Shoppailu omassa vaatekaapissa on mielenkiintoinen kokemus. Tulin tähän lopputulokseen, kun tuo Älä osta mitään -haaste ei minulta sujunut oletetun mukaisesti. Päätin siis ottaa toisenlaisen näkökannan asiaan ja aloittaa suururakan vaatekaapissani. Tarkoitus on nyt päästä eroon vaatteista jotka eivät päälle enää mahdu tai on samaa mallia pikkuisen liikaa tai en vain enää käytä, enkä tule käyttämään. Näin pääsen hyvin sisälle omaan kaappiini ja samalla saan otettua esille vaatteita, joita en ole juuri käyttänyt mutta ovat sellaisia, joita haluan käyttää. Teen siis löytöjä omasta kaapista.

Mihin poistovaatteet menee?

Hyväkuntoiset vaatteet menee Hope-yhdistykselle, huono kuntoiset menee kestotuote-kasaan, joista teen tulevaisuudessa tarpeeseen erilaisia kestotuotteita. Pienet vaatteet, joita haluan vielä käyttää menee tuunauskasaan ja osa vaatteista tulee teille lukijoille ja seuraajille myyntiin. Kun projekti on valmis huollan ja kuvaan myytävät vaatteet. Kuvat julkaistaan VillaNannan kirppis -ryhmässä Facebookissa. Pyrin siihen, että kaikki myytävät vaatteet ovat käsityönä tehtyjä tai tuunattuja uudeksi. Ostettuja ei tule, jos ei ole jotain ihan superia, niitä nyt ei kyllä ole!

Millaisen asun löysin ensimmäisellä siivouskerralla?

Löysin kaksi aivan ihanaa juttua, jotka on olen tehnyt aikaa sitten. Toimivat yhdessä todella hyvin. Tykkään yhdistelmästä ja koska beige on tulossa takaisin, niin tietenkin haluan säilyttää sopivat vaatteet tulevaisuutta ajatellen.

Housuissa tosin tuli se ongelma vastaan, että joustavat niin paljon, että venyvät pikkuisen liikaa päällä. Ehkä koitan korjata asiaa tai sitten annan olla ja käytän housuja silti. Housut ovat pikkuisen liian isot joka tapauksessa minulle, yksi syy on se, että minulla on pitkät jalat ja kaavassa selkä on aika pitkä, joka minulla on lyhyt. Olen myös laittanut hiukan vääränlaisen vetoketjun housuihin aikanaan (kun en halua ostaa tarvikkeita kuin äärimmäisessä hädässä). Tykkään siitä huolimatta housuista todella paljon. Housut olen ommellut yhdistellen eri kaavoja toisiinsa niihin aikoihin kun blogi muutti Vuodatuksesta Bloggeriin. Housuja tuli aikanaan käytettyä paljonkin mutta nyt ovat jääneet kaapinpohjalle.

Paidan olen tehnyt miesten vanhasta paidasta, siinä on valkoisella pohjalla beigeitä ja harmaita raitoja, tai oikeammin viivoja, hyvin kapeita sellaisia. Tätäkin on muutama vuosi sitten käytetty paljon. Mutta jäänyt kaappiin lopultaan, kun on rinnuksista ehkä liian myötäilevä, saisi olla ehkä muutaman sentin löysempi. Se ei kuitenkaan kiristä päällä.

Vaikka löydän virheitä näistä vaatteistani, niin ne ovat kuitenkin sellaisia, joista tykkään ja olivat kivat löydöt. Tulen varmasti käyttämään näitä toistekkin.

Yhdistin asuuni myös farkkutakin, jonka olen aikanaan löytänyt Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta ja Filan lenkkareihin, jotka olen saanut. Näitä lenkkareita onkin tänä kesänä käytetty todella paljon, ne sopii minkä vaatteen kanssa tahansa. Ekstra korkeavyötäröiset housut tuo myös hyvin esiin naisen muodot, ne antavat myös tiimalasi efektin niille, joilla ei tiimalasivartaloa ole luonnostaan. Varsinkin, jos yläosassa on röyhelöä ja alaosa on enemmän levenevä mitä näissä minu housuissa.

Näitä housuja käytiin kuvaamassa ihanassa Sibeliuksen puiton alueella. Ensin Rajasaaren mattolaiturilla ja siitä nautiskelemaan hetkestä Cafe Regattaan. Ekstra korkeavyötäröiset housut eivät sovi mihinkään muuhun ympäristöön niin hyvin kuin tänne. Toki sopii muuallekkin mutta sillä hetkellä ajatuksissa oli vain tämä ihana paikka.

Mukavaa päivää kaikille!

-melissa-

Minä ja hän on me kaksi -postaus, on meidän kahden tarina. Sellainen nopea läpileikkaus siitä miten kaikki tapahtui ja mitä tapahtuu nyt.

Tapaaminen

Muutin 2004 Helsinkiin kahden lapseni kanssa. Turulla ei ollut minulle mitään annettavaa, joten halusin kokeilla siipiäni muualla. Mukana minulla ei ollut kuin vaatteet, astiat, muutama laatikko tavaroita ja lapset kainalossa. Aloitin siis täysin nollasta. Työni alkoi heti seuraavalla viikolla muutosta. Uusi koulu esikoisella ja kotiin hoitaja pikkuiselle.

Tapasin mieheni työpaikalla, samana päivänä kuin työni alkoi. Näin siniset silmät tapittavan minua ja se oli sitten siinä. Rakastuimme päätä pahkaa. Mutta meistä tuli hyvät kaverit. Muutama kuukausi ehdittiin olla samassa työpaikassa kun mieheni muutti pois Helsingistä, minä vaihdoin työpaikkaa.

Kului puolitoista vuotta kun mieheni soitti minulle, että koska olen menossa Turkuun. Sovittiin treffit ystäväni keikalle ja sen illan jälkeen ei paluuta enää ollut. Tunteet olivat samat kuin silloin kun nähtiin ihan ensimmäisen kerran. Siltä istumalta päätimme mennä naimisiin. Näin minä 33 vuotias kahden lapsen yksinhuoltaja ja 23 vuotias lapseton nuorimies hyppäsimme tuntemattomaan. Muutama kuukausi ensitreffien jälkeen, olimme aviopari ja aloitimme yhteisen taipaleen. Turussa.

Avioliitto

Meidän avioliitto ei alkanut ruusuisesti, minä jäin Helsinkiin kuudeksi kuukaudeksi, sillä halusin hoitaa työni loppuun fiksusti. Sairastuin vakavasti basedowin tautiin, joka rokotti paljon liittoamme. Mieheni joutui hoitamaan niin minua, kuin lapsia ja tekemään kolmivuorotyötä. Kukaan ei uskonut, että avioliitto kestää muutamaa kuukautta pidempään. Pahimpina aikoina mieheni oli kuukausia kestävillä työkomennuksilla muilla mailla vierahilla. Hankalin olin ensimmäinen komennus Kiinassa, joka kesti kolmisen kuukautta. Yhteydenpito oli hivenen hankalaa, vaikka Skypet ja Facet oli keksitty, aikaerot vähän häiritsi.

Yhteisen lapsen syntyminenkään ei ollut helpoin tie. Tutkimuksia ja leikkaus, kohdunulkopuolinen raskaus ja samaan aikaan kohturaskaus. Ja kun saadaan hetki hengähtää, alkaa lääkäri ja sairaalarumba nuorimman kanssa. Tätä rumbaa kesti monta vuotta.

Mies haki yliopistoon, pääsi lukemaan teologiksi ja muutimme Helsinkiin takaisin, viimeisen kerran. Muuttoa edelsi erittäin vaikea matka Kazimierziin, jossa löysin voiman jatkaa taistelua sairauttani vastaan. Matkan jälkeen minut leikattiin ja aloin toipua.

Myös minä lähdin opiskelemaan nuoriso-ja vapaa-ajanohjaajaksi. Opinnot eteni hyvin mutta esikoisen kohdalla hommat menivät pieleen ja jouduin keskittymään paljon siihen. Hänen koira jouduttiin lopettamaan, jäi auton alle suojatiellä valoissa ja siitä seurannut terveydelliset ongelmat, työpaikan jättäminen ja kuntoutus. Uuden ammatin miettiminen ja opiskelu. Niin paljon vähässä ajassa…

Yhteinen aika

Meille jaksettiin sanoa, ettei hommasta tule mitään ja, että nuori ei jaksa pitkään hoitaa vanhaa sairasta vaimoaan. Mutta nyt kun aika on kulunut, olemme löytäneet oman tavan rentoutua. On ammatit, opinnot ohi, lapset kasvaa ja varttuu, on meillä aikaa toisillemme. Vaalimme liittoamme monin tavoin ja rakastuminen on muuttunut rakkaudeksi.

Huolehdimme siitä, että meillä on myös kahden keskiskistä aikaa. Voidaan käydä lounaalla tai tehdä yhdessä upea lounashetki. Käymme seikkailemassa pitkin Helsinkiä yhdessä. Eikä tietenkään meidän liitto ole aina ruusuilla tanssimista, kyllä meillä riidellään ja taistellaan mutta sitten jutellaan ja anteeksi annetaan. Annetaan myös toiselle paljon tilaa, jos sitä tarvitaan. Minä esimerkiksi olen sellainen, tarvitsen paljon omaa tilaa ja itseni kanssa olemista. Siksi mieheni nappaa nuorimman tasaisin väliajoin ja menevät isoisälle yökylään, minä jään kotiin ompelemaan läpi yön.

Miten osoitamme rakkautta toisillemme?

Mies hoiti minua kaiken muun lisäksi kun olin todella huonossa kunnossa, enkä voinut edes liikkua. Hän ostelee minulle kenkiä, kuin kukkia. Saan kahvin joka aamu sänkyyn, hän lähtee jokaiselle hullummallekkin reissulle mielellään mukaan.

Minä taas neulon villasukkia ja parsin niitä. Teen herkullisia ruokia ja annan aikaani. Katson hänen tykkäämistä leffoista, lähden sellaisille reissuille, jotka eivät aina ole minua varten. Mutta nautin seurasta.

Ne ovat niitä hyvin pieniä tekoja, joita toisillemme teemme tai sanomme. Hoivaamme yhdessä lapsia ja tyttöjämme. Käymme tyttöjen kanssa kahdestaan lenkillä kun toinen ei yksin jaksa. Teemme erilaisia seikkailuja ympäri Helsinkiä ja järjestämme yhteistä aikaa. Annamme myös tilaa toisillemme kun sitä tarvitaan.

Hän ja minä on me kaksi

Meillä hassutellaan, juostaan peräkanaa ympäri asuntoa, nyhvätään sohvannurkassa mutta meillä myös riidellään ja itketään. Meillä on tunteet sallittu, kiukutellaan ja saadaan itkuporaraivareita. Se ei haittaa kun kotona on turvallista olla oma itsensä. Myös lapsien. Ollaan temperamenttisia, tulisieluisia ja se on ok.

13 vuotta yhdessä, 13 vuotta naimisissa. Ei siis haittaa, vaikka menee hetkessä naimisiin, homman saa kyllä toimimaan. Näillä eväillä meinataan jatkaa lopun elämämme. Se oikea voi kävellä vastaan milloin tahansa, missä tahansa…Mieli avoimena vain.

Ihanaa päivää kaikille!

-Melissa-