Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen
0
En halua täydellisiä rivejä, haluan elämän rosoisuuden näkyvän. Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen. Olen miettinyt paljon, miksi en halua, että VillaNannan kuvat näyttävät aina samanlaisilta. Miksi en valitse yhtä filtteriä ja pysy siinä. Miksi jokainen postaus näyttää hieman erilaiselta. Miksi värit elävät, sävyt muuttuvat ja tunnelma vaihtelee. Ja tulin siihen tulokseen: siksi, koska elämä ei ole yhdenmukainen.
Siksi jokainen kuvani saa olla erilainen
Meille syötetään somessa jatkuvasti siloteltuja, täydellisesti kuratoituja tilejä, joissa jokainen kuva on yhtä kuin edellinen. Kaikki rajattu, kaikki kontrolloitu. Jokainen nurkka huolella sommiteltu, jokainen ilme harkittu. Mutta minua se alkaa kyllästyttää. Se tuntuu valheelta. Minä en halua, että elämäni näyttää yhdeltä Lightroom-presetsarjalta. En halua, että joka postaus huutaa samaa ilmettä, samaa fiilistä, samaa sävyä. Minä haluan, että jokaisella kuvalla on oma tarinansa.
Kuva ei ole vain kuva, se on tunne, tuoksu, hetki
Kun valitsen sävyt kuvaan, en tee sitä sattumanvaraisesti. En valitse jotain, mikä vain näyttää kivalta feedissä. Minä valitsen sen, mikä tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Auringonlaskun kultaisuus ei ole sama kuin harmaan maanantaiaamun tuntu. Kesäpäivän pehmeys ei näytä samalta kuin tuulisen syysillan valo. Miksi ne siis näyttäisivät samalta kuvassa?
Yksi kuva voi olla utuinen, lämmin, jopa vähän haikea. Toinen taas kirkas, kontrastinen, täynnä eloa. Jokainen hetki, jota kuvaan, on erilainen. Ja siksi myös jokainen kuva saa olla omanlaisensa.
Minulle kuva ei ole koskaan vain visuaalinen elementti, se on osa kertomusta.
Rikkinäinen on usein aidompaa kuin sileä. Tiedän toki, että moni someammattilainen puhuisi nyt brändistä. ”Visuaalinen yhtenäisyys”, ”estetiikka”, ”pidä kiinni linjasta”. Mutta tiedätkö mitä? Minä en ole brändi. Enkä halua olla. Minä olen ihminen. Minulla on päiviä, jolloin olen lempeä, pastellisävyinen, ja päiviä jolloin olen terävä, mustavalkoinen, jopa vähän kaoottinen. Minä haluan, että se saa näkyä myös VillaNannassa. VillaNanna ei ole mainostoimiston katalogi. Se on elävä päiväkirja, visuaalinen runoelma arjesta ja juhlasta, haikeudesta ja kirkkaudesta. Ja niin kuin päiväkirja ei ole joka sivulla samanlainen, ei sen pidä ollakaan.
Estetiikka ei ole sääntö, vaan kieli
Sävyjen ja valojen vaihtelu ei ole sattumaa, se on kieli. Se kertoo tunteesta, tilanteesta, sisäisestä maailmasta. Se luo rytmiä, yllätyksellisyyttä ja syvyyttä. Jos kaikki kuvat olisivat samanlaisia, turtuisin. Kadottaisin yhteyden siihen, mitä todella haluan välittää. En halua, että VillaNanna on tylsä. En halua, että lukijani selaavat sen läpi kuin mikä tahansa geneerinen tili. Haluan, että he pysähtyvät. Että he tuntevat jotain. Ja sitä ei tapahdu, jos kuvat ovat pelkkää esteettistä taustakohinaa.
Ehkä juuri roso tekee tilasta todemman. Ehkä juuri se, että sävyt vaihtelevat ja tyyli elää, tekee tästä kaikesta todellisempaa. Elämä ei ole pelkkää beigeä. Se on oranssia, sinistä, mustaa, kullanhohtoista, sumuista ja välillä täysin sumeaa. Minä haluan näyttää sen.
Jos etsit täydellistä feediä, jossa jokainen kuva on hiottu samaan muottiin, VillaNanna ei ole oikea paikka sinulle. Mutta jos etsit tarinoita, tunnelmia ja tunnetta, tervetuloa. Täällä ei silotella, vaan eletään.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
Meidän seuraava seikkailu
Meidän seuraava seikkailu: linja-autolla mysteeriin. Täytyy myöntää, että nyt vähän jännittää, tai ei oikeastaan vähänkään…Mutta näillä mennään, itse halusin kunnon seikkailua ja sen nyt myös saan.
Meidän seuraava seikkailu: linja-autolla mysteeriin
Pian alkaa matka, joka ei ala lentokentän vilinästä, vaan pehmeästi, hitaasti, 25 tuntia kestävällä linja-automatkalla. Kun bussi kaartaa pois tutuilta kaduilta ja kohti yötä, tiedän, että arki jää taakse. Eväät on pakattu, villasukat mukana, ja mukana kulkee seikkailun nälkä. Tämä ei ole vain matka toiseen paikkaan, tämä on sukellus johonkin salattuun. Kuin vanha kartta, jonka kulmat ovat kuluneet ja reunassa lukee: ”tuntematon odottaa sinua.”
Vaellus vuorten syliin
Heti ensimmäisinä päivinä meitä odottaa vaellus, josta olen kuullut vain tarinoita. Kapea polku johtaa ylös vuoristoon, metsien halki, kivien yli, purojen sivuitse. Polku nousee yhä ylemmäs, kunnes viimein, pitkän nousun jälkeen, avautuu näkymä, josta moni vain haaveilee: kirkas, tyyni järvi, jonka pinnasta heijastuvat jylhät huiput. Vesi on kylmää, ilma ohutta ja hiljaisuus syvä. Olen jo nyt varma, että siinä hetkessä pysähdyn, en vain fyysisesti, vaan sisäisesti. Kamera saa levätä, sillä mikään ei voi vangita sitä tunnetta, kun seisoo niin lähellä taivasta.
*****
Savun tuoksua ja suolaisia aarteita
Me myös suuntaamme hieman eri tavalla korkeuksiin. Eikä tällä kertaa tarvitse kavuta, pääsemme ylös keveämmin, kuin vuoriston oma salaisuus kuljettaisi meidät ylös pilvien tasolle. Siellä meitä odottavat puumajat, savupiiput ja tuoksu, joka lupaa unohtumattomia makuja. Paikalliset juustot, joista osa savustetaan vuosisataisella menetelmällä, odottavat meitä puisissa kojuissa. Niitä tarjoillaan lämpiminä, juuri valmistettuina, ehkä jopa pienen lusikallisen karhunvatukkahilloa kaveriksi.
Olen odottanut tätä hetkeä, en pelkästään makujen vuoksi, vaan siksi, että se tuo mukanaan jotain muuta: yhteyden. Juustossa, joka on kypsytetty vuoristossa, on pala maisemaa, pala historiaa. Se kertoo tarinan, joka ei tarvitse sanoja.
Pysähtymisen päivä
Yksi päivistä jää vapaaksi. Siihen mahtuu harhailua ilman karttaa, kahvikuppi aurinkoisella terassilla, ehkä pieni kirja laukussa ja istuskelua hetki kivisellä portaalla. Ehkä istumme ylhäällä, jalat riippuen laakson yllä, katselemme pilviä jotka lipuvat huipuilta alas, ja annamme ajatusten soljua kuin purot alas rinteitä.
Sitten saapuu juna ja uusi jakso
Viikon jälkeen hyppäämme junaan. Kiskojen kolina ja hitaasti vaihtuvat maisemat tuovat mukanaan rauhan, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Juna kuljettaa meidät paikkaan, joka on jo valmiiksi tuttu. Se on kaupunki, jossa kadut eivät ole vain katuja ne ovat tarinoiden säilöjä. Siellä kuljen kivikaduilla, joiden varrella kynttilöin valaistut kahvilat kutsuvat pysähtymään. Aamuisin kävelen joenrantaa pitkin, katselen veden heijastuksia ja annan rytmin hidastua. Ehkä pysähdyn pieneen putiikkiin tai istahdan aukiolle, missä musiikki soi vaimeasti.
Hyggeä, historiaa ja hiljaisuutta
Tässä kaupungissa ei tarvitse suorittaa mitään. Riittää, että on läsnä. Se on paikka, jossa vanha ja uusi kulkevat käsi kädessä. Voin jo kuvitella, miten istun kivitalon varjossa, teekuppi kädessä, ja katselen ohikulkijoita, sellaisella tavalla, joka tuntuu siltä kuin olisi ollut siinä aina.
Reppu keveänä, sydän uteliaana
Pian pakkaan mukaani vain tarpeellisen: hyvät kengät, lämpimän neuleen, muistivihon ja avoimen mielen. Se riittää. Loput löydän matkalla. Ja ehkä, jos oikein hiljaa kuuntelen, löydän myös palan itseäni jostain kivimuurin raosta, vanhasta porttikongista tai höyryävästä juustonpalasta vuoristossa.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: