Vastuullisuus petti – vaate hurmasi
2
Joskus elämä ei anna aikaa valinnoille. Joskus eettisyys joutuu väistymään olosuhteiden tieltä. Ja joskus kauniin vaatteen mukana saapuu epämiellyttävä totuus. Tämä on kertomus siitä, miten vastuullisuus petti ja kuinka päädyin ostamaan vaatteita brändiltä, jonka arvot eivät ole omieni mukaisia ja kuinka vaikea on myöntää, että silti pidän siitä mitä ostin.
Vastuullisuus petti – vaate hurmasi
Niin kuin tiedätte, rakastan vaatteita, rakastan leikkiä niillä ja puuhastella niiden parissa. Vaatteet ovat harrastus, mutta ne ovat myös minun kompastuskiveni. Koska haluan elää ekologisesti ja eettisesti, vaatemäärästä riippumatta, niin pyrin aina hankkimaan arvojeni mukaisia vaatteita.
Valitettavasti aina minullakaan ei osu ihan nappiin hankinnat ja näin kävi minulle tänä kesänä, kun tuli pakko hankinta eteen ja jouduin sujahtamaan vaateliikkeeseen sisälle ja hankkia uusia vaatteita, kiireessä ja samalla unohtaen täysin omat kriteerit sekä googlen.
Kiire, kaaos ja puhtaan vaatteen pakko
Olin Århusissa Erasmus+-matkalla vastuussa nuorista ja ohjelmasta, joka eteni minuuttiaikataululla. Lennot peruttiin, hotelliyöt venyivät, puhtaat vaatteet loppuivat. Ei ollut aikaa pyykkiin eikä shoppailuun. Olin likainen, väsynyt ja epätoivoinen ja siinä hetkessä vaate ei ollut enää valinta vaan pakko.
Kävelin ensimmäiseen vastaantulevaan vaatekauppaan. Se oli Boii Studios. Näyteikkunassa oli paita, joka huusi nimeäni. Sovitin. Ostin. Mukaan lähti kaksi kokonaista asua, koska tiesin, että seuraavan kerran ehtisin vaihtaa vaatteita vasta Suomessa. Ja näin vastuullisuus petti pahimman kerran.
Kaksi asua, yksi ristiriita
Ensimmäinen asu: röyhelöinen sinivalkoraidallinen paita ja tummansininen housuhame. Yhdistelmä keveyttä ja ilmaa, jossa viihdyn. Kuvassa seison parvekkeella aurinkoisena päivänä, mutta silmieni takana painaa tieto siitä, että vaate ei ehkä ole syntynyt hyvissä käsissä.
Toinen asu: valkoinen, väljä pusero ja leveä, maansävyiset ruskeat housut. Kuvattu Krakovan Plac Nowylla, hetkessä jossa olin kiitollinen mutta ristiriitainen. Vaatteet toimivat, tuntuvat hyviltä. Mutta niiden alkuperä ei tee minua ylpeäksi.
Boii Studios: kauniita vaatteita, hiljaisia vastauksia
Boii Studios on tanskalainen muotimerkki, jonka vaatteet ovat linjassa sen kanssa, mitä moni haluaa tänään pukea: väljyyttä, volyymia, kerroksia ja herkkyyttä. Mutta entä arvot?
Yrityksen verkkosivut vaikenevat tuotantoketjuista. Ei tietoa valmistusmaista, ei eettisistä linjauksista, ei ilmastotavoitteita. Ei mitään, mikä tekisi ostamisesta tietoista. Trustpilot on täynnä kriittisiä kokemuksia: palautusprosesseista, laadusta ja asiakaspalvelusta. Sana ”vastuullisuus” puuttuu lähes kokonaan.
Minun olisi pitänyt tutkia, mutta aika ei antanut siihen mahdollisuutta. Ja nyt vaatteet ovat minulla, ja ne toimivat. Mutta hinta ei ollut vain rahallinen.
Voiko epäeettisesti tuotettua vaatetta rakastaa?
Tämä on kysymys, joka ei jätä minua rauhaan. Olen tehnyt vuosia töitä eettisyyden ja tietoisen kuluttamisen eteen. Olen pitänyt vastuullisuutta kriteerinä kaikessa, ruuasta vaatteisiin, valinnoista kaikkeen kuluttamiseen. Ja nyt seisoin vaatekaapin edessä, neljä vaatetta kädessä, tietäen että ne eivät täytä arvojeni vaatimuksia.
Mutta silti: ne ovat mukavat. Ne ovat kauniit. Ne pelastivat minut tilanteessa, jossa ei ollut vaihtoehtoa.
Ehkä tämä ei ole rakkaustarina vaatteista, vaan muistutus siitä, kuinka inhimillisiä olemme. Me kompastumme. Teemme virheitä. Teemme valintoja, joita emme olisi tehneet paremmassa tilanteessa. Ja silti: niistäkin hetkistä syntyy tarinoita.
Mitä seuraavaksi?
En aio ostaa Boiilta enää. Se ei ole linjassa arvojeni kanssa. Mutta aion käyttää nämä vaatteet loppuun asti. Koska eettisyyttä ei ole se, että heitämme ”väärät” vaatteet pois, vaan se, että käytämme ne viisaasti ja tiedostaen. Nyt kun tiedän enemmän, voin tehdä paremmin.
Entä sinä? Onko sinulle käynyt näin? Oletko joskus ostanut kiireessä tai pakon edessä jotain, mikä ei vastannut arvojasi? Voiko rakastaa vaatetta, jonka synty ei ole puhdas?
Kirjoita ajatuksesi kommenttikenttään tai jaa somessa tunnisteella #vaatteetjotarinoita, koska vaate ei ole vain vaate. Se on valinta, tarina ja joskus, kompromissi.
Ihanaa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Olenko vielä normaali vai jo kenkähullu?
Olenko vielä normaali vai jo kenkähullu? Tätä kysymystä kysyn itseltäni aika useasti, mutta lähiaikoina yhä enemmän. Miksi? Minäpä kerron: Kun olin Erasmus+ nuorisovaihdossa Tanskassa, mieheni rakensi minulle yllätystä. Ei suklaata, ei ruusuja, vaan rautaa ja ruuveja: kenkähyllyn. Ja kyllä, rakkaus voidaan joskus näyttää porakoneella, ei pelkillä sanoilla.
Olenko vielä normaali vai jo kenkähullu?
Kuvittele tämä: palaan kotiin reissusta, laukussa tuliaisina teini-ikäisten unelmia ja vähän liian monta sipsipussia, ja ensimmäinen asia, jonka näen, ei ole tyhjä jääkaappi tai tiskivuori, vaan huone täynnä kenkiä, siististi aseteltuna Lindbergsin hyllyille. Minulle! Kokoelmalleni! Tai no, ainakin osalle siitä…
KENKIÄ ENEMMÄN KUIN JÄRKEÄ?
Tässä vaiheessa lienee hyvä myöntää: kaikki kengät eivät edes mahdu tälle hyllylle. Osa on laatikoissa sängyn alla. Osa kaapeissa. Ja osa (ehkä ihan muutama) vielä laatikoissa pinossa hyllyn edessä. Olenko jo menettänyt kontrollin? Ehkä. Mutta jokaisella on paheensa, minun ei haise eikä huuda, mutta kyllä se klonksuu ja kipittää koroilla.
Kenkähyllyn rakentaminen ei ollut vain rakkauden ele, se oli myös puhdas välttämättömyys. Kun yksi pari menee ostoskoriin ihan vaan koska “näissä on täydellinen sävy turkoosia”, ja toinen koska “ihan kuin olisi paljain jaloin, mutta paremmalla asenteella”, on jossain vaiheessa myönnettävä, että tavallinen kenkäkaappi ei enää riitä.
Kengät kuin henkilögalleria
Kenkäkokoelmani ei ole vain kokoelma tavaroita, se on kuin oma elämäntarina pohjepituisten sandaalien ja platformien kautta. Siellä on:
- Punaiset polka dot -kiilakorot, jotka huutavat 1950-luvun pin-up-henkeä
- Neonkeltaiset statement-sandaalit, jotka eivät kysy “miksi”, vaan “miksi ei”
- Käsintehdyt espanjalaiset punotut unelmat, joissa on kukkia ja voimaa yhtä aikaa
- Napitettavat ruskeat Mary Janes -kengät, suoraan jostain Jane Austenin maailmasta (paitsi mukavammat)
- Koko rivi tanskalaisia puukenkiä, koska mikään ei sano ”olen vakavasti otettava aikuinen” niin kuin tukevat, punaiset klopit.
- Ja kyllä, siniset, vihreät, nahkaiset, mokkaiset, korkeat ja matalat. Joka mielialalle, jokaiselle päivälle, jokaiselle minälle. Ne ovat vaatekaappini lempikirjoja, joita voin lukea jaloillani.
Mutta miksi?
Rehellisesti? En edes yritä puolustella enää. Jokainen pari on joskus “se viimeinen”, joka “vielä tarvitaan”. Jokainen värisävy “ei löydy entuudestaan”, vaikka samankaltainen olisi jo kolmessa eri materiaalissa. Ja jokainen aleprosentti tuo mukanaan uuden perustelun, miksi juuri nyt tämä pari täytyy saada.
Itseironisesti voin sanoa: kyllä, olen se ihminen, joka pakkaa lomamatkalle neljät kengät kolmen päivän reissulle. Kyllä, olen testannut kenkiä kotona vain kävelläkseni niissä olohuoneen ympäri viisi minuuttia ja sitten laittanut kengät kauniisti esille jonnekin. Ja kyllä, olen harkinnut järjestäväni kengilleni nimenantojuhlan.
Kenkäkaappi kertoo meistä enemmän kuin kuvittelemme. Miehen rakentama hylly ei ole pelkkä säilytysratkaisu, se on muistutus siitä, että joskus rakkaus ei ole sanoja vaan jakoavaimia. Että joku näkee sinun tarpeesi (tai paheesi) ja sanoo: “Rakennetaan sille oma paikka.” Ja ehkä se onkin se todellinen rakkauden kieli. Ei se, että vähentää kenkiä, vaan se, että antaa niille tilan kukoistaa.
Onko sinulla oma paheesi, jolle kaipaisit rakkaudella rakennettua hyllyä? Vai löytyykö kenkähulluja lisää? Jaa kommenttisi, tai kuvat omasta kenkärivistöstäsi!
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: