Risa mutta aito minä
Risa mutta aito minä, tämä on tarina paidasta, joka on tehty pojan rikkinäisistä vaatteista, ja trikoista, jotka ovat elämän kuluttamat. Pinnan alla on kysymys, jota emme aina uskalla kysyä: mitä sinä näet, kun katsot?
Risa mutta aito minä
Päälläni oleva paita ei ole uusi, eikä se yritäkään olla. Se on ommeltu poikani vanhoista, rikkinäisistä vaatteista, niistä, jotka joku muu olisi heittänyt pois. Paita on nähnyt enemmän elämää kuin moni vaatekaupan hyllyltä napattu “uusi alku”. Kangas on kulunut, hihat rispaantuneet ja saumoista näkee, että se on ollut rakastettu, ehkä liiankin paljon.
Silti käytän sitä. Käytän, vaikka se alkaa hajota päälläni. Ehkä juuri siksi käytän. Koska se kertoo jotain, mitä täydelliset vaatteet eivät koskaan pysty kertomaan: että elämä saa näkyä.
Trikoot, jotka näkyvät kuvassa, ovat nekin tarinoita täynnä. Olen korjannut niitä niin monta kertaa, että tiedän niiden jokaisen repeämän ja venyneen kohdan ulkoa. Joku voisi sanoa, että ne ovat loppu. Mutta minusta ne ovat kuin minä sinnitteleviä, sitkeitä ja vielä käyttökelpoisia. En osta uutta vain siksi, että joku muu ajattelee, että pitäisi.
Kun vaatteet kertovat enemmän kuin sanat
Kuvassa näkyy vain ulkokuori. Mutta ulkokuori on se, josta ihmiset aloittavat. Katsoja tekee sekunnissa päätelmän: kuka olen, mitä teen, mitä arvoja edustan. Jos joku näkee risaisen paidan ja kuluneet housut, hän saattaa nähdä välinpitämättömyyttä. Toinen näkee ekologisuutta. Kolmas ehkä kapinaa.
Mutta todellisuudessa se, mitä näet, kertoo enemmän sinusta kuin minusta.
Olemme tottuneet siihen, että ulkonäkö on sosiaalinen valuutta. Jos vaate on ehjä, puhdas ja trendikäs, ihminen on “onnistunut”. Jos se on vanha ja kulunut, ihminen on “jäänyt jälkeen”.
Mutta kuka loi nämä säännöt? Ja miksi me edelleen pelaamme niillä, vaikka tiedämme, että ne eivät johda mihinkään hyvään? Rikkinäisyys on rehellisyyttä.
Ehkä risa paita ei ole häpeä. Ehkä se on todiste siitä, että jotain on eletty.
Kangas, joka on hiutunut kyynärpäästä, on nähnyt enemmän päiviä kuin mikään uusi vaate konsanaan. Kun joku huomauttaa: “sinun vaatteesi ovat vähän kuluneet”, vastaan mieluummin: “niin olen minäkin ja se on hyvä asia”.
Vaatteeni eivät yritä olla täydellisiä. Ne ovat tarina toipumisesta, arjesta, äitiydestä, luopumisesta ja rakkaudesta. Pojan vaatteet, jotka nyt roikkuvat minun päälläni, kantavat mukanaan palan mennyttä. Ja vaikka kangas repeäisi, muisto pysyy. Ehkä juuri siksi en halua heittää niitä pois.
Mitä sinä näet, kun katsot minua?
Tämä kysymys on monelle epämukava. Jos näet risaisen hupparin, näetkö köyhyyden?Jos näet kuluneet housut, näetkö laiskuuden? Vai näetkö ihmisen, joka ei enää halua piiloutua ulkokuorensa taakse?
On helpompaa olettaa kuin kysyä. Helpompaa tuomita kuin ymmärtää. Mutta mitä enemmän tuijotan tätä kuvaa, sitä enemmän näen vapauden. Vapauden olla välittämättä siitä, mitä joku muu ajattelee, kunhan itse tunnen oloni hyväksi. Vapauden olla aito, vaikka se ei olisi kaunista.
Ulkonäkö on naamio, jota me kaikki käytämme
On ironista, että ihmiset puhuvat aitoudesta, mutta palkitsevat vain kiiltävän version siitä. Sosiaalisessa mediassa “aito” tarkoittaa nykyään kuvia ilman meikkiä, mutta tarkkaan harkitussa valossa ja rajatussa kuvakulmassa.
Minun aitouteni on toisenlaista. Se on karheaa, rispaista ja vähän väsynyttä. Mutta se on totta.
Aina kun joku katsoo minua ja päättää, kuka olen, minä päätän hymyillä. Koska tiedän, että kaikki, mitä he näkevät, on vain pintaa. Minä olen se, joka tietää tarinan sen alla. Ja se tarina on tärkeämpi kuin yksikään muotitrendi.
Pukeutuminen voi olla kapinaa
Tämä paita ei ole muotia. Se on vastalause. Se on tapa sanoa, että minä en tarvitse uutta ollakseni arvokas. Se on muistutus siitä, että kulunutkin voi olla kaunista, jos siihen liittyy muistoja ja merkityksiä.
Kun seuraavan kerran näet jonkun risaisissa vaatteissa, pysähdy hetkeksi. Älä mieti, miksi hän ei ole ostanut uutta. Mieti, mitä kaikkea nuo vaatteet ovat nähneet.
Ehkä aitous ei ole täydellinen meikki, uusi pusero tai trendikkäät kengät. Ehkä aitous on sitä, että uskaltaa olla rikki, eikä pyydä siitä anteeksi.
Mitä sinä näet, kun katsot tätä kuvaa? Kommentoi alle. Rehellisesti.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Kassin salaperäinen viimeinen matka
Kassin salaperäinen viimeinen matka alkoi täysin tavallisena päivänä. Tai niin minä luulin. Mutta kun vetoketju sanoi sopimuksensa irti ja kangas kuiskasi tarinoita menneiltä reissuilta, tiesin, ettei tämä ollut loppu. Kassilla oli vielä yksi seikkailu edessään, ehkä sen suurin.
Kassin salaperäinen viimeinen matka
Se seisoi ovenpielessä, tuttu kangaskassi, joka oli nähnyt enemmän kuin moni ihminen. Se oli kantanut kangaskaupan löytöjä, kulkenut torilta kotiin omenien ja yrttien tuoksussa, ja istunut kesäpäivinä aurinkotuolin vieressä kuin uskollinen ystävä. Mutta nyt… sen reuna oli ratkennut. Kahvat repsottivat kuin väsyneet kädet, ja kankaan kuvio näytti hengittävän menneiden aikojen sinivalkoista tarinaa.
Minä katsoin sitä, ja se katsoi minua tai ainakin siltä se tuntui. “Onko tämä loppu?” kysyin hiljaa, ja jostain syvältä ompelulangasta kuului vastaus: “Ei vielä.”
NIIN ALKOI KASSIN SALAPERÄINEN VIIMEINEN MATKA
Ensimmäinen etappi: leikkauspöytä. Sakset välkkyivät kuin kohtalon miekat, ja jokainen napsahdus oli kuin uusi alku. Kassi ei itkenyt, se vain huokaisi helpotuksesta. Lopulta sen kangas lepäsi pöydällä, paisley-kuvio täynnä muistoja, merituulta ja torikahvien hymyjä.
Toinen etappi: uudestisyntyminen. Kun painoin sormeni kankaaseen, tunsin sen puhuvan. Se halusi jäädä parvekkeelle, sinne, missä meri näkyy juuri sopivasti ja aurinko osuu iltaisin täydellisesti kukkaruukkujen lomaan. Syntyi idea: tyyny. Ei mikä tahansa tyyny, vaan kassi, joka ei suostunut katoamaan hiljaa.
Ompelukone hyräili kuin olisi tiennyt salaisuuden. Jokainen pistos sitoi tarinaa uudelleen: se, joka oli kerran kantanut maailmaa harteillaan, saisi nyt levätä sen päällä. Ja kun täytin sen pehmeäksi ja asetin parvekkeen sohvalle, se näytti niin rauhalliselta kuin olisi vihdoin löytänyt paikkansa.
Luku kolme
Mutta tässä tarinassa on vielä kolmas luku. Illalla, kun istuin parvekkeella teekupin kanssa, tuuli kääntyi mereltä. Tyyny (tai pitäisikö sanoa entinen kassi) tuntui hymyilevän. Sen sinivalkoinen kuvio elää nyt auringon ja varjon rytmissä, kertoo omaa tarinaansa kaikille, jotka sattuvat istahtamaan sen päälle. Se on edelleen seikkailija, vain eri muodossa. Enää se ei kanna ostoksia, se kantaa muistoja.
Jos kuuntelet tarpeeksi tarkasti, voit kuulla sen kertovan reissustaan kangaskaupan hyllyiltä parvekkeen sohvannurkkaan. Siinä on tarina, joka ei mahdu vetoketjuun eikä kahvoihin, vaan johonkin paljon suurempaan: uudelleen syntymisen taikaan.
Kassin salaperäinen viimeinen matka on muistutus siitä, että loppu voi olla myös alku. Että rikkinäinen voi olla kaunis, ja että jokainen materiaali, aivan kuten me ihmiset, voi löytää uuden tarkoituksen, kun vain kuuntelee, mitä se haluaa kertoa.
Kassista suosikkityynyksi
Ja ehkä juuri siksi se on nyt suosikkityynyni. Se ei ole vain osa sisustusta, vaan osa elämääni, osa tarinaa, jota VillaNannan maailma rakastaa: pieni pala käsityön taikaa, vähän hulluutta, ja paljon sydäntä.
Kassi ei koskaan lähtenyt minnekään. Se vain muutti muotoaan ja jäi asumaan luokseni, parvekkeen ilta-aurinkoon, missä tarinat lepäävät ja jatkavat kuiskaamistaan tuulen mukana.
Ihanaa sunnuntaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:


0











