KahvisäkkiTyyny
2
Tämä kahvisäkkityyny sai alkunsa, kun Rätti ja lumppu -projekti nytkähti eteenpäin, hyvin pienellä, miltei mikroskooppisella muurahaisaskeleella. Mutta vau mikä askel! Siinä se nyt on: kahvisäkistä ommeltu tyyny, jolla ei todellakaan nukuta päikkäreitä, ellei halua herätä verkkokuvio otsassa.
KahvisäkkiTyyny
Kun inspiraatio tulee kierrätyskeskuksesta, eikä kysy lupaa
On hetkiä, jolloin suuri visio syntyy käytännössä nollasta. Tai no, yhdestä Kierrätyskeskuksen kahvisäkistä, joka suorastaan huusi päästä uuteen elämään. Säkki oli nähnyt maailmaa: se oli kulkenut intialaisella kahviplantaasilla, hengittänyt varastojen pölyä ja seilannut maita ja mantuja, ennen kuin se päätyi kainalooni ja kotiini. Ja nyt, nyt se on tyyny.
Sitä voisi sanoa kiertotalouden voitoksi, tai ainakin ompelukoneeni pieneksi taistoksi, jonka se voitti. Langat pysyivät kasassa, neula ei napsahtanut poikki, ja vain kaksi kertaa jouduin toteamaan ääneen: ”Miksi minä teen tätä itselleni?” Mutta lopputulos on sympaattinen ja rouhea. Sellainen sisustuselementti, joka huutaa: “Minä olen nähnyt elämää, ja minä olen edelleen hyödyllinen.” SEO-näkökulmasta tämä on myös täydellinen avainsanalle kahvisäkkityyny. Sillä kyllä, nyt se on selvästi asia.
Rätti ja lumppu -projektin uusi etappi
Projektini, joka tunnetaan mahtipontisella ja kansanperinteitä hivelevällä nimellä Rätti ja lumppu, sai tästä uuden sivujuonen. Tässä projektissa ideana on muuttaa rikkinäiset, hylätyt ja kulahtaneet tekstiilit joksikin uudeksi tai ainakin joksikin, joka ei enää makaa kaapin perällä häpeämässä kohtaloaan.
Olen kerännyt jemmaan kaikenlaista “kierrätysmatskua”, kuten rikkinäisten tyynyjen ja pehmolelujen sisuksia sekä niitä sellaisia kankaita, joita “ei vielä kannata heittää pois, koska tästä voisi joskus tehdä jotain.” Nyt niille tuli käyttöä! Tai siis niille tuli yhden tyynyn verran käyttöä. Materiaalia olisi riittänyt vielä ehkä puoleen tyynyyn, jos olisin leikannut erittäin luovasti ja uhmannut fysiikan lakeja. Mutta en lähtenyt siihen. Haluan säilyttää projektissa edes jonkinlaisen arvokkuuden.
Tyyny, jolla ei nukuta päikkäreitä
Tämän tyynyn funktio on selvä: se EI ole päikkäri- tai päiväunikäyttöön. Burlap-kangas eli kahvisäkki on ihanan rustiikkinen, mutta kun poski kohtaa sen, tapahtuu suunnilleen sama kuin jos painaisi päänsä hiekkapaperiin. Pinta on rouhea, jämäkkä ja jättää todistetusti printtikuvion poskeen kuin olisi osallistunut johonkin urbaaniin kahvimerkkiseremoniaan.
Mutta sisustukseen, siihen se sopii täydellisesti. Se on kuin sisustuksellinen espresso: pieni, mutta potkaisee.
Lisäksi tyyny kertoo tarinaa: se puhuu kierrätyksestä, maailmanmatkaamisesta ja siitä, kuinka pienikin kangaspala voi saada uuden elämän, kunhan ompelija uhraa muutaman hermosäikeen ja yhden iltapäivän.
Kahvisäkkien persoonallisuus sulattaa sydämet
Kahvisäkissä on jotain romanttisen rosoista. Sen painettu teksti, logot ja kuljetusmerkinnät antavat sille luonteen. Minun tyynyssäni lukee “Robusta Parchment AB Crop 2017–2018”, ja jos joku kysyy, vastaan ylpeästi: “Kyllä, tämä on vintagea.”
Säkin toisella puolella taas on vaikuttava KAFFA-handshake-kuvio, joka näyttää siltä, että tyyny olisi mukana maailmanrauhan neuvotteluissa. Visuaalisesti tyyny toimii minkä tahansa sisustuksen keskellä: boheemin, rustiikkisen, skandinaavisen tai täysin sekavan. Se on statement piece, tiedät kyllä, kuten ne design-esineet, jotka maksavat pari sataa ja näyttävät siltä että joku unohti ne sadepäivänä ulos. Tässä vain plussana on se, että tämä maksoi ehkä kolme euroa.
Miksi tämä on SEO:n unelma?
Tässä postauksessa vilahtelee avainsanoja kuten:
- kahvisäkki tyyny
- kierrätetty sisustus
- Rätti ja lumppu projekti
- DIY kahvisäkistä
- upcycling ideat
Googlen algoritmi ilahtuu, ja niin ilahdut sinäkin, kun joku löytää tämän projektin ja ajattelee: ”Hei, minäkin haluan tuollaisen kahvisäkkityynyn!”
pieni askel ihmiselle, suuri askel kahvisäkille
Vaikka projektini eteni vain yhdellä miniatyyrikokoisella askeleella, se oli tärkeä. Jokainen lumppu on nyt yhden tyynyn verran vähemmän hukassa, ja minä olen yhden ompeluseikkailun rikkaampi.
Ja mikä tärkeintä:
- Tällä tyynyllä ei nukuta päikkäreitä.
- Tätä tyynyä ihaillaan.
Harkitsen jo seuraavaa kahvisäkkilöytöä… Rätti ja lumppu -projekti ei lepää, toisin kuin tämä tyyny.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Kauhun Aavekartano
Kauhun Aavekartano heräsi henkiin Karhusaaren huvilassa Halloween-yönä, kun pimeys hiipi sisään ikkunoiden raoista ja nuoret astuivat kauhun ilmapiiriin, jossa jokainen askel kuulosti hieman liian kovalta ja jokainen henkäys aivan kuin ei olisi vain heidän omansa. Tässä postauksessa sukellamme siihen, miten nuorisotyön turvallinen läsnäolo ja aito yhteisöllisyys voivat rakentua pelottavien valojen, äänien ja tunnelmien keskelle paikkaan, jossa minä toimin illan kuvausseinän aaveena.
Kauhun Aavekartano
Kauhun Aavekartano muunsi Karhusaaren huvilan yönkynnyksen ja nuorisotyön kauhuillan näyttämöksi, jossa ääni, valo ja varjo loivat pelottavan mutta turvallisen tilan nuorille. Kerron myös, kuinka rakensin aavehahmoni Kierrätyskeskuksen mekosta ja loihdin siitä karmivan kauniin kokonaisuuden.
KUN ÄÄNI HENGITTÄÄ NISKAAN
Halloweenin illassa äänet olivat ensimmäinen asia, joka muutti huvilan toiseksi maailmaksi. Kaiuttimet oli piilotettu kulmiin, joissa ei pitänyt olla ketään. Sieltä kuului:
- hiljaista askelten kahinaa
- kolinaa, joka muistutti ketjuista
- heikkoja kuiskauksia, jotka eivät koskaan selvinneet sanoiksi
- oven narahduksia, vaikkei kukaan kulkenut
Äänet eivät olleet kovia, vaan juuri sopivan epämukavia. Sellaisia, jotka saivat nuoret katsomaan olan yli ja tarttumaan kaveria hihasta. Ja juuri se oli tarkoitus: jännitys koettiin yhdessä, ei yksin.
Nuorisotyössä kauhu ei ole koskaan rakennettu pelottamaan liikaa. Se on rakennettu herättämään tunteita, luomaan yhteyttä ja antamaan nuorelle kokemus siitä, että pelottavissakin hetkissä on turvaa, kunhan joku toinen seisoo vieressä.
Valot, jotka eivät tottele fysiikan lakeja
Karhusaaren huvila on vanha. Sen pinnat imevät valoa ja heijastavat sitä takaisin omituisina varjoina. Kun lisäsimme violetin, sinisen ja verenpunaisen valon hehkua, tila muuttui luonnottomaksi. Valot välkkyivät epätasaisesti. Joku kysyi, oliko se tarkoituksellista. Toinen arveli, että huvila oli liian vanha sähköjen kannalta.
Me tiesimme totuuden: pienikin epätäydellisyys on täydellistä kauhua.
Seinillä vilahti varjoja, joita kukaan ei omistanut. Valo heijastui jostain metallisesta rekvisiitasta ja loi hahmon, joka näytti seisovan aivan liian lähellä. Ulkoa kuunvalon ja savukoneen yhdistelmä heitti puiden oksat sisälle kuin elävät sormet.
Se oli kontrolloitua kaaosta, joka tarjosi nuorille turvallisen mahdollisuuden nauraa pelolleen, ja myöhemmin kertoa, että ”eihän tuo oikeasti edes pelottanut”, vaikka tiedämme, että sydän löi pari ylimääräistä iskua.
Tunnelma kuin kylmä hengitys
Huvilan ilmassa oli jotakin… hidasta. Sellaista, mitä ei voi täysin selittää.
Savu leijui matalana, ei uhkaavana vaan painostavana, aivan kuin se olisi seurannut kävelijää huoneesta toiseen.
Vanhan puulattian narahtelut eivät koskaan tulleet oikeasta suunnasta. Ovet tuntuivat hengittävän, vaikka tuuli ei käynyt. Pihalle asetetut valot tekivät pihan puihin hahmoja, jotka näyttivät seuraavan katseellaan jokaista ohikulkijaa.
Nuoret kulkivat pareittain, toiset naureskellen, toiset pienen adrenaliinipiikin vallassa. Me ohjaajat seurasimme sivusta hymyillen: juuri tätä varten tällaisia iltoja järjestetään. Yhteistä kokemusta, naurua, pelkoa, iloa, kaikkea, mikä rakentaa yhteisöllisyyttä enemmän kuin yksikään tavallinen torstai-illan kahvihetki.
Aave kuvausseinällä, tarina mekosta
Illan aikana minusta tuli kuvausseinän aave hahmo, jota nuoret lähestyivät vuorotellen, epäröiden ja sitten nauraen. Pukuni tarina alkoi Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta, mistä löysin persikkaisen mekon, joka oli liian eläväinen aaveelle. Siitä alkoi muodonmuutos, joka vei useamman tunnin ja roiskeen:
Pesukonevärjäys
- Harmaansininen sävy murensi mekon romanttisuutta ja toi siihen ensimmäisen häivähdyksen tuonpuoleisuutta.
Tekstiilimaalin roiskeet
- Ruiskutin helmoihin tumman lilaa ja upotin alareunaa ohennettuun mustaan. Lopputulos näytti siltä, että mekko olisi laahannut märässä syysyössä.
Tyllin repiminen
- Tyllikerros rikottiin tarkoituksella, jotta se näyttäisi siltä, että joku oli yrittänyt pidellä kiinni päästäkseen mukaan.
Hämähäkit ja seitti
- Ompelin muovihämähäkkejä mekon eri kohtiin ja lisäsin päälle kevyen seitin, joka tarttui nuorten käsiin ja valoon juuri oikealla tavalla.
Meikki
- Alustava meikki oli omaa käsialaani, mutta meikkitaiteilija syvensi varjoja ja korosti ilmettä niin, että hahmo näytti siltä, että se olisi voinut nousta esiin mistä tahansa huvilan kulmasta.
Kun seisoin kuvausseinällä, nuoret pysähtyivät. Joku uskalsi tulla viereen vain, koska kaveri työnsi. Joku halusi yhteiskuvan. Joku sanoi: “Katso se silmiä, ne ei näytä oikeilta.” Täydellinen illan kommentti.
Miksi kauhu on tärkeää nuorisotyössä? Kauhu on leikkiä, jännitystä ja yhdessä kokemista.
Nuorisotyössä se on väline:
- vahvistaa ryhmähenkeä
- antaa nuorille mahdollisuus ylittää itsensä
- tarjota heittäytymisen kokemus
- rakentaa turvallisia tunteiden ääripäitä
- muistuttaa, että pelkoakaan ei tarvitse kohdata yksin
Kauhun Aavekartano oli ilta, joka jäi elämään vielä valojen sammuttua. Silloin huvilan ovet narisivat viimeisen kerran vai narisivatko ne itsekseen? Joka tapauksessa: nuoret lähtivät kotiin nauraen. Ja aave jäi yöksi kuvausseinälle odottamaan seuraavaa vuotta.
Rentoa sunnuntaita!
Seuraa minua: