Mini treffit dinosaurus sadepäivä
2
Mini treffit, dinosaurus, sadepäivä, kun pienet hetket muuttuvat suuriksi seikkailuiksi, on sydän kiitollinen ja kengät märät. Näin meidän kävi, kun päätimme paeta arkea ja sukeltaa popcorninmakuiseen maailmaan, jossa dinosaurukset kirkuvat ja rakkaus piileskelee kuin Velociraptor nurkan takana.
Mini treffit, dinosaurus, sadepäivä
Jurassic-rakkautta ja popcorn-sotaa -treffit. Mini sellaiset. Ei mitään haute cuisinea tai romanttista viikonloppua Toscanassa (ainakaan vielä, haaveilija kun olen), vaan tavallinen maanantai tai tiistai, jolloin päätetään vain lähteä. Ja niin me lähdettiin, minä ja mies, suoraan Tennispalatsiin, Jurassic World Rebornin kankaille. Elokuvateatterin hämärässä kaikki unohtui, lapset, tiskit, aikataulut, ruuhkavuosien rykimä rytmi. Oli vain popparit (ekstra voi, tietysti), kahisevat karkkipussit ja jännite, jonka vain valtavat CGI-dinosaurukset ja rakastunut nainen voi tuntea.
Elokuva? Ylilyövä, dramaattinen, äänekäs, siis täydellinen. Ja kuinka oikealta tuntuikaan puristaa rakkaan kättä juuri, kun T-Rex nosti päänsä puunlatvojen yläpuolelle. Hymyilin kuin pikkulapsi huvipuistossa. Hän vilkaisi minua salaa, tiedän sen, ja minä tein samoin.
Sateenvarjoton rakkaus
Elokuvan jälkeen emme lähteneet kotiin suoraan, ei tietenkään. Olisi ollut aivan liian… rationaalista. Sen sijaan lähdimme hortoilemaan kohti kotia. Kaduilla leijui sellainen juuri syttyneiden katulamppujen tunnelma, kun maailma on hetkeksi pehmeä. Sellainen taianomainen ilta, jossa ihmiset näyttävät kauniimmilta ja jopa omat käsivarret tuntuvat kevyemmiltä.
Ja juuri silloin se tuli, sade. Ei mikään dramaattinen ukkosmyräkkä tai rankkasade, ei, vaan sellainen hentoinen, kuiskaava kesäsade, joka leikki hiuksilla ja sai meidät hymyilemään kuin idiootit. Ei sateenvarjoa (kuka sellaista nyt muka kantaa heinäkuussa?), mutta ei väliä. Olkapäillä pieniä helmiä, silmäripsissä kosteutta, ja siinä me kävelimme, tai oikeastaan löntystelimme, kohti Faroa.
Faro, vatsat ja sydämet täyteen
Faro on paikka, joka osaa. Se ei yritä liikaa, mutta silti kaikki on kohdillaan. Tuoksut, valo, lautaset, henkilökunta. Astuessamme sisään sade jäi ulos, ja me upposimme siihen tuttuun tunteeseen, kun ruoka on vasta tuloillaan mutta nälkä on jo hellittänyt vain siksi, että on joku jonka kanssa jakaa hetki.
Pöytään saatiin jotain suolaista, jotain makeaa, jotain kuplivaa ja paljon naurua. Oli hetkiä, jolloin katsoin häntä ja mietin, miten tämä kaikki on vieläkin totta. Että meillä on historia, mutta silti hetkiä, jotka tuntuvat ensimmäisiltä. Että hän jaksaa yhä kuunnella, kun puhun kengistä, vintage-pitseistä ja kummallisista unista, joissa asun merihevosen sisällä (true story).
Vatsat täynnä, sydän ylikierroksilla
Kun sitten nousimme pöydästä, kepeästi ja raskaasti samaan aikaan, oli kuin maailma olisi taas vaihtanut väriään. Sellainen kultainen, hehkuva hetki ennen yötä. Sade oli jo tauonnut, mutta kivet jalkojen alla hohtivat kosteina, kuin olisivat nähneet unia.
Me ei kiirehditty. Ei tarvitse, kun on jo perillä, vaikka olisi vielä matkaa kotiin. Kävelimme hitain askelin, sellaisella tavalla, joka on vähän kuin lempeä protesti tätä alati kiiruhtavaa maailmaa vastaan. Vatsat täynnä, sielut vielä elokuvan sykkeessä, sadepisarat hartioilla kuivumassa. Tämä oli meidän mini treffi, joka ei tuntunut lainkaan miniltä.
Mitä rakkaus oikeasti on?
Rakkaus ei ole aina suuria sanoja, huikeita reissuja tai Instagramin täydellisiä kuvia. Rakkaus on sitä, että osataan pysähtyä. Että mennään katsomaan dinosauruksia vaikka viidettä kertaa, koska toinen haluaa. Että syödään liikaa pastaa ja jaetaan jälkiruoka, vaikka molemmat olisivat halunneet syödä sen yksin. Rakkaus on minihetki, joka muuttuu maksimuistoksi.
Näin siis Tennispalatsin leffasalista Faroon, sadepisaroista suudelmiin, ja takaisin kotiin. Tavallinen päivä, mutta sydän muistaa sen kuin se olisi kirjoitettu elokuvan käsikirjoitukseen.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Sunnuntai Töölössä
Sunnuntai Töölössä: nälkä, riita ja rakkaus, kaikki yhden aamupalan vuoksi. Miltä tuntuu, kun Töölön kahvilat ovat kiinni sunnuntaina, nälkä kurnii ja parisuhde räjähtää kadulle? Tämä postaus vie sinut aidon sunnuntaiaamun tunnelmaan, ilman filttereitä ja ainakin voi riidellä tyylillä
Sunnuntai Töölössä: nälkä, riita ja rakkaus,
Sunnuntaikävely Töölössä juhannuksena. Mielessä oli idyllinen aamu, sellainen, jossa kahvit höyryävät, ihmiset hymyilevät ja croissantit murenevat suupieliin. Tiedät kyllä sen fiiliksen. Päätimme mennä brunssille, nautiskellen. Sellaiselle pitkälle ja rauhalliselle, jossa juodaan monta kuppia kahvia ja syödään croissantteja kuin Pariisissa konsanaan.
Mutta todellisuus iski vastaan, nimittäin tyhjät kadut ja suljetut ovet. Töölö oli kuin aavemaa. Jokainen kahvila, jonka ohi kuljimme, oli kiinni. Nälkä kasvoi, hermot kiristyivät. Meillä molemmilla oli toiveita, ja ne kuolivat yksi kerrallaan suljettujen ovien äärellä. Me palasimme kotiin hiljaisuuden vallitessa, vatsat muristen ja suut mutrussa.
Sitten se tapahtui: riita. Sellainen pieni mutta kipinöivä, tiedätkö, se “ei me nyt mistään oikeasti tapella, mutta silti tekee mieli sanoa rumasti” -tyyppinen välienselvittely. Syy? Nälkä. Pettymys. Ja ehkä se, ettei elämä mene koskaan suunnitelmien mukaan.
Mutta tiedätkö mitä? Rakkaus ei katoa nälkään. Mies halusi hyvittää tilanteen ja teki meille täydelliset voileivät. Niissä oli juuri oikea määrä kaikkea, rakkautta, anteeksipyyntöä ja vähän majoneesia. Eikä elämä lopulta olekaan täydellisiä kahviloita ja somekuvia. Se on myös suljettuja ovia, pettymyksiä ja pieniä sovituksia keittiössä. Ehkä juuri siksi se on niin rakasta.
Mutta hei, jos kerran riidellään, tehdään se ainakin tyylikkäästi.
Päälläni oli Lindexin neulottu, luonnonvalkoinen puuvillaneule, täydellinen sekoitus boheemia ja käytännöllistä. Hame on itse tehty, ilman kaavaa, suoraan inspiraatiosta ja ompelukoneesta syntynyt, vähän kuin koko elämä. Kädessäni kannoin itse virkkaamaani pinkkiä laukkua, koska kuka sanoo, ettei juhannuksena voi olla näyttävä? Ja jalassa Adidaksen tennarit, koska askel kantaa paremmin, kun se on mukava.
Tässä asussa viileässä mutta aurinkoisessa säässä oli helppo tallustella pitkin katuja ja riidellä näyttävästi täysin turhasta. Mahdanko enää koskaan kehdata laittaa naamaani Töölön kaduille? Kyllä, oikein hyvin kehtaan, ei kukaan minua siellä enää muista ja jos muistaa voi nähdä seuraavan osan tarinasta. Tämä tarina kuitenkin päättyi siihen, että myöhemmin lähdimme kävelemään kauppaan sulassa sovussa.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
OHJEET HAMEEN TEKOON: