Rakastin vihasin purin neule
0
Rakastin, vihasin, purin neule oli täydellinen väriunelma, joka muuttui painajaiseksi peilin edessä. Tämä on tarina rakkaudesta, pettymyksestä ja uudesta alusta kerillä.
Rakastin, vihasin, purin neule
Langan väri oli kuin rakkaus ensisilmäyksellä. Minä rakastin tätä lankaa jo ennen kuin se ehti puikoille. Siinä oli jotakin syvästi lohduttavaa, rouheus, lämpö, maanläheisyys, kuin syksyn viimeinen ilta ennen talvea.
Sävy oli kuin paahdettua tiiltä ja ruostetta yhtä aikaa, sellainen, joka tekee ihosta lämpimän ja silmistä eläväiset. Näin jo mielessäni täydellisen neuletakin: boheemi, ylisuurilla hihoilla, napit edessä ja asenne kohdillaan.
Kun silmukoihin rakastuu liikaa
Alusta asti se oli rakkautta jokaisessa silmukassa. Työ kasvoi kuin elävä organismi, ja jokainen ilta päättyi siihen, että silittelin valmista osaa kuin lemmikkiä.
“Tästä tulee se neuletakki”, ajattelin. Se, jonka ympärille rakennan koko syyskaapin. Se, joka on enemmän minä kuin mikään muu vaate.
Mutta peili ei valehdellut
Kun viimeinen nappi oli ommeltu ja viimeinen lanka päätelty, sytytin kynttilät, laitoin soimaan jotakin pehmeää ja vedin takin päälleni kuin kohtalon. Peilistä katsoi takaisin joku muu.
Se, mikä puikoilla näytti täydelliseltä, oli päällä kaikkea muuta. Se roikkui vääristä kohdista, pussitti kuin huonosti kohonnut taikina ja sai minut näyttämään siltä kuin olisin kietonut itseni pieneen kudottuun telttaan. Hihojen paino veti kaiken alas. Pääntie roikkui kuin syksyinen sumu. Tunsin sen heti: ei toimi.
Purkamisen hetki, pieni kuolema ja suuri vapautus
Ensin tuli neulojalle tyypillinen epäusko: ehkä valaistus on väärä? Tai ehkä takki “asettuu”? Mutta ei. Peili kertoi totuuden, jota en voinut kiistää. Rakastin, vihasin, purin.
Se hetki, kun sakset osuivat lankaan, oli kuin pieni kuolema ja suuri vapautus yhtä aikaa. Jokainen purettu silmukka oli muistutus siitä, että luopuminenkin on luovuutta.
Täydellinen ei aina ole täydellinen päällä, ja neulominen ei koskaan mene hukkaan, se vain muuttaa muotoaan.
Uusi alku kerillä
Nyt minulla on taas kasa ihanaa, rouheaa tiilenpunaista lankaa. Paksua, elävää, yhä lämpimän tuoksuista. Ne odottavat seuraavaa elämäänsä uutta ideaa, uutta muotoa. Ehkä niistä syntyy oversize-liivi. Ehkä peitto. Tai jotain aivan muuta.
Tiedän kuitenkin tämän: mikään tästä ei ollut turhaa.
Neuleen purkaminen ei ole epäonnistuminen, vaan rohkeutta. Se on rakkautta tekemiseen, ei vain lopputulokseen. Joskus käsityön kaunein hetki on siinä, kun päästää irti.
Kun luopuminen on luomista
Kun katson nyt noita kerittyjä lankoja, minusta tuntuu, että ne ovat kuin tarinan alku, eivät loppu. Ehkä seuraava projekti syntyy hitaammin. Ehkä annan sen kasvaa rauhassa, kokeilen ensin pientä näytettä ja annan muodon löytyä itsestään. Olen oppinut, ettei kaiken tarvitse olla “valmista” heti. Joskus keskeneräisyys on kauneinta, mitä voi olla.
Lopulta opin tämän
Tämä neuletakki opetti minulle, että käsityö ei ole vain valmista vaatetta. Se on matka täynnä iloa, intoa, turhautumista ja rauhaa. Kun päästää irti, saa tilaa uudelle.
Ja tiedättekö mitä? Kun nuo kerät odottavat korissa, ne näyttävät siltä kuin hymyilisivät. Ne tietävät, että vaikka ne purettiin, ne saavat vielä uuden elämän, ehkä vieläkin paremman.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: