Viime lauantain pelkokerroin
6
Viime lauantain reissu oli täynnä uutta ja pelottavaakin kokemusta. Kun päivällä hyppäsin autoon mieheni kanssa, en osannut aavistaa, että paluumatka voi olla niin pelottava, mitä se oli. Mutta pitäähän sitä elämässä olla jotakin pelottavaa aina välillä. Joten nyt kerron mitä viikko sitten tapahtui ja laitan pari räpsykkäkuvaa teille ihmeteltäväksi.
Viime lauantain pelkokerroin
Herään aamulla ja kämmin sängystäni alakertaan. Katson hetken alakerran isoa vaatekasaa, johon on kerätty kaikki vanhemmalle pojalle menevät vaatteet. Alkaa kiukku nousta. Hitto, kun mies ei ole sanaakaan sanonut siihen, että olen viikolla muutamaan kertaan sanonut, että lähdetään viemään myttyä Turkuun. Kiukku nousee ja nousee. Päätän alkaa valmistautua matkaan junalla. Olkoot herraväki kotona homehtumassa, meikkä lähtee nyt. Näen pojan uuden asunnonkin samalla, en vielä ole sitä nähnyt.
Alan siis valmistautua ja kellokin riksuttaaraksuttaa, pojalla on kuuteen asti aikaa ennen kuin heillä on muuta puuhaa. Joten pikakäynti sopii. Kerään tarpeelliset tavarat kassiin ja ryntään alkertaan laittamaan palttoota päälle. Mies katsoo minua taas hoomoilasena suu selällään ja ihmettelee, että minnes sitä nyt ryntäillään. No Turkuun menen terve ja heitän vaatesäkin selkään kuin joulupukki. Mies nappaa säkin ja sanoo napakasti, että etpäs sinä nyt millään junalla lähde roudailemaan tällaista säkkiä. Hän laittaa vaatteet päälle ja mennään yhdessä viemään säkki. Ei muuta kuin tuumasta toimeen.
Turkkusessa
Singahdettiin pojalle ja kaveri kävi siinä läpi säkin ja valitsi ne vaatteet mitkä halusi. Minä näin ihanan pojanpoikani samalla. Ihana pieni otus. Kun oltiin lähdössä poika sanoi, että oli kahvitkin meille laittanut valmiiksi…Ne nyt jäi juomatta, valitettavasti. Käytiin niin nopeasti kylässä. Pojalla ja hänen avokillaan on kyllä aivan ihana asunto. Ovat rakentaneet kyllä ihanan pesän. Päätettiin käydä katsomassa Turun keskustaa ja Hansaa. Syömään kunnon Heseen. Kyllä, Turun Hesen sapuskat ovat kyllä parhaat. Missään ei saa niin hyvää Heseruokaa kuin Turussa.
Toinenkin herkku on startannut Turusta, nimittäin Arnolds. Muistan sen hetken vieläkin kun kuumeisesti odotettiin, että Arnolds vihdoin avaa ovensa, jono oli aikamoinen kun kahvila vihdoin avautui. Se oli myös aina täynnä ihmisiä. Nyt käytiin katsomassa, onko Arnolds vielä samassa paikassa. Ei ollut tai oli mutta aikaisemman paikan vastapäätä. Ruokailun jälkeen käytiin kiertämässä hiukan toria. Siellä kun ei olla vuosiin oltu. Börs oli upea ja sopii todella hyvin vieressä olevan rakennuksen kanssa torin reunalle. Meidän hääyö aikanaan vietettiin vanhan Börsin sviitissä.
Ja sitten sitä pelkokerrointa
Ennen kotiin lähtöä käytiin äitini luona juomassa kahvit ja lepäämässä. Tällaiset pikamatkat ovat aika rasittavia. Hetkisen levon jälkeen lähdettiin ajamaan Turusta kohti Helsinkiä. Lumisade pyrytti hiukan, oli liukasta ajaa. Painava lumi tarttui auton pyyhkiöihin ja jonkin ajan päästä lumipallerot lenteli minne sattui. Oli pakko pysähtyä ABC:lle huoltamaan pyyhkijöitä. Ja ei kun matkaan uudelleen. Iski kohta säkkipimeys ja ei nähnyt nenäänsä pidemmälle, lunta tuli kuin sitä olisi kaadettu taivaalta ja pimeys oli ympäröinyt kaikki. Mentiin kivassa pitkässä letkassa hitaasti mutta varmasti kohti Helsinkiä.
Matka oli hidas, ei olla koskaan ajettu näin pitkään tätä väliä ja pelotti kyllä todella paljon, että käy jotakin. Onneksi jokainen autoilija otti rauhassa ajonsa ja mentiin ihan rauhassa eteen päin. Ja nyt oli myös hyvät turvavälitkin. Kuumapäisiä ajajia ei paikalla ollut tällä kertaa. Lopulta päästiin turvallisesti kotiin ja viime lauantain pelkokerroin on vain muistoissa enää. Täytyy tosin sanoa tähän loppuun vielä, että tuli kyllä tästä ajosta niin mieleen yksi kesäinen Krakovan reissu, jolloin oltiin tila-autolla menossa kohti Auschwitzia ja alkoi sankka vesisade. Se oli niin raju sade, että autot pysähtyi tien varteen. Meidän kuski myös pysäytti auton. Ei oikeasti näkynyt mitään edessä. Meitä oli autollinen porukkaa ja kyllä kaikkia vähän pelotti.
Rentoa lauantaita kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Omituinen hiihtoretki
Aurinko pilkistää sälekaihtimien takaa ja huutaa hiihtämään. Näin sai alkunsa omituinen hiihtoretki, jollaista ei ole sitten nähty vuosi kausiin. Nimittäin en ole hiihtänyt sitten nuoruusvuosieni. Muistan miten hiki hatussa hiihdettiin pitkin Runosmäen pururataa ja tuntui kuin ei olisi päässyt eteen eikä taakse. Kaatumiset kyllä muistaa, mutta eipä juuri muuta. Muistan myös ne pitkät hiihtoretket latumajalle Runosmäestä. Sellaisia reissuja kaipaa edelleen.
Omituinen hiihtoretki
Hiihtoretki alkoi hiukan nihkeästi, mies kyseli monta kertaa aamun aikana, että onko nyt oikea hetki mennä ja siellä tuulee ja sitä ja tätä. Mutta minä pidin pintani, haluan hiihtämään. Sitten huomattiin, että eihän monot mahdu enää pojalle ja suksetkin ovat ihan liian pienet. Eipä auttanut muu kuin jättää poika sohvalle makaamaan ja tutkia mitkä sukset toimii minulla. Noh, ne pojan pienemmät vermeet. Ei muuta kuin palttoota päälle ja sukset kainaloon ja pihalle.
Meno oli sitten sen tyylistäkin, sukset eivät luistaneet ja mieskin veti semmoisen lätsähdyksen takamuksilleen, että mäjähdys kuului varmasti toiselle puolen Suomea. Noh, ei auttanut kuin rauhoittua ja antaa hengityksen tasaantua. Otettiin sukset taas kainaloon ja kipiteltiin sukset kainalossa eteen päin. Hetken päästä taas sukset jalkaan ja ei kun juoksemaan suksilla, eihän niillä päässyt liukumaan kunnolla.
Herkutteluhetki Vanhassa Pehtoorissa
Koska kyseessä oli laskiaissunnuntai, niin pakkohan oli piipahtaa Haltialan laskiaisriehassa nauttimassa soppaa ja laskiaispullaa, näin jaksaa taas mennä kuin tuulispää juoksemalla sukset jalassa. Kun olimme nauttineet herkkumme, niin ei muuta kuin eteen päin. Vastaan jolkotteli lauma koiria vapaana ja minähän koirapelkoisena ihmisenä saan hepulin ja otan jalat alleni, sukset ja sauvat jäivät siihen ja juoksin kovaa vauhtia pakoon, suoraan ojaan, jossa oli iso määrä pehmeää lunta ja sinnehän meikäläinen upposi, mutta kovassa tohinassa ryömin vain eteen päin kuin olisin taistellut elämästä ja kuolemasta.
Koirat jolkotti rauhallisena ohi ja minä pääsin kuin pääsinkin yläs ojasta. Ei muuta kuin sukset jalkaan ja kovalla juoksulla kotiin. Puolessa välissä matkaa tuntui kuin olisi henki loppunut, mutta ei kuin täysillä eteen päin kuin tuulispää. Potkin ja työnnän vauhtia sauvoilla mutta eteen päin ei vaan pääse. Hiki virtaa otsalla ja näen jo kodin katon. Juoksu kovenee ja kovenee. Vihdoin kotona ja olo on mahtava. Ensi kerralla toivottavasti sukset jo luistaa.
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!
Seuraa minua: