Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä mitä on elää introverttina, nyt haluan jatkaa tätä tarinaa hieman enemmän. Sillä hyvinvointi on todella tärkeää tässä hommassa, nuorisotyössä. Nuorisotyö on hyvin ihmisläheistä ja tiloilla on paljon nuoria, jotka tarvitsevat niin kuuntelijaa kuin ihan vain olemista. Introverttina väsyn todella nopeasti sosiaalisissa tilanteissa. Useasti olen hyvin kömpelö ja kun olen väsähtänyt, niin puhuminenkin on todella vaikeaa. Olen joutunut opettelemaan paljon pois tuosta introvertin osasta ja toki, nautin suunnattomasti siitä, että olen esillä, varsinkin tanssiminen on minulle erittäin nautinnollinen kokemus ja siksi samba on ollut se numero yksi elämässäni aikanaan, ennen iltapainotteista työtäni.
Introvertit nauttivat olla yksin mutta se ei ole sama kuin, että introvertti haluaa olla yksinäinen. Sitä en itsekkään halua, tosin tuon ymmärtäminen johtaa useasti siihen, että kaverit eivät jää ympärilleni, kun luulevat, että haluan olla vain yksin. Yksinäisyys ei ole kiva asia edes meille itroverteille. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ymmärtävät antaa tilaa ja ovat lähellä kun on sen aika.

Useimmiten linnottaudun kotiin ja keskityn vain ompeluun tai neulomiseen, mutta joskus olen vain niin väsynyt, että haluan nukkua mutta se ei käy laatuun, sillä nukkuminen ei kuitenkaan minun kohdalla täytä ns. paristoani, sillä tavoin, mitä pitäisi. Joten mitä teen silloin?

Maailmaa on ihana katsoa kameran linssin läpi, on kuin katsoisi jonkun toisen silmin, voi sukeltaa sinne kameraan sisälle ja kadota pois, kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Tuon fiiliksen saaminen aikaan vaatii harjoittelua. Tanssi on minulle sellainen mutta myös kuvaaminen. Se antaa taas erilaisen näkemyksen maailmasta minulle. Silloin kun on muutenkin vähän pettymyksen fiilistä ja muuta negatiivista tapahtunut ympärillä, niin se oman navan rakkaus voimistuu ja hetket ihmisten parissa vähenee. Silloin minun on ihan pakko alkaa tehdä tällaisia reissuja, joko näin julkisilla tai sitten lähteä pyörän kanssa reissuun. Kamera on aina mukana kuitenkin, tuon tietyn moodin saaminen vaatii sen kameran. Perjantainen työmatka oli monin tavoin rentouttava, vaikka ihmisiä oli paljon ja vilinää oli joka nurkassa, niin tuntui kuin olisin leijaillut kaikkien yläpuolella, seurasin itseäni ylhäältä käsin.
Olen siis opetellut suodattamaan asioita näin kameran linssin läpi. Kuvista näkee hyvin miten introvertin maailma tuntuu ja miten joutuu tekemään töitä, jotta voisi olla osa yhteiskuntaa. Se kun ei aina ole niin itsestään selvää. Introvertitkin ovat kaikki erilaisia, eikä nämä minun tapani ole kaikkien juttu, harvoin minunkaan. Tällaiseen vaaditaan levottomuutta ja täydellistä väsymystä, jotta saavutan tällaisen lopputuloksen, että todella jaksan sitten töissä häärätä.

Kirppareita on tullut kierrettyä kun ei oikein muuta ole kyennyt.

Muutama vuosi sitten raotin hiukan elämääni basedowin -taudin kanssa ja kerroin miten tilani oli heikentynyt hetkessä ja lääkkeiden kanssa tilaani saatiin vähän parannettua. Mutta en ole siitäkää huolimatta missään kohtaa ihan parhaaksi oloani tuntenut. Erilaisia kummallisia oireita on tuon jälkeen ilmestynyt. Nyt kun Terveyskeskuksessa vaihtui lääkäri, niin asiat alkoi rullata. Niin refluxiani alettiin tutkia tarkemmin sekä tätä oloani. Vihdoin minulle määrättiin labroihin myös rauta-arvot, jossa todettiin, että rauta onkin tippunut sitten todella alas ja sain viime viikolla rautatabut auttamaan. Jalkasäryt ovat pikku hiljaa kadonneet, vaikka saattaa vielä tulla tykytyksiä silloin tällöin mutta ne ovat kadonneet, yöunet parantuneet ja toivottavasti myös tämä harmaus minusta katoaa myös pikku hiljaa.

Mitä sitten refluxilleni on sattunut? Lääkäri laittoi niin nopeasti rattaat pyörimään, että nyt huimaa, Ensin lähete vatsantähystykseen ja torstaina sain katetrin nenän kautta vatsaan ja ensi viikolla kirurgin juttusille. Kaikki on tapahtunut muutamassa kuukaudessa, enkä ole oikein ehtinyt asennoitua koko hommaan. Toki ennen koko hommaa on kokeiltu vielä lääkehoitoa ja mietitty ruokaa mutta niistä ei ollut apua ja suostuin sitten lopulta leikkaukseen kun kivut eivät hellittäneet. Joten onko minulla parin vuoden jälkeen mahdollista elää kivuttomasti? Lupaan, että tämä postaus sairastamisesta on hetkeen aikaan viimeinen…

Se mikä oikeastaan harmittaa on se, ettei tässä olla ehditty viettää ollenkaan hiihtolomaa, käytiin tosin Oodissa ja ostettiin Ligretto korttipeli (ihan huippu peli) mutta siinä tohinassa sai vanhempi poikani kätensä pakettiin ja jonotti päivystyksessä kahteen asti yöhön, käsi ei onneksi ollut murtunut vaikka kaikki murtuman oireet löytyikin. Käsi paketissa, poika sairaslomalla. Nuorimman astma-ja allergia kontrolli hommat hoidettiin viikolla myös ja sitten tämä minun projekti. Oli sitten pakko eilen käydä pikkuisen kävelyllä Vanhassakaupungissa ja istahdettiin Koskenrannan ravintolaan. Poika pääsi HIFKIN matsiin ja ehkä hiihtolomaa voi näinkin viettää.

Loppukuusta tuleekin iso tarina siitä miten tämä kuukausi meni ostamisen kohdalla, kuukausi on monessa kohtaa ollut vaikea, joten ostaminenkin on ollut vähän niin ja näin. Mutta siitä sitten enemmän viimeinen päivä. Tässä postauksessa kuitenkin esittelen uusimman löytöni, keinoturkis takin, joka nähtävästi on itse ommeltu. Pieniä virheitä mutta se ei haittaa nyt tahtia yhtään kun virheet on sisäpuolella. En lähde edes sitä korjaamaan mitenkään.
Kuvissa vilahtaa myös paljon vaatteita, jotka ollaan täällä blogissa nähty useampaan kertaan. Tämä onkin hyvä siinä mielessä, että sopii hyvin tuohon muutama päivä sitten kirjoitettuun postaukseen.

Söpö nukkuu vaatteiden päällä aina. Heti kun ne laittaa sängylle esiin, Söpö hyppää niiden päälle makoilemaan.

Pipo: Itse neulottu

Virkattu laukku: Itse tehty

Pitkävartiset maiharit: Kierrätyskeskus