Hae
VillaNanna

Virkatut tekstiilit joiden käyttötarkoitus on hämärän peitossa

Virkatut tekstiilit joiden käyttötarkoitus on hämärän peitossa

Virkatut tekstiilit, joiden käyttötarkoitus on hämärän peitossa, saavat uuden elämän. Joskus käsityö ei ole valmis siksi, että tekijä olisi epäonnistunut. Se jää kesken siksi, että sille ei ole vielä löytynyt tarkoitusta. Kun käyttötarkoitus on hämärän peitossa voidaan rakentaa jotakin ihan uutta, ajatellaan laatikon rajojen yli.

Olen usein miettinyt, kuinka paljon kaappeihin, laatikoihin ja kirpputoripöytiin päätyy käsitöitä, joiden alkuperäinen idea on jäänyt matkalle. Virkattuja paloja, kaitaliinoja, neliöitä ja kummallisia muotoja, jotka eivät ole mattoja, eivät tyynyjä, eivät vaatteita. Niitä katsotaan ja todetaan: en tiedä, mitä tästä piti tulla.

Minulle se on kutsu.

Virkatut tekstiilit, joiden käyttötarkoitus on hämärän peitossa

Tämän postauksen tekstiilit ovat juuri sellaisia. Jostain kaitaliinasta ja neliön mallisesta palasta syntyi mökille tiskirätti ja sille oma pussukka. En tiedä, mitä niiden oli alun perin tarkoitus olla. Uskon, että ne ovat olleet keskeneräisiä, ehkä harjoitustöitä, ehkä kokeiluja, ehkä vain hetken mielijohteesta syntyneitä pintoja.

Ja juuri siksi ne ovat täydellisiä. Kun käyttötarkoitus ei ole lukittu, syntyy tilaa ajatella toisin. Käsityö ei vaadi lupaa olla jotain muuta kuin alun perin suunniteltiin.

Teen tekstiileille oman käyttötarkoituksen

Minulle käsityö ei ole museoesine. Se saa kulua, kastua, pestä, rypistyä ja elää arjessa. Mökillä tämä ajatus korostuu entisestään: siellä mikään ei ole liian hienoa käyttöön.

Virkattu tiskirätti on kaunis, käytännöllinen ja ekologinen. Kun sille tekee pussukan samasta materiaalimaailmasta, syntyy kokonaisuus, jossa mikään ei ole ylimääräistä. Pussukka ei ole vain säilytystä varten, se tekee arkisesta toiminnasta harkittua. Ja mikä parasta: tämä kaikki syntyi ilman ohjetta.

Keskeneräisyys ei ole virhe

Käsitöissä keskeneräisyys nähdään usein ongelmana. Minä ajattelen sen mahdollisuutena. Keskeneräinen työ ei ole epäonnistunut työ, vaan avoin. Kun löydän tällaisia virkkauksia, en kysy: mitä tästä piti tulla? Vaan: mitä tästä voi tulla nyt? Se on vapauttava ajatus, joka sopii myös muuhun elämään.

Käsityöt, jotka saavat olla arkisia

Näissä tekstiileissä ei ole prameutta. Ne ovat neutraaleja, maanläheisiä, hiljaisia. Juuri siksi ne sopivat mökille, paikkaan, jossa käsillä tekeminen ja yksinkertaisuus kohtaavat. Virkattu pinta tuntuu kädessä erilaiselta kuin tehdasvalmisteinen. Siinä on rytmi, jossa näkee ajan ja tekijän. Ja kun tällainen pinta päätyy käyttöön, siitä tulee osa arkea, ei vain katseltava esine.

Virkatut tekstiilit joiden käyttötarkoitus on hämärän peitossa Virkatut tekstiilit joiden käyttötarkoitus on hämärän peitossa

Uusi elämä ilman alkuperäistä tarinaa

Kaikki käsityöt eivät kanna mukanaan selkeää tarinaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö niillä olisi arvoa. Päinvastoin: joskus juuri tarinan puuttuminen antaa tilaa omalle tulkinnalle. Tämä on minulle tärkeä osa kestävää käsityöajattelua. Kaiken ei tarvitse olla uutta, täydellistä tai valmiiksi määriteltyä. Riittää, että se pääsee käyttöön.

Virkatut tekstiilit joiden käyttötarkoitus on hämärän peitossa

Mukavaa päivää!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Pinterest

Lisää samanlaisia ideoita voit lukea alla olevista linkeistä:

Reunapitsiä neulottuihin palasiin

Vanhat käyttökelvottomat tekstiilit pesuräteiksi sekä tiskiräteiksi

Leikkuujätteestä vappuhuiskat

20 vuotta naimisissa – tämä ei pitänyt kestää, mutta kesti silti

20 vuotta naimisissa – tämä ei pitänyt kestää, mutta kesti silti

20 vuotta naimisissa, se on paljon se, ei kuitenkaan niin paljon kuin on 30 vuotta tai 50 vuotta, mutta silti pitkä aika. Tämän liiton ei pitänyt kestää, siihen ei kukaan uskonut, ei ehkä mekään. Mutta tässä sitä ollaan edelleen 20 vuoden jälkeen. Iloissa ja suruissa ja välillä sodassa.

20 vuotta naimisissa – tämä ei pitänyt kestää, mutta kesti silti

Maanantaina 9.2. tulee täyteen 20 vuotta.Kun selaan taaksepäin VillaNannan arkistoja, huomaan tehneeni jotain, mitä en ole koskaan tietoisesti suunnitellut: olen kirjoittanut meidän parisuhteemme vuosikirjaa. En joka päivä, en joka kuukausi, vaan aina helmi–maaliskuun taitteessa, hääpäivän aikaan. Vuosi toisensa jälkeen.

Tämä postaus ei ole vain 20‑vuotishääpäivän juhlapuhe. Tämä on yhteenveto kahdestakymmenestä vuodesta, kahdeksasta blogitekstistä ja yhdestä suhteesta, joka ei ole ollut valmis, kaunis tai helppo, mutta todellinen.

Kun vuodet laitetaan jonoon

Jos nämä postaukset lukee peräkkäin, niistä muodostuu tarina, jota en olisi nuorempana osannut kuvitella kirjoittavani:

2018 – 12 vuotta naimisissa

  • Sävy on kiitollinen, ehkä vähän ihmettelevä. Että vieläkin tässä ollaan.

2019 – 13. hääpäivä

  • Arkisempi. Ei enää suuria sanoja, vaan elämää sellaisena kuin se on.

2020 – “Tämän ei pitänyt kestää”

  • Rehellisin otsikko, jonka olen parisuhteesta kirjoittanut. Tässä kohtaa ei romantisoida mitään. Tässä kohtaa myönnetään, että joskus jatkaminen on päätös, ei tunne.

2021 – Kristallihääpäivä

  • Kristalli on kaunis, mutta se särkyy helposti. Symboli osui ehkä liian hyvin.

2022 – 16 vuotta yhteistä taivalta

  • Tässä kohtaa sävy muuttuu. Ei siksi, että kaikki olisi täydellistä vaan siksi, että kaikkea ei enää tarvitse selittää.

2023 – 17. hääpäivä

  • Rauhallinen. Vähemmän draamaa, enemmän ymmärrystä.

2024 – 18 vuotta yhteistä taivalta

  • Pitkä matka näkyy jo kehossa, arjessa ja tavassa olla toisen kanssa.

2025 – Hääpäivä jälkikäteen

  • Ei juhlaa oikeana päivänä. Ja silti ehkä aidompi kuin moni aiempi.

Ja nyt:

  • 2026 – 20 vuotta naimisissa

20 vuotta naimisissa – tämä ei pitänyt kestää, mutta kesti silti

Mitä näistä vuosista oikeasti näkee?

Näiden hääpäiväpostausten lisäksi blogissa on ollut myös tekstejä, joissa parisuhdetta on katsottu vielä arkisemmin ja vähemmän juhlapäivien läpi, kuten Parisuhde katoaa arjen jalkoihin ja Pitkä parisuhde vaatii myös työtä. Ne eivät liity yhteen tiettyyn hääpäivään, mutta ne selittävät ehkä paremmin kuin mikään juhlapuhe, miksi nämä vuodet ovat ylipäätään mahdollisia.

Kun luen vanhoja tekstejäni, huomaan kolme asiaa:

1. Ääni on muuttunut

  • Alussa yritin vielä kirjoittaa parisuhteesta niin kuin pitäisi. Myöhemmin kirjoitin siitä niin kuin se tuntui. Nyt kirjoitan siitä niin kuin se on.

2. Romantiikka on vaihtanut muotoa

  • Romantiikka ei ole kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan. Se ei ole enää sanoja tai eleitä, vaan tilaa, hiljaisuutta ja sitä, ettei tarvitse esittää mitään.

3. Kriisi ei ollut loppu, vaan käännös

  • Vuoden 2020 teksti on edelleen raskas lukea. Mutta ilman sitä ei olisi tätä. Kaikki suhteet eivät kestä kriisiä, mutta mikään ei kestä ilman rehellisyyttä.
Yhteinen referaatti: arki, työ ja se mitä ei juhlapuheissa sanota

Kun katson hääpäiväpostausten rinnalla kahta muuta tekstiä: Parisuhde katoaa arjen jalkoihin ja Pitkä parisuhde vaatii myös työtä, ne tuntuvat nyt melkein rehellisemmiltä kuin yksikään juhlapäiväkirjoitus. Niissä ei puhuta vuosiluvuista tai merkkipäivistä, vaan siitä vaiheesta, jossa parisuhde alkaa hiljalleen liukua taustalle. Työ, lapset, väsymys, vastuut ja arjen loputon lista ajavat ohi. Ei siksi, ettei rakastaisi vaan siksi, että elämä ei kysy lupaa.

Yhteinen viesti näissä teksteissä on selvä: pitkä parisuhde ei pysy hengissä pelkällä tunteella. Se pysyy hengissä valinnoilla. Joskus pienillä, joskus raskailla. Joskus niillä, joita ei tee mieli tehdä ollenkaan.

Työ ei tarkoita jatkuvaa parisuhdepalaveria tai romanttisia eleitä. Se tarkoittaa usein sitä, että huomaa toisen silloinkin, kun ei jaksaisi. Että palaa keskusteluun sen sijaan, että antaisi etäisyyden kasvaa liian suureksi. Että myöntää, kun suhde on jäänyt arjen jalkoihin, ennen kuin se katoaa kokonaan.

Fiilikset nyt, 20 vuotta myöhemmin

Kun luen näitä tekstejä nyt, 20 vuoden jälkeen, en koe häpeää, pettymystä tai tarvetta silotella mitään.

Koen rauhaa. Rauhaa siitä, että olen uskaltanut kirjoittaa myös niistä vaiheista, joista moni vaikenee. Rauhaa siitä, että kaikki kriisit eivät vieneet meitä erilleen, osa niistä vain muutti meitä.

En enää kaipaa parisuhteelta jatkuvaa todistelua. En suuria sanoja tai lupauksia, jotka pitäisi lunastaa myöhemmin. Riittää, että olemme tässä. Tietoisina siitä, että tämä vaatii yhä työtä, mutta myös siitä, että kaikkea ei tarvitse enää tehdä uudestaan alusta. Ei satumaista tarinaa. Ei ikuista rakastumisen huumaa.

Vaan:

  • yhteinen historia, jota kukaan muu ei voi omia
  • tapa katsoa toista ja tietää, milloin olla hiljaa
  • riidat, jotka eivät enää pelota
  • arki, joka ei tunnu epäonnistumiselta

Ja ehkä tärkeimpänä:

  • halu jatkaa, vaikka tietää tarkalleen, kenen kanssa jatkaa.

Miksi kirjoitan tästä yhä?

Koska pitkä parisuhde ei tarvitse lisää kiiltokuvia. Se tarvitsee ääniä, jotka uskaltavat sanoa, ettei tämä ole helppoa, mutta voi silti olla sen arvoista.

Jos olet ollut naimisissa 2, 10 tai 25 vuotta ja mietit, miksi ette enää ole niin kuin ennen, ehkä ette olekaan. Ehkä olette jotain muuta. Ja se voi olla ihan ok.

20 vuotta. Ei lupauksia. Vain tämä. En lupaa, että kirjoitan tästä taas ensi vuonna. En lupaa, että kaikki jatkuu samanlaisena.

Lupaan vain tämän: olen ollut näissä teksteissä rehellinen. Ja tänään, 20 vuotta myöhemmin, se tuntuu tärkeämmältä kuin yksikään juhlapäivä.

20 vuotta naimisissa – tämä ei pitänyt kestää, mutta kesti silti

Paljon ihanaa rakkautta teille kaikille!!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Pinterest