Se on sitten joulukuu
4
No niin, se on sitten joulukuu ja lumi on maassa, talvi on tullut. Kohta minullakin alkaa pikkuinen loma ja saa hengähtää hetkisen. Tämä syyskausi on mennyt todella nopeasti ja olen aivan äimistynyt siitä, miten nopeasti aika on mennyt. Synttärit oli ja meni, enkä edes huomannut sitä, yksi vuosi lisää mittariin ei tuntunut missään.
Se on sitten joulukuu
Blogit on täyttyneet kaikenlaisesta jouluisesta, ehkä minäkin muutaman koosteen tässä vielä laittelen. Matkalle emme lähde, olemme koko loma-ajan täällä Helsingissä, ehkä. Meidän Nuppu alkaa tosiaan olla siinä kunnossa, että emme voi lähteä mihinkään. Nuppu oli Söpön kanssa viikolla lääkärissä, sillä rokotukset pitää hoitaa aina näihin aikoihin. Nupun keuhkoista kuului nyt rohinaa ja sydänlääkitys otetaan myös vihdoin käyttöön. Dementia on edennyt, se näkyy Nupun arjessa, myös näkökyky sekä kuulo on heikentynyt reippaasti kesästä. Muuten koira on reipas, iloinen ja kivuton.
Eli tästä syystä pysytään kotosalla ja annetaan Nupulle kaikki mahdollinen aika mitä hänellä on jäljellä. Varaudumme siis jo pahimpaan. Mutta jos koira pitää nukuttaa, niin meillä on jo tarkoitus tilata lääkäri kotiin. Haluan, että Nuppu saa nukkua kotona rauhassa. Kerään myös Nupun karvaa ja haluan tilata joltain taiteilijalta Nupun neulahuovutetun kuvan. En tosin tiedä, onko tipsujen karvasta mihinkään kun on niin silkkistä karvaa, ei taida niin helposti huopua. Mutta joukkoon nyt ainakin vähän.
Asunto on kohta valmis
Ei oikeasti ole, mutta iso osa tavaroista on jo paikoillaan. Minun työtila on pommin jäljiltä edelleen ja varastoon menevät laatikot on pinottu sinne tänne. Parveke on vielä puolillaan sinne kuulumatonta tavaraa, joka pitää käydä läpi ennen joulua ja tietenkin varastoon on lykätty iso pino sellaista, joka isolta osalta varmasti menee suoraan roskiin. Koska jouduimme tekemään muuttopäivän yönä vielä sellaisen paniikkipakkauksen, joten varastoon tyhjennettiin iso määrä sinne kuulumatonta tavaraa. Eli varaston läpikäynti ja sen jälkeen saadaan nämä varastoon menevät laatikot pois täältä asunnosta ja sitten voinkin alkaa laitella muutamia kuvia.
Muutama juttu pitää tuunata, esimerkiksi meidän olohuoneen pikkuruinen pöytä tuunataan sekä rahi saa uuden päällisen. Mutta niitä tehdään vasta kun saadaan asunto lomakuntoon. Ehkä kohta pääsen vihdoin myös kiinni ompeluun sekä neulomiseen. Nuoriso odottaa kovasti uusia sukkia, joita on tilattu jo puolisoillekin. Eli vähitellen tästä päästään normaaliin rytmiin vihdoinkin.
Rentoa lauantaita kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Isä jota ei koskaan ollut
Minulla oli isä, jota ei koskaan ollut. Jokaisella on isä, ihan jokaisella. Suhteet vanhempiin on aina monimutkaiset, mutta joskus on parempi olla ilman sitä toista puolta kuin elää tuon toisen puolen katkeruudessa. Olenko minä katkera kun en omaa isääni koskaan tuntenut? En, ei ole tarvetta, sillä minulla on ollut suojattu ja hyvä elämä vaikkei kaikki sujunutkaan ohjekirjan mukaan.
Isä jota ei koskaan ollut
En siis ole ollut yhteydessä isääni aikuisiällä kuin kerran, sekin vuonna 2013 juuri vuoden vaihteessa. Kävin silloin kahvilla hänen luonaan keskimmäisen lapseni kanssa. Silloin hän totesi, ettei hänestä ole isäksi eikä isoisäksi, mutta jos voisin lasten kuvat lähettää. Näin tein ja jatkoin elämääni niin kuin ennenkin. Ei ollut katkeruutta, ei suuria tunteita, vain tieto siitä, että minulla on isä ja se siitä. Unohdin jopa sen missä hän asuu. Se kyllä vähän kuulkaas hävettää näin jälkikäteen.
Tässä muuton tiimellyksessä syyskuun lopussa sain puhelun poliisilta, isäni on löytynyt kuolleena asunnostaan. Puhelu kesti puolisen tuntia, jonka jälkeen olin aivan äimänä, että anteeksi mitä kaikkea minun pitää tehdä? Sain poliisilta sähköpostia, jossa oli ohjeet miten toimia. Tunsinko surua? En. Otin yhteyttä isäni naisystävään ja sain lopulta häneltä myös asuntoon avaimet. Tämän jälkeen pääsin hoitamaan isäni asioita.
Sisällä kuohui ja ajattelin vain, että mitä saan tuntea. Joka kerta kun soitin isäni asioissa johonkin, niin jokainen otti osaa suruun, mutta minä en tuntenut surua, en tunne edelleenkään. En tunne myöskään vihaa tai katkeruutta. Mutta saanko tuntea ärsyyntymistä siitä, että joudun hoitamaan täysin tuntemattoman ihmisen kuolinpesää? Se minulla on ollut päällimmäisenä. Ärsyyntyminen siitä, että joudun tekemään ylimääräistä hommaa. Onneksi siitäkin pääsee yli ja se tapahtui lopulta sitten siunastilaisuudessa.
Tunnevyöry oli suuri
Niin kuin aikaisemmin sanoin, minulla ei ole katkeruutta siitä, ettei hän ollut elämässäni. Olen onnellinen siitä, ettei hän ollut. Mutta silti tunnevyöry oli valtava. Ei kuitenkaan sen vuoksi, etten häntä tuntenut, vaan siksi, että joudun hoitamaan sellaisen kuolinpesän asioita, jota en tunne ollenkaan. Samaan aikaan tyhjennän omaa asuntoani, järjestän muuttoa uuteen kotiin ja koitan myös selvittää isäni kuolinpesää. Onneksi ei tarvinnut tyhjentää ja siivota hänen asuntoa, vaan sen hoiti muu taho. Kävin hakemassa vain tärkeät paperit pois sieltä. Onneksi sain apua tähän ruljanssiin, aika ja hermo ei olisi siihen riittänyt meikäläisellä.
Nyt on muutto tehty, siunaustilaisuus on hoidettu, sielläkään ei ollut muita paikalla kuin minä, molemmat pojat ja vanhimman avovaimo. Yksikään muu kutsuttu ei tullut. Ei sukulaiset, ei ystävät, ei naisystävä. Kun ihminen kuolee, on turha enää kantaa kaunaa sellaista ihmistä kohtaan, se syö sielua ja vie liikaa energiaa. Minulle tuli hiukan surullinen olo siitä, ettei kukaan muu tullut. Ymmärrän toki, sillä en ollut minäkään menossa, mutta pojat halusivat käydä sanomassa heipat ihmiselle, jota eivät koskaan voineet tuntea.
P.S. Jokaisen kannattaa järjestää tärkeät paperinsa niin, että omaisten on helppo kaikki löytää kun sen hetki koittaa. Varsinkin jos eläkettä saa kahdesta maasta.
Ainut asia, jonka säästin isästäni. Meillä oli yhteinen rakkaus. Farkkutakit. Otin yhden takin itselleni.
Hyvästi isä!
Seuraa minua: