Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä
0
Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä ja välillä myös särkee selän. Kun viikonloppu ja syysloma ovat kuluneet neuloen, ommellen ja korjaten, alkaa keho muistuttaa liikkeen tarpeesta. Mutta ehkä juuri se on opetus: miksi me jahtaamme valmista, kun elämä itsessään on jatkuvasti kesken?
Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä
Viikonloppu ja kaksi syyslomapäivää ovat kuluneet kotona keskeneräisiä töitä viimeistellen. Neuleita, joita ei koskaan ehtinyt päätellä. Ompelutöitä, jotka odottivat hiljaista hetkeä. Korjausompelua, joka venyi viikosta toiseen. Kolme päivää olen ollut käsitöiden maailmassa ja tänään, viimeisenä lomapäivänä, selkä ilmoittaa, että nyt riittää istuminen.
Silti tekemisen tunne on palkitseva. Kun neuloo tai ompelee, näkee työnsä etenemisen. Jokainen silmukka, jokainen sauma, on pieni päätös jatkaa tehdä loppuun se, minkä on joskus aloittanut. Keskeneräisyys on inhimillistä, mutta sen loppuun saattaminen on harvinaisen tyydyttävää.
Samaan aikaan huomaan, että mitä enemmän yritän saada kaiken valmiiksi, sitä enemmän näen uutta korjattavaa. Päättelen yhden langan, ja toisaalla odottaa uusi projekti. Ehkä keskeneräisyys ei ole ongelma, vaan elämän rytmi. Ehkä täydellisyys onkin pysähtymistä, ja keskeneräisyys liikettä.
Tänän kuvan jälkeen purin iso osan tuosta työstä ja aloitin uudelleen.
Kuvan tarina
Tämä kuva on napattu hetkestä, jolloin olin täysin uppoutunut tekemiseen, neula ja kädet liikkuivat rytmissä, ja maailma ympärillä hiljeni. Silloin ei mieti, miltä näyttää, eikä sitä, pitäisikö tästä julkaista jotain. Mutta ehkä juuri siksi se kuva kertoo enemmän kuin yksikään viimeistelty otos: todellinen luovuus on sotkuista, keskittynyttä ja rehellistä.
Tänään aion tehdä vielä muutaman ompelutyön, mutta en koko päivää. Selkä on jäykkä kuin liian tiukasti pingotettu villapaita, ja on pakko liikkua. Ehkä täydellisin päätös tälle syyslomalle onkin nousta ylös ja antaa työn odottaa. Keskeneräisyys ei katoa, se odottaa kärsivällisesti.
Keskeneräisyys kasvattaa kärsivällisyyttä, mutta vain, jos muistamme myös liikkua eteenpäin. Valmis on yliarvostettu sana.Keskeneräisyydessä on elämää, liikettä ja rehellisyyttä, jota täydellisyys ei tunne.Tänään en suorita enkä viimeistele kaikkea, tänään riittää, että olen tehnyt käsilläni ja pysähtynytsen äärelle hetkekeksi.
Nähdään taas perjantaina!
Mukavaa alkanutta viikkoa
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Varjojen Tivoli: steampunk-seikkailu sokkeloissa
Varjojen tivoli: steampunk-seikkailu sokkeloissa on unimaailma, jonne matkasin muutama yö sitten. tämä uni on jäänyt kummittelemaan mieliini ja nyt sen tarinan kerron teille. Ehkä jonain yönä näen lisää.
Varjojen tivoli: steampunk-seikkailu sokkeloissa
Oli ilta, jolloin maailma ei ollut kumpaakaan: ei täysin menneisyyttä, ei täysin tätä päivää. Kaduilla kaikui kavioiden kopse, mutta sähkölamppujen valot syttyivät kaasulyhtyjen rinnalle. Höyrykoneet puskivat savua punatiilisten talojen katoilta, ja jossain etäällä jyrisi valtava rataskone, kuin kaupungin sydän olisi lyönyt metallin tahdissa. Aika oli luisunut sijoiltaan, ja minä olin joutunut keskelle tätä outoa aikojen sekoittumaa.
Kaupungin sokkeloissa kiersi sana: murha oli tapahtunut. Uhrin nimi kuiskattiin kapakoissa ja kujilla, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen, mitä todella oli tapahtunut. Veri oli jättänyt jäljen, ja sen jäljen varjoissa liikkui murhaaja. Olin päättänyt ottaa selvää, sillä jokin sisälläni sysäsi minut kohti totuutta, vaikka tiesin, että se voisi maksaa henkeni.
Kaupungin sokkelot
Kaduilla kulkiessaan täytyi olla nopea. Jokaisessa varjossa saattoi lymyillä ansa, jokainen kääntyvä katu saattoi paljastaa murhaajan. Rakennukset nousivat ympärilläni kuin kivisiä jättiläisiä, niiden koristeelliset julkisivut kätkivät rautaportteja ja salaisia ovia. Hattuni lieri painui alas kasvojeni eteen, kun pujottelin väkijoukon läpi ja etsin merkkejä, jotka johtaisivat minut eteenpäin.
Yhtäkkiä näin sen: veripisaroiden sarja, joka kulki pitkin mukulakivistä katua ja katosi hämärään kujalle. Se sai sydämeni hakkaamaan nopeammin. Astuin askeleen, sitten toisen. Ääniä, hengitystä, ehkä askelten kaikuja kuului jo läheltä. Ja silloin näin hahmon. Murhaaja? Hänellä oli yllään pitkä nahkatakki, jossa välkehti metallisia solkia. Hän kääntyi minuun päin ja minä pakenin.
Steampunkin Tivoli
Pakenin sokkeloita, kunnes edessäni avautui näky, joka sai minut hetkeksi unohtamaan vaaran: Tivoli. Mutta se ei ollut sellainen Tivoli, jollaisena olin sen tuntenut, vaan outo, steampunkin väreissä sykkivä versio. Portit kaartuvat korkealle, ja niiden yli kiemurteli putkia, joissa kulki kuumaa höyryä. Mekaaniset hevoset kirkuivat metallisia hirnahduksiaan, kun ne veivät lapsia ympyrää. Karusellin yläpuolella pyörivät valtavat rattaat, ja lamput loistivat kirkkaanvihreinä, kuin sähkö olisi saanut uuden värin.
Astuin sisään. Väkeä oli paljon, mutta jokainen heistä näytti oudosti naamioituneelta, kuin jokaisen kasvoja olisi verhoamassa pronssinen maski. Katseeni harhaili laitteista telttoihin, joissa luvattiin salaisuuksia ja kiellettyjä näkyjä. Ja juuri siellä, Tivolin hälinässä, tiesin murhaajan lymyävän. Hän saattoi olla kuka tahansa.
Kohtaaminen lapsen kanssa
Kulkiessani vilinässä törmäsin johonkuhun. Pieni, ehkä 13-vuotias lapsi, takki liian suuri ja kengät kuluneet. Hän katsoi minuun silmillään, joissa paloi pakokauhu. ”Auta minua”, hän kuiskasi, ”ne vievät minut pois.” En ehtinyt kysyä ketkä, sillä näin jo miesten varjot. Heidän askeleensa olivat raskaampia kuin muiden, ihmiskauppiaita. Heidän käsiensä nahkahanskat olivat tummat, ja heidän katseensa kiiluivat kuin petojen.
Nostin lapsen suojaani ja astuin syrjään väkijoukkoon. He seurasivat, mutta Tivolin hälinä antoi meille mahdollisuuden paeta. Juoksimme laitteiden välistä, ohi höyryä sylkevien koneiden ja peililabyrintin, joka vääristi kaiken todellisuuden.
Takaa-ajo peilien keskellä
Peililabyrintti kätki meidät hetkeksi. Peilit olivat korkeita ja koristeltuja, mutta niiden pinta ei näyttänyt totuutta. Kun katsoin omaa kuvaani, näin itseni eri ajasta, 1800-luvun vaatteissa, mutta samalla nykypäivän minä, rinnakkain ja yhtä aikaa olemassa. Lapsi puristi kättäni, ja kuulin takaa-ajoa. Ihmiskauppiaiden äänet kaikuivat peilien läpi. Yksi heidän hahmoistaan ilmestyi yllättäen edestä, mutta oliko se peilin heijastus vai todellinen mies? En tiennyt ennen kuin hän ojensi kätensä tarttuakseen meihin.
Lähetin höyrypistoolini salaman kohti peilin kehystä. Kuului räjähdys, ja peili murtui sirpaleiksi, jotka sinkoilivat ympäriinsä kuin teräviä tähtiä. Siinä sekasorrossa tartuin lapseen ja juoksimme ulos labyrintista.
Varjojen murhaaja
Ulkona Tivolin ytimessä näin hänet taas: sen hahmon, jonka olin nähnyt veripisaroiden perässä. Murhaaja. Hän seisoi karusellin varjossa, kasvot piilossa, mutta katse nauliintui minuun. Hän ei liikkunut, vaan odotti. Ymmärsin, että kaikki polut olivat johtaneet tähän kohtaamiseen.
Mutta juuri kun olin astumassa häntä kohti, väkijoukko Tivolin portilla hajosi huutoihin. Poliisit, vai aikakauteen kuulumattomat turvajoukot? En tiedä. Kaaos repi ympäristön hajalle, ja siinä hetkessä murhaaja katosi höyryn ja valon sekaan, jälleen.
Jäljelle jäi vain minä, lapsi ja varjo, joka seuraisi meitä aina.
Epilogi
En koskaan saanut tietää, kuka murhaaja todella oli. Mutta tiedän, että Tivolin rattaissa, höyryn ja metallin laulussa, varjot elävät yhä. Ja tiedän myös sen, että maailmat voivat sekoittua: mennyt ja nykyinen, unet ja todellisuus.
Kun kuljen kaupungin sokkeloissa ja kuulen koneiden sykkeen, muistan sen yön. Sen yön, jolloin sain suojeltavakseni lapsen ja jolloin varjojen Tivoli paljasti, että murha ei ollut vain yksittäinen teko, vaan osa suurempaa koneistoa.
Ja koneisto tikittää yhä.
Aurinkoista päivää kaikille!
Seuraa minua: