Meidän seuraava seikkailu
4
Meidän seuraava seikkailu: linja-autolla mysteeriin. Täytyy myöntää, että nyt vähän jännittää, tai ei oikeastaan vähänkään…Mutta näillä mennään, itse halusin kunnon seikkailua ja sen nyt myös saan.
Meidän seuraava seikkailu: linja-autolla mysteeriin
Pian alkaa matka, joka ei ala lentokentän vilinästä, vaan pehmeästi, hitaasti, 25 tuntia kestävällä linja-automatkalla. Kun bussi kaartaa pois tutuilta kaduilta ja kohti yötä, tiedän, että arki jää taakse. Eväät on pakattu, villasukat mukana, ja mukana kulkee seikkailun nälkä. Tämä ei ole vain matka toiseen paikkaan, tämä on sukellus johonkin salattuun. Kuin vanha kartta, jonka kulmat ovat kuluneet ja reunassa lukee: ”tuntematon odottaa sinua.”
Vaellus vuorten syliin
Heti ensimmäisinä päivinä meitä odottaa vaellus, josta olen kuullut vain tarinoita. Kapea polku johtaa ylös vuoristoon, metsien halki, kivien yli, purojen sivuitse. Polku nousee yhä ylemmäs, kunnes viimein, pitkän nousun jälkeen, avautuu näkymä, josta moni vain haaveilee: kirkas, tyyni järvi, jonka pinnasta heijastuvat jylhät huiput. Vesi on kylmää, ilma ohutta ja hiljaisuus syvä. Olen jo nyt varma, että siinä hetkessä pysähdyn, en vain fyysisesti, vaan sisäisesti. Kamera saa levätä, sillä mikään ei voi vangita sitä tunnetta, kun seisoo niin lähellä taivasta.
*****
Savun tuoksua ja suolaisia aarteita
Me myös suuntaamme hieman eri tavalla korkeuksiin. Eikä tällä kertaa tarvitse kavuta, pääsemme ylös keveämmin, kuin vuoriston oma salaisuus kuljettaisi meidät ylös pilvien tasolle. Siellä meitä odottavat puumajat, savupiiput ja tuoksu, joka lupaa unohtumattomia makuja. Paikalliset juustot, joista osa savustetaan vuosisataisella menetelmällä, odottavat meitä puisissa kojuissa. Niitä tarjoillaan lämpiminä, juuri valmistettuina, ehkä jopa pienen lusikallisen karhunvatukkahilloa kaveriksi.
Olen odottanut tätä hetkeä, en pelkästään makujen vuoksi, vaan siksi, että se tuo mukanaan jotain muuta: yhteyden. Juustossa, joka on kypsytetty vuoristossa, on pala maisemaa, pala historiaa. Se kertoo tarinan, joka ei tarvitse sanoja.
Pysähtymisen päivä
Yksi päivistä jää vapaaksi. Siihen mahtuu harhailua ilman karttaa, kahvikuppi aurinkoisella terassilla, ehkä pieni kirja laukussa ja istuskelua hetki kivisellä portaalla. Ehkä istumme ylhäällä, jalat riippuen laakson yllä, katselemme pilviä jotka lipuvat huipuilta alas, ja annamme ajatusten soljua kuin purot alas rinteitä.
Sitten saapuu juna ja uusi jakso
Viikon jälkeen hyppäämme junaan. Kiskojen kolina ja hitaasti vaihtuvat maisemat tuovat mukanaan rauhan, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Juna kuljettaa meidät paikkaan, joka on jo valmiiksi tuttu. Se on kaupunki, jossa kadut eivät ole vain katuja ne ovat tarinoiden säilöjä. Siellä kuljen kivikaduilla, joiden varrella kynttilöin valaistut kahvilat kutsuvat pysähtymään. Aamuisin kävelen joenrantaa pitkin, katselen veden heijastuksia ja annan rytmin hidastua. Ehkä pysähdyn pieneen putiikkiin tai istahdan aukiolle, missä musiikki soi vaimeasti.
Hyggeä, historiaa ja hiljaisuutta
Tässä kaupungissa ei tarvitse suorittaa mitään. Riittää, että on läsnä. Se on paikka, jossa vanha ja uusi kulkevat käsi kädessä. Voin jo kuvitella, miten istun kivitalon varjossa, teekuppi kädessä, ja katselen ohikulkijoita, sellaisella tavalla, joka tuntuu siltä kuin olisi ollut siinä aina.
Reppu keveänä, sydän uteliaana
Pian pakkaan mukaani vain tarpeellisen: hyvät kengät, lämpimän neuleen, muistivihon ja avoimen mielen. Se riittää. Loput löydän matkalla. Ja ehkä, jos oikein hiljaa kuuntelen, löydän myös palan itseäni jostain kivimuurin raosta, vanhasta porttikongista tai höyryävästä juustonpalasta vuoristossa.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Mini treffit dinosaurus sadepäivä
Mini treffit, dinosaurus, sadepäivä, kun pienet hetket muuttuvat suuriksi seikkailuiksi, on sydän kiitollinen ja kengät märät. Näin meidän kävi, kun päätimme paeta arkea ja sukeltaa popcorninmakuiseen maailmaan, jossa dinosaurukset kirkuvat ja rakkaus piileskelee kuin Velociraptor nurkan takana.
Mini treffit, dinosaurus, sadepäivä
Jurassic-rakkautta ja popcorn-sotaa -treffit. Mini sellaiset. Ei mitään haute cuisinea tai romanttista viikonloppua Toscanassa (ainakaan vielä, haaveilija kun olen), vaan tavallinen maanantai tai tiistai, jolloin päätetään vain lähteä. Ja niin me lähdettiin, minä ja mies, suoraan Tennispalatsiin, Jurassic World Rebornin kankaille. Elokuvateatterin hämärässä kaikki unohtui, lapset, tiskit, aikataulut, ruuhkavuosien rykimä rytmi. Oli vain popparit (ekstra voi, tietysti), kahisevat karkkipussit ja jännite, jonka vain valtavat CGI-dinosaurukset ja rakastunut nainen voi tuntea.
Elokuva? Ylilyövä, dramaattinen, äänekäs, siis täydellinen. Ja kuinka oikealta tuntuikaan puristaa rakkaan kättä juuri, kun T-Rex nosti päänsä puunlatvojen yläpuolelle. Hymyilin kuin pikkulapsi huvipuistossa. Hän vilkaisi minua salaa, tiedän sen, ja minä tein samoin.
Sateenvarjoton rakkaus
Elokuvan jälkeen emme lähteneet kotiin suoraan, ei tietenkään. Olisi ollut aivan liian… rationaalista. Sen sijaan lähdimme hortoilemaan kohti kotia. Kaduilla leijui sellainen juuri syttyneiden katulamppujen tunnelma, kun maailma on hetkeksi pehmeä. Sellainen taianomainen ilta, jossa ihmiset näyttävät kauniimmilta ja jopa omat käsivarret tuntuvat kevyemmiltä.
Ja juuri silloin se tuli, sade. Ei mikään dramaattinen ukkosmyräkkä tai rankkasade, ei, vaan sellainen hentoinen, kuiskaava kesäsade, joka leikki hiuksilla ja sai meidät hymyilemään kuin idiootit. Ei sateenvarjoa (kuka sellaista nyt muka kantaa heinäkuussa?), mutta ei väliä. Olkapäillä pieniä helmiä, silmäripsissä kosteutta, ja siinä me kävelimme, tai oikeastaan löntystelimme, kohti Faroa.
Faro, vatsat ja sydämet täyteen
Faro on paikka, joka osaa. Se ei yritä liikaa, mutta silti kaikki on kohdillaan. Tuoksut, valo, lautaset, henkilökunta. Astuessamme sisään sade jäi ulos, ja me upposimme siihen tuttuun tunteeseen, kun ruoka on vasta tuloillaan mutta nälkä on jo hellittänyt vain siksi, että on joku jonka kanssa jakaa hetki.
Pöytään saatiin jotain suolaista, jotain makeaa, jotain kuplivaa ja paljon naurua. Oli hetkiä, jolloin katsoin häntä ja mietin, miten tämä kaikki on vieläkin totta. Että meillä on historia, mutta silti hetkiä, jotka tuntuvat ensimmäisiltä. Että hän jaksaa yhä kuunnella, kun puhun kengistä, vintage-pitseistä ja kummallisista unista, joissa asun merihevosen sisällä (true story).
Vatsat täynnä, sydän ylikierroksilla
Kun sitten nousimme pöydästä, kepeästi ja raskaasti samaan aikaan, oli kuin maailma olisi taas vaihtanut väriään. Sellainen kultainen, hehkuva hetki ennen yötä. Sade oli jo tauonnut, mutta kivet jalkojen alla hohtivat kosteina, kuin olisivat nähneet unia.
Me ei kiirehditty. Ei tarvitse, kun on jo perillä, vaikka olisi vielä matkaa kotiin. Kävelimme hitain askelin, sellaisella tavalla, joka on vähän kuin lempeä protesti tätä alati kiiruhtavaa maailmaa vastaan. Vatsat täynnä, sielut vielä elokuvan sykkeessä, sadepisarat hartioilla kuivumassa. Tämä oli meidän mini treffi, joka ei tuntunut lainkaan miniltä.
Mitä rakkaus oikeasti on?
Rakkaus ei ole aina suuria sanoja, huikeita reissuja tai Instagramin täydellisiä kuvia. Rakkaus on sitä, että osataan pysähtyä. Että mennään katsomaan dinosauruksia vaikka viidettä kertaa, koska toinen haluaa. Että syödään liikaa pastaa ja jaetaan jälkiruoka, vaikka molemmat olisivat halunneet syödä sen yksin. Rakkaus on minihetki, joka muuttuu maksimuistoksi.
Näin siis Tennispalatsin leffasalista Faroon, sadepisaroista suudelmiin, ja takaisin kotiin. Tavallinen päivä, mutta sydän muistaa sen kuin se olisi kirjoitettu elokuvan käsikirjoitukseen.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: