Kaikki ei ole sisältöä – eikä kuulukaan olla
0
Kaikki ei ole sisältöä-eikä kuulukaan olla. Silti elämme ajassa, jossa kahvikupin kohtalo ei ole tulla juoduksi, vaan dokumentoiduksi. Hetket arvioidaan sen perusteella, ovatko ne jaettavia, kuvattavia ja algoritmille mieluisia. Mutta entä jos osa elämästä menettää merkityksensä juuri silloin, kun siitä tehdään sisältöä? Tämä teksti on pieni, ronski ja tietoinen vastalause jatkuvalle näkyvyydelle.
Kaikki ei ole sisältöä – eikä kuulukaan olla
On olemassa hetkiä, jotka kuolevat heti, kun puhelin nousee pöydältä. Ja silti me nostamme sen. Aina. Nykyään mikään ei vain tapahdu. Kaikki tallennetaan. Kahvi ei ole kahvi, se on mahdollinen story. Villasukat eivät ole villasukat, ne ovat “slow living -estetiikkaa”. Arki ei ole arkea, se on raakaversio julkaisusta, joka ehkä saa tykkäyksiä, jos valo osuu oikein ja elämä näyttää tarpeeksi vaivattomalta.
Ja jos ei näytä? No, sitten ei jaeta.
Tämä ei ole teksti siitä, että some olisi pahasta. Tämä on teksti siitä, että kaikki ei ole sisältöä, vaikka maailma yrittää väittää muuta.
Kun elämä muuttui näyteikkunaksi
Jossain vaiheessa huomasin ajattelevani hetkiä etukäteen julkaisuna. “Olisi kiva kuva.” “Tuosta saisi hyvän postauksen.” “Tämä valo kannattaisi tallentaa.” Ja siinä kohtaa jokin meni pieleen.
Kun alat katsoa omaa elämääsi kuin näyteikkunaa, lakkaat olemasta sen sisällä. Sinusta tulee somistaja, et kokija. Kahvikuppi jäähtyy, koska sitä siirretään. Hetki venyy, koska sitä rakennetaan. Ja lopulta huomaat muistavasi kuvan, et sitä tunnetta, joka siihen hetkeen alun perin liittyi. Ronskisti sanottuna: elämä ei ole moodboard.
Esteettisyys ei tarkoita näkyvyyttä
Tämä on tärkeä ero, joka usein unohtuu. Kauneus ei ole sama asia kuin esittäminen. Esteettinen elämä ei vaadi yleisöä. Rakastan kauniita asioita. Käsityötä, valoa, materiaaleja, vanhaa ja harkittua. Mutta en siksi, että joku muu näkisi ne, vaan siksi, että minä elän niiden keskellä. Kauneus saa olla hiljaista. Se ei ole velkaa kenellekään mitään. Jos kaunis asia lakkaa olemasta merkityksellinen ilman kameraa, se ei ollut kauneutta vaan rekvisiittaa.
Asiat, joita en enää kuvaa (ja se tuntuu luksukselta)
On asioita, jotka olen tietoisesti jättänyt dokumentoimatta:
- hetket lasten kanssa, kun kukaan ei ole parhaimmillaan
- käsityöt kesken, sotkuisina ja väärän värisinä
- illat, jolloin valo on kaunis mutta minä en ole
- hetket, jotka ovat liian tärkeitä tullakseen katsottaviksi
Näitä hetkiä ei tarvitse jakaa ollakseen todellisia. Itse asiassa ne ovat usein todellisempia juuri siksi, että ne jäävät yksityisiksi. Nykymaailmassa jakamattomuus on luksusta.
Pieni vastarinta arjessa
Joka kerta, kun jätät puhelimen pöydälle, teet pienen kapinallisen teon. Et siksi, että olisit parempi ihminen, vaan siksi, että haluat olla läsnä. Kaiken ei tarvitse olla sisältöä. Kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä, jaettavaa tai kiinnostavaa muille. Osa elämästä saa olla vain elämää. Hiljaista, keskeneräistä, epätäydellistä ja täysin näkymätöntä.
Ja rehellisesti? Se on usein se osa, joka kantaa pisimmälle.
Ihanaa iltaa!
Seuraa minua:
Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus
On olemassa yksi kuvauksen laji, joka saa minut edelleen miettimään, miksi ihmeessä ryhdyn siihen ja joka kummittelee nytkin piilotettuna tähän kappaleeseen: Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus. En ole koskaan ollut erityisen taitava kameran kanssa, ja peilin kautta kuvaaminen tuntuu siltä kuin yrittäisi kirjoittaa nimensä vasemmalla kädellä silmät kiinni ja lattia keikkuen. Silti, jostain ihmisen sisäisestä pakosta, ehkä lajin jatkumisen kannalta tarpeellisesta omakuvavaistosta näitä tulee räpsittyä enemmän kuin kehtaan myöntää.
Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus
Miksi peiliselfiet ovat meille niin tärkeitä… ja yhtä aikaa turhauttavia? Peiliselfieissä on jotain perin juurevaa ja samalla raivostuttavan vaikeaa. Ne ovat visuaalinen versio siitä, kun yrität lähteä ovesta ulos kahvikuppi kädessä ja takki jää ovenkahvaan: yrität tehdä jotain yksinkertaista, mutta universumi päättää antaa pikku tönäisyn.
Olen yrittänyt hallita kulmia, valoa ja ilmeitä. Lopputuloksena olen useimmiten saanut vain kuvan, jossa näytän siltä kuin olisin eksynyt Ikean peiliosastolle ja yrittänyt ottaa passikuvaa väärään aikaan. Ja silti niitä syntyy. Ehkä juuri siksi, että haasteessa on omanlaisensa vetovoima: jos onnistun edes kerran, maailma tuntuu hetken järjestyksessä olevalta.
Kuinka peiliselfie (muka) otetaan oikein?
Ohjeet ovat kaikkialla: “Pidä peili puhtaana”, “Tarkista tausta”, “Käännä vartaloa hieman”, “Älä pidä puhelinta keskellä naamaa”. Kuulostaa kauniilta paperilla, mutta käytännössä muistuttaa koreografiaa, jonka joku keksi juostessaan alamäkeen sukkasillaan.
- Peili on aina likainen juuri silloin, kun et jaksa pestä sitä.
- Taustalla on pyykkikori, joka ei ollut siinä vielä aamulla.
- Valo tulee väärästä suunnasta, ja näytät joko vahapalalta tai savustetulta.
- Puhelin on tietenkin keskellä naamaa, koska missä muussakaan käsi lepää luonnollisesti?
Toisin sanoen: ammattilaisten vinkit ovat oikein hyviä, mutta todellisessa elämässä peiliselfiet syntyvät kaaoksen reunalla ja juuri siksi ne ovat niin inhimillisiä.
Miksi peiliselfie nostaa tunteita?
Peiliselfie on julma peili (kirjaimellisesti). Se kertoo sinulle kaiken, mitä et ehkä halua nähdä: oma asento, ilme, todellinen pituus, takana roikkuva viisi vuotta vanha kylpytakki… Ja silti jokin sisäinen ääni sanoo, että olisi hyvä saada yksi kuva päivän asusta ihan vaan nopeasti.
No, nopeasti muuttuu helposti kahdeksaksi minuutiksi, kolmeksikymmeneksi kuvaksi ja yhdeksi kysymykseksi: “Miksi näytän tältä?” Peiliselfie on pieni identiteettishokki, jonka jokainen meistä kohtaa omalla tavallaan.
Entä jos peiliselfie onkin… vapauttava?
Tässä tulee provosoiva ajatus: ehkä peiliselfiet ovat hyviä juuri siksi, että ne eivät ole täydellisiä. Ehkä niissä näkyy se todellinen, epäsymmetrinen, hieman laahaava arki. Ehkä ne ovat valokuvien vastine sisäiselle irvistelylle, lyhyt hetki, jolloin ei jaksa teeskennellä olevansa slick ja viimeistelty.
Ja kun siihen suhtautuu itseironisesti, peli muuttuu. Yhtäkkiä se hölmö peiliselfie ei olekaan virhe, vaan dokumentti siitä, että olet elossa, vähän väsynyt, vähän tyytyväinen, vähän kummallinen. Ihminen, siis.
kyllä, minä otan niitä jatkossakin
Vaikka tunnen itseni puoliksi sirkustirehtööriksi joka kerta kun yritän saada kuvan, tiedän, että seuraavakin peiliselfie tulee. Se on pieni taistelu omaa itsekritiikkiä vastaan ja hiljainen nyökkäys sille, että elämä on joskus epämääräistä mutta ihan hauskaa. Ja jos kuva epäonnistuu? Ei se haittaa. Aina voi yrittää uudelleen tai olla yrittämättä ja nauraa itselleen. Molemmat toimivat. Peiliselfiet ovat kompastus, mutta ehkä juuri siksi niissä on jotain lohdullisen rehellistä.
Mukavaa päivää kaikille!
Seuraa minua: