Oodi kädentaitajille
4
Tämä on oodi kädentaitajille tai ainakin jotakin sellaista. Kun olin nuori kasariluvulla ja maailmalla oli kova nousukausi menossa. Kaikki oli suurta ja upeaa, shoppailu teki onnelliseksi ja merkkivaatteista tuli status. Käsityön arvostus alkoi hiipua. Oli töitä ja rahalla sai uutta. Osta onnea oli se mikä meidän päähän silloin iskostettiin mainoksissa ja kaikkialla ympärillämme. Oli häpeä kulkea itse tehdyissä vaatteissa.
Oodi kädentaitajille
Ennen lamaa Suomessa kuitenkin vielä valmistettiin korkealaatuista materiaalia sekä oli vaatetehtaita, joissa valmistui monenlaista vaatetta. Mutta sitten iski lama ja monet meidän tehtaista sulki ovensa, esimerkiksi Kestilä, jonka oven ulkopuolella olen odottanut äitiäni kun pääsi töistä. Vaatteiden laadun ja käsityön arvostuksen alasajo oli kovassa laskukiidossa. Ja paheni kun kuvioihin tuli mukaan vahvemmin halpatuotanto. Huonot materiaalit ja noepa kierto kaupoissa johti siihen, että vaatteiden arvostus katosi kokonaan. Koulun käsityötunnit eivät enää kiinnostaneet nuoria.
Kun laatu vaatteelle on huono, niin arvostus vaatetta kohtaan ei ainakaan nouse. Kun rättiä ei kannata edes kauheasti huoltaa, roskiin vain ja uusi tilalle kun halvalla saa. Vaatteesta on tullut resurätti, merkityksetön asia, jonka on tarkoitus suojata hiukan paikkoja, joiden ei oikein ole hyvä näkyä tuolla oven ulkopuolella. Edelleen ajatuksena on ostakaa onnea, sitä saa kun ostaa lumppuja.
Tue käsityöläistä
Vaikka käsityön hintaa pidetään korkeana, niin sitä se ei kuitenkaan ole. Useasti nään aika halpoja hintoja, jopa polkuhintoja käsityäläisillä, joka ei kata välttämättä edes materiaaleja. Uskon kuitenkin siihen, että jos ostat sen täydellisen villapaidan, johon on laitettu monta työtuntia, niin sitä paitaa arvostaa ja siitä haluaa pitää hyvää huolta. Halpaa ei osaa arvostaa, koska hinta on niin alhainen, että helposti voi ostaa uudenkin ja nakata vanhan roskiin.
Minun upea paita on käsityöläisen tekemä. Hän on pitänyt aikanaan blogia ja ostin kaksi vaatetta häneltä, koska halusin tukea hänen kädentaitojaan. Paita on minulle todella rakas ja huollan paitaa erityisen tarkkaan, jotta se säilyy vuosia käytössäni. Paita on hankittu 2000 -luvun puolessa välissä ja on edelleen kuin uusi. Tätä siis tarkoitan sillä, että kun hankkii sen arvokkaan käsin tehdyn vaatteen, sitä arvostaa ja siitä pitää huolta.
Ei tästä kirjoituksesta nyt oodia tullut, mutta näin käy joskus, ettei otsikko ole linjassa tekstin kanssa. Nautitaan silti meidän vaatteista, opetellaan huoltamaan ja korjaamaan niitä!
Aurinkoista lauantaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Peilikuvia
Peilikuvia on vaikea ottaa, enkä ole niiden ottamista oppinut näiden vuosien aikana, vaikka miten olen opetellut. Koko ajan otan peilin kautta kuvia, kun yritän esitellä päivän asujani. Mutta harva niistä sitten lopulta päätyy yhtään mihinkään. Minun kohdallani peilikuvat eivät toimi mitenkään päin. Ei mitenkään.
Peilikuvia
Jos ihan totta puhutaan, en oikein ole koskaan edes ymmärtänyt näiden kuvien päälle. Ongelma minulla on kuitenkin se, ettei minulla arjessa ole enää ketään, joka kuvaisi asujani samalla tavalla kuin ennen. Ei ole autoa, jolla minua kuljettaa töihin ja kotiin. Ei miehellä ole sellaiseen aikaakaan, kun hän käy myös töissä ja aivan eri aikaan kuin minä. En minä halua työpaikalle ennen kahdeksaa, jos päivä alkaa vasta kello 13.00. Joten pakko jotenkin pärjätä omin voimin näiden kuvien kanssa.
Paras apuväline on tripod, valitettavasti sekin useasti unohtuu kotiin. Eli, mikään järkevä ratkaisu ei siis onnistu meikäläiseltä ja on pakko valittaa siitä tänne ihan estottomasti. Kolmas vaihtoehto on olla ottamatta kuvia ja pitää some hiljaisena. Sitä lähinnä teenkin. Ihan jo siitä syystä, että nämä peilikuvat eivät minun kohdalla toimi mitenkään. Toki välillä niiden kanssa leikin, mutta koska en niistä pidä, niin ne eivät myöskään juurikaan mihinkään julkaisuun pääse. Paitsi nyt.
Irvistys pelastaa jo jotakin.
Hyvin se takki näkyy juu.
Kuvaaminen on hankalaa
Nykyään tuntuu, että kuvaaminen on todella hankalaa puuhaa. Ennen oli paljon helpompaa, kun se kuvaaja kulki aina mukana joka paikkaan. Nykyään ei niinkään. Ja mukaan on tullut myös unohtelu, lähdetään johonkin ja päätetään, että nyt otetaan kuvia siitä ja tästä. Hmmm, miten käykään? Kotona huomaan, että ai hemmetti, ne kuvat jäi ottamatta. Ja sitten tulee harmi kun olisi ollut kiva esitellä kiva asu täälläkin. Joko itse tehtyä tai sitten vaatekaappipäiväkirjan sivuna.
On vielä yksi juttu ja se on se, että en edes pidä kuvattavana olemisesta. En ollenkaan. En välttämättä haluaisi ollenkaan sitä hommaa. Olisi paljon kivempi kuvata muita kuin itseään. Mutta, koska teen lähes yksinomaan itselleni, niin niitä ei kauheasti kuvata muiden päällä. Joten on vain kärsittävä tästä tilanteesta. Ei auta kuulkaa mikään. Sopeudu tai lopeta. Näin se menee.
Pökkelönä on hyvä olla.
Hauskaa lauantaita!
Seuraa minua: