement
Aloitetaan housuista, koska ne ovat tämän kokonaisuuden selkäranka. Ostettu UFFista, siis paikasta joka on monelle suomalaiselle yhtä aikaa sekä nostalginen että poliittinen valinta. Toiset näkevät UFFin pelkkänä kierrätysketjuna, toiset kolonialistisena historian jatkumona, ja sitten on meitä, jotka näkevät siellä mahdollisuuden: löytää vaatteita, jotka eivät näytä kenenkään muun kuin omilta.
Nämä housut ovat juuri sitä, leveälahkeiset, rennot, mutta ryhdikkäät. Niissä on asenne, vaikka ne eivät huuda sitä. Tämä on se keski-ikäisen supervoima: kun jalkoihin laittaa housut, joissa on tarpeeksi mukavuutta mutta riittävästi muotoa, koko keho suoristuu. En ole pukeutunut miellyttääkseni ketään. Olen pukeutunut, jotta liikun, hengitän ja teen töitä omassa rytmissäni.
Ross Dress for Less: amerikkalaista kulutuskulttuuria, mutta haluan sen silti
Paita taas on Ross Dress for Less -liikkeestä, tuosta amerikkalaisen shoppailun temppelistä, jossa kulutus on konsepti ja alennusprosentit osa hengitysilmaa. Ironista? Ehkä. Mutta keski-iässä oppii sen, ettei kaikkea tarvitse selittää. Välillä ostos on vain ostos ja paita on hyvä, lämmin, ryhdikäs ja tuntuu oikealta päällä.
Tässä on jotain kiehtovan ristiriitaista: housut kierrätettynä UFFista, paita taas liikkeestä, joka on kaikkea muuta kuin ekologisen minimalismin ytimessä. Mutta ehkä juuri tämä on totta: me emme elä täydellisiä, oppikirjamaisen moraalisia vaate-elämiä. Me teemme valintoja, jotka toimivat arjessa.
Fibre Mood -takki: itse tehty, itse omistettu, itse kannettu ylpeys
Takki on se osa, johon palaan uudestaan ja uudestaan. Olen tehnyt sen itse Fibre Mood no. 21 -kaavalla, ja kerrankin uskallan sanoa: se näyttää siltä kuin se olisi tehty minulle. Ei geneeristä ketjuliikemuotoa, ei brändien ohjaamaa siluettia, vaan omaa työtä, aikaa, virheitä, korjauksia ja onnistumisen hetkiä.
Keski-ikäisenä itse tekeminen ei ole enää askartelua. Se on vallankäyttöä. Se on oman tilan ottamista fashion-maailmassa, jossa kaiken pitäisi olla nopeaa ja kertakäyttöistä. Tässä takissa on painoa ei fyysisesti, vaan tunnetasolla. Se on minun. Minun käsialani, minun mukautukseni, minun valintani.
Ja kyllä: se näyttää helkkarin hyvältä. Se on lämmin, muhkea ja silti ryhdikäs. Se on täydellinen työpäivän takki, koska se sanoo: tulen paikalle omana itsenäni.
Dr. Martens -maiharit: periksiantamattomuuden symboli
Jalkoihin laitan Dr. Martensit – kengät, jotka eivät pyydä lupaa keneltäkään. Ne ovat vahvat, painavat, kestävät ja klassiset. Ne ovat myös osa sitä tarinaa, jossa keski-ikäinen ei suostu katoamaan tai pehmentämään itseään miellyttääkseen yhteiskunnan käsityksiä “aikuiseen naiseen sopivasta” jalkineesta. Nämä maiharit kantavat minut töihin, ulos, sisään, metsään, kokoukseen ja puheluihin, joissa ei ole aikaa selittää kenellekään, miksi kuljen mutaisia polkuja pitkin. Ne vain toimivat ja se riittää.
Näin pukeudun töihin, ilman esittämistä
Tämä kokonaisuus on työpäivän asu, mutta ennen kaikkea se on manifesti. Töihin pukeutumisen ei tarvitse olla virallista, kireää, siloteltua tai neutraalia. Varsinkaan silloin, kun työ on luovaa, liikkuvaa tai ihmisten kanssa toimimista. Kuvassa näkyvä asu on jotain paljon tärkeämpää: se on kestävyyttä, omaa historiaa, uudelleenkäyttöä ja tietoista valintaa.
Keski-iässä pukeutuminen muuttuu väistämättä jonkinlaiseksi keskusteluksi, itsensä kanssa, yhteiskunnan kanssa, ja sen ajatuksen kanssa, että pitäisi jotenkin pienentää itseään. Mutta miksi pitäisi? Miksi en saisi näyttää upealta samoissa vaatteissa, joilla kävelen metsäpolkua pitkin?
Tämä asu on minun tapani sanoa: en kutistu. En iän, normien tai odotusten edessä. Takki ommeltu itse rakkaudella. Housut löydetty vastuullisesti UFFista. Paita ostettu paikasta, jota en edes yritä puolustella. Ja kengät – Dr. Martens, ne nyt vain kuuluvat jalkaan. Tällä tavalla pukeudun töihin. Rohkeasti, rennosti ja täysin omannäköisesti.
Mukavaa päivää kaikille!
Seuraa minua: