Miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin?
4
Tämä on tarina siitä, miksi annoin luvan 16-vuotiaan ottaa muistotatuoinnin rakkaasta koirastamme. Moni on kysynyt, miten saatoin antaa luvan niin nuorena ja miksi juuri tällainen kuva. Tässä kirjoituksessa vastaan suoraan kysymykseen: miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin ja mitä tämä päätös merkitsee meille perheenä.
Miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin? – Nuppukoiran tarina, red spider lily -kukan merkitys ja äidin pohdinta
Kun 18-vuotias Nuppu-koiramme nukkui pois 9.9.2025, meidän perheestämme lähti jotakin, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Nuppu syntyi 7.9.2007. Poikani syntyi vuonna 2009. Käytännössä he kasvoivat yhdessä, koko poikani elämän ajan. Nuppu ei ollut “vain koira”. Hän oli perheenjäsen, lohduttaja, vartija ja ennen kaikkea poikani uskollisin kumppani.
Moni ajattelee, että 16 vuotta on liian nuori tekemään pysyvän päätöksen. Ymmärrän sen täysin. Tatuointi on elinikäinen. Siksi tätä päätöstä ei tehty hetken mielijohteesta, surun keskellä hätäisesti. Keskustelimme pitkään. Punnitsimme asiaa. Annoin ajan kulua. Ja silti, tai juuri siksi, päätin antaa luvan.
Nuppu – koira, joka hoiti kuin omaa pentuaan
Kun poikani oli vauva, Nuppu tarkkaili häntä herkeämättä. Hän makasi vaunujen vieressä ja kuunteli hengitystä. Jos vauva itki, Nuppu nousi ensimmäisenä. Hän asettui pinnasängyn viereen, kuin vartioon.
Nuppu suhtautui lapseen kuin tämä olisi ollut hänen oma pentunsa. Se ei ollut ihmisten mielikuvitusta, sen näki tavassa, jolla hän asettui suojaavasti pojan ja maailman väliin.
Kun poikani sairasti, Nuppu ei lähtenyt hänen viereltään. Hän painautui kylkeen kiinni ja jäi siihen tuntikausiksi. Murrosiän myrskyissä, pettymyksissä ja vaikeissa hetkissä Nuppu tiesi aina, milloin mennä huoneeseen ja milloin vain olla hiljaa läsnä.
Heidän suhteensa oli poikkeuksellinen. Se ei ollut vain lemmikin ja omistajan suhde. Se oli kumppanuutta. Turvaa. Sanatonta ymmärrystä. Kun Nuppu täytti 18 vuotta, tiesimme ajan olevan rajallinen. Silti lähtö tuli liian nopeasti.
Miksi tatuointi ja miksi jo 16-vuotiaana?
Tatuointi ei ollut kapina. Se ei ollut trendi. Se oli surutyötä. Poikani halusi jotakin pysyvää muistoksi. Ei vain valokuvaa puhelimeen. Ei pelkkää esinettä, joka voi kadota. Hän halusi kantaa Nuppua mukanaan koko elämänsä. Keskustelimme vastuusta. Puhuimme siitä, miltä tatuointi näyttää 10, 30 tai 60 vuoden päästä. Puhuimme siitä, että iho muuttuu, elämä muuttuu, mutta rakkaus ei muutu.
Minulle ratkaisevaa oli tämä: hän ei halunnut hetken mielijohteesta otettua kuvaa. Hän halusi muistomerkin suhteelle, joka kesti hänen koko lapsuutensa. Nuppu oli ollut siinä ennen häntä ja hänen rinnallaan koko hänen elämänsä ajan.
Kielto olisi ehkä ollut helpompi ratkaisu. Mutta olisiko se ollut oikeampi? En usko. Näin nuoren, joka ei paennut suruaan, vaan halusi kohdata sen ja antaa sille näkyvän muodon. Halusin osoittaa, että kun asia on harkittu, minä luotan häneen.
Red spider lily – kukka, joka kertoo hyvästeistä
Tatuoinnissa on nimi Nuppu, syntymäpäivä 7.9.2007 ja poismenon päivä 9.9.2025. Nimen vieressä kukkii punainen kukka, red spider lily, eli Lycoris radiata. Tämä kukka ei ole sattumaa.
Red spider lily tunnetaan erityisesti Japanissa kuoleman ja jälleennäkemisen symbolina. Se yhdistetään hyvästeihin, mutta myös ajatukseen siitä, että tiet kohtaavat vielä uudelleen. Kukan sanotaan kasvavan paikoissa, joissa ihmiset eroavat toisistaan, muistuttaen elämän ja kuoleman rajasta.
Kukan pitkät, kaartuvat terälehdet näyttävät lähes liekeiltä. Se on yhtä aikaa kaunis ja haikea. Se ei ole hiljainen surukukka, se on voimakas ja näkyvä. Juuri siksi se sopii tähän tarinaan.
Nuppu ei ollut näkymätön. Hän oli läsnä vahvasti. Hän suojeli, vahti ja rakasti suuresti. Red spider lily kuvastaa uskollisuutta, siteen syvyyttä ja sitä palavaa rakkautta, joka heidän välillään oli.
Mitä tämä päätös opetti minulle äitinä?
Vanhemmuus ei ole pelkkää rajoittamista. Se on myös luottamista. Olisiko ollut helpompaa sanoa “ei”? Ehkä. Olisiko se ollut turvallisempaa? Ulkoisesti kyllä. Mutta elämä ei ole vain turvallisten valintojen ketju. Se on myös merkityksellisten valintojen ketju. Tämä tatuointi ei ole pelkkä kuva iholla. Se on kertomus lapsuudesta. Se on kiitos koiralle, joka hoiti, vartioi ja rakasti.
Kun katson tatuointia, en näe vain mustetta. Näen 16 vuoden yhteisen historian. Näen koiran, joka makasi sairauspäivinä sängyn vieressä. Näen pojan, joka oppi vastuuta, empatiaa ja uskollisuutta eläimen kautta. Ja ehkä tärkeimpänä näen sen, että suru saa näkyä. Sitä ei tarvitse piilottaa.
Siksi annoin luvan. En siksi, että tatuointi olisi kevyt päätös. Vaan siksi, että rakkaus oli niin painava.
Mukavaa torstaita!
Seuraa minua:
Jos perheeseen liittyvät jutut kiinnostaa, niin alla lisää linkkejä luettavaksi:
20 vuotta naimisissa – tämä ei pitänyt kestää, mutta kesti silti
20 vuotta naimisissa, se on paljon se, ei kuitenkaan niin paljon kuin on 30 vuotta tai 50 vuotta, mutta silti pitkä aika. Tämän liiton ei pitänyt kestää, siihen ei kukaan uskonut, ei ehkä mekään. Mutta tässä sitä ollaan edelleen 20 vuoden jälkeen. Iloissa ja suruissa ja välillä sodassa.
20 vuotta naimisissa – tämä ei pitänyt kestää, mutta kesti silti
Maanantaina 9.2. tulee täyteen 20 vuotta.Kun selaan taaksepäin VillaNannan arkistoja, huomaan tehneeni jotain, mitä en ole koskaan tietoisesti suunnitellut: olen kirjoittanut meidän parisuhteemme vuosikirjaa. En joka päivä, en joka kuukausi, vaan aina helmi–maaliskuun taitteessa, hääpäivän aikaan. Vuosi toisensa jälkeen.
Tämä postaus ei ole vain 20‑vuotishääpäivän juhlapuhe. Tämä on yhteenveto kahdestakymmenestä vuodesta, kahdeksasta blogitekstistä ja yhdestä suhteesta, joka ei ole ollut valmis, kaunis tai helppo, mutta todellinen.
Kun vuodet laitetaan jonoon
Jos nämä postaukset lukee peräkkäin, niistä muodostuu tarina, jota en olisi nuorempana osannut kuvitella kirjoittavani:
- Sävy on kiitollinen, ehkä vähän ihmettelevä. Että vieläkin tässä ollaan.
- Arkisempi. Ei enää suuria sanoja, vaan elämää sellaisena kuin se on.
2020 – “Tämän ei pitänyt kestää”
- Rehellisin otsikko, jonka olen parisuhteesta kirjoittanut. Tässä kohtaa ei romantisoida mitään. Tässä kohtaa myönnetään, että joskus jatkaminen on päätös, ei tunne.
- Kristalli on kaunis, mutta se särkyy helposti. Symboli osui ehkä liian hyvin.
2022 – 16 vuotta yhteistä taivalta
- Tässä kohtaa sävy muuttuu. Ei siksi, että kaikki olisi täydellistä vaan siksi, että kaikkea ei enää tarvitse selittää.
- Rauhallinen. Vähemmän draamaa, enemmän ymmärrystä.
2024 – 18 vuotta yhteistä taivalta
- Pitkä matka näkyy jo kehossa, arjessa ja tavassa olla toisen kanssa.
- Ei juhlaa oikeana päivänä. Ja silti ehkä aidompi kuin moni aiempi.
Ja nyt:
- 2026 – 20 vuotta naimisissa
Mitä näistä vuosista oikeasti näkee?
Näiden hääpäiväpostausten lisäksi blogissa on ollut myös tekstejä, joissa parisuhdetta on katsottu vielä arkisemmin ja vähemmän juhlapäivien läpi, kuten Parisuhde katoaa arjen jalkoihin ja Pitkä parisuhde vaatii myös työtä. Ne eivät liity yhteen tiettyyn hääpäivään, mutta ne selittävät ehkä paremmin kuin mikään juhlapuhe, miksi nämä vuodet ovat ylipäätään mahdollisia.
Kun luen vanhoja tekstejäni, huomaan kolme asiaa:
1. Ääni on muuttunut
- Alussa yritin vielä kirjoittaa parisuhteesta niin kuin pitäisi. Myöhemmin kirjoitin siitä niin kuin se tuntui. Nyt kirjoitan siitä niin kuin se on.
2. Romantiikka on vaihtanut muotoa
- Romantiikka ei ole kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan. Se ei ole enää sanoja tai eleitä, vaan tilaa, hiljaisuutta ja sitä, ettei tarvitse esittää mitään.
3. Kriisi ei ollut loppu, vaan käännös
- Vuoden 2020 teksti on edelleen raskas lukea. Mutta ilman sitä ei olisi tätä. Kaikki suhteet eivät kestä kriisiä, mutta mikään ei kestä ilman rehellisyyttä.
Yhteinen referaatti: arki, työ ja se mitä ei juhlapuheissa sanota
Kun katson hääpäiväpostausten rinnalla kahta muuta tekstiä: Parisuhde katoaa arjen jalkoihin ja Pitkä parisuhde vaatii myös työtä, ne tuntuvat nyt melkein rehellisemmiltä kuin yksikään juhlapäiväkirjoitus. Niissä ei puhuta vuosiluvuista tai merkkipäivistä, vaan siitä vaiheesta, jossa parisuhde alkaa hiljalleen liukua taustalle. Työ, lapset, väsymys, vastuut ja arjen loputon lista ajavat ohi. Ei siksi, ettei rakastaisi vaan siksi, että elämä ei kysy lupaa.
Yhteinen viesti näissä teksteissä on selvä: pitkä parisuhde ei pysy hengissä pelkällä tunteella. Se pysyy hengissä valinnoilla. Joskus pienillä, joskus raskailla. Joskus niillä, joita ei tee mieli tehdä ollenkaan.
Työ ei tarkoita jatkuvaa parisuhdepalaveria tai romanttisia eleitä. Se tarkoittaa usein sitä, että huomaa toisen silloinkin, kun ei jaksaisi. Että palaa keskusteluun sen sijaan, että antaisi etäisyyden kasvaa liian suureksi. Että myöntää, kun suhde on jäänyt arjen jalkoihin, ennen kuin se katoaa kokonaan.
Fiilikset nyt, 20 vuotta myöhemmin
Kun luen näitä tekstejä nyt, 20 vuoden jälkeen, en koe häpeää, pettymystä tai tarvetta silotella mitään.
Koen rauhaa. Rauhaa siitä, että olen uskaltanut kirjoittaa myös niistä vaiheista, joista moni vaikenee. Rauhaa siitä, että kaikki kriisit eivät vieneet meitä erilleen, osa niistä vain muutti meitä.
En enää kaipaa parisuhteelta jatkuvaa todistelua. En suuria sanoja tai lupauksia, jotka pitäisi lunastaa myöhemmin. Riittää, että olemme tässä. Tietoisina siitä, että tämä vaatii yhä työtä, mutta myös siitä, että kaikkea ei tarvitse enää tehdä uudestaan alusta. Ei satumaista tarinaa. Ei ikuista rakastumisen huumaa.
Vaan:
- yhteinen historia, jota kukaan muu ei voi omia
- tapa katsoa toista ja tietää, milloin olla hiljaa
- riidat, jotka eivät enää pelota
- arki, joka ei tunnu epäonnistumiselta
Ja ehkä tärkeimpänä:
- halu jatkaa, vaikka tietää tarkalleen, kenen kanssa jatkaa.
Miksi kirjoitan tästä yhä?
Koska pitkä parisuhde ei tarvitse lisää kiiltokuvia. Se tarvitsee ääniä, jotka uskaltavat sanoa, ettei tämä ole helppoa, mutta voi silti olla sen arvoista.
Jos olet ollut naimisissa 2, 10 tai 25 vuotta ja mietit, miksi ette enää ole niin kuin ennen, ehkä ette olekaan. Ehkä olette jotain muuta. Ja se voi olla ihan ok.
20 vuotta. Ei lupauksia. Vain tämä. En lupaa, että kirjoitan tästä taas ensi vuonna. En lupaa, että kaikki jatkuu samanlaisena.
Lupaan vain tämän: olen ollut näissä teksteissä rehellinen. Ja tänään, 20 vuotta myöhemmin, se tuntuu tärkeämmältä kuin yksikään juhlapäivä.
Paljon ihanaa rakkautta teille kaikille!!
Seuraa minua: