Miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin?
4
Tämä on tarina siitä, miksi annoin luvan 16-vuotiaan ottaa muistotatuoinnin rakkaasta koirastamme. Moni on kysynyt, miten saatoin antaa luvan niin nuorena ja miksi juuri tällainen kuva. Tässä kirjoituksessa vastaan suoraan kysymykseen: miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin ja mitä tämä päätös merkitsee meille perheenä.
Miksi annoin luvan 16-vuotiaan muistotatuointiin? – Nuppukoiran tarina, red spider lily -kukan merkitys ja äidin pohdinta
Kun 18-vuotias Nuppu-koiramme nukkui pois 9.9.2025, meidän perheestämme lähti jotakin, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Nuppu syntyi 7.9.2007. Poikani syntyi vuonna 2009. Käytännössä he kasvoivat yhdessä, koko poikani elämän ajan. Nuppu ei ollut “vain koira”. Hän oli perheenjäsen, lohduttaja, vartija ja ennen kaikkea poikani uskollisin kumppani.
Moni ajattelee, että 16 vuotta on liian nuori tekemään pysyvän päätöksen. Ymmärrän sen täysin. Tatuointi on elinikäinen. Siksi tätä päätöstä ei tehty hetken mielijohteesta, surun keskellä hätäisesti. Keskustelimme pitkään. Punnitsimme asiaa. Annoin ajan kulua. Ja silti, tai juuri siksi, päätin antaa luvan.
Nuppu – koira, joka hoiti kuin omaa pentuaan
Kun poikani oli vauva, Nuppu tarkkaili häntä herkeämättä. Hän makasi vaunujen vieressä ja kuunteli hengitystä. Jos vauva itki, Nuppu nousi ensimmäisenä. Hän asettui pinnasängyn viereen, kuin vartioon.
Nuppu suhtautui lapseen kuin tämä olisi ollut hänen oma pentunsa. Se ei ollut ihmisten mielikuvitusta, sen näki tavassa, jolla hän asettui suojaavasti pojan ja maailman väliin.
Kun poikani sairasti, Nuppu ei lähtenyt hänen viereltään. Hän painautui kylkeen kiinni ja jäi siihen tuntikausiksi. Murrosiän myrskyissä, pettymyksissä ja vaikeissa hetkissä Nuppu tiesi aina, milloin mennä huoneeseen ja milloin vain olla hiljaa läsnä.
Heidän suhteensa oli poikkeuksellinen. Se ei ollut vain lemmikin ja omistajan suhde. Se oli kumppanuutta. Turvaa. Sanatonta ymmärrystä. Kun Nuppu täytti 18 vuotta, tiesimme ajan olevan rajallinen. Silti lähtö tuli liian nopeasti.
Miksi tatuointi ja miksi jo 16-vuotiaana?
Tatuointi ei ollut kapina. Se ei ollut trendi. Se oli surutyötä. Poikani halusi jotakin pysyvää muistoksi. Ei vain valokuvaa puhelimeen. Ei pelkkää esinettä, joka voi kadota. Hän halusi kantaa Nuppua mukanaan koko elämänsä. Keskustelimme vastuusta. Puhuimme siitä, miltä tatuointi näyttää 10, 30 tai 60 vuoden päästä. Puhuimme siitä, että iho muuttuu, elämä muuttuu, mutta rakkaus ei muutu.
Minulle ratkaisevaa oli tämä: hän ei halunnut hetken mielijohteesta otettua kuvaa. Hän halusi muistomerkin suhteelle, joka kesti hänen koko lapsuutensa. Nuppu oli ollut siinä ennen häntä ja hänen rinnallaan koko hänen elämänsä ajan.
Kielto olisi ehkä ollut helpompi ratkaisu. Mutta olisiko se ollut oikeampi? En usko. Näin nuoren, joka ei paennut suruaan, vaan halusi kohdata sen ja antaa sille näkyvän muodon. Halusin osoittaa, että kun asia on harkittu, minä luotan häneen.
Red spider lily – kukka, joka kertoo hyvästeistä
Tatuoinnissa on nimi Nuppu, syntymäpäivä 7.9.2007 ja poismenon päivä 9.9.2025. Nimen vieressä kukkii punainen kukka, red spider lily, eli Lycoris radiata. Tämä kukka ei ole sattumaa.
Red spider lily tunnetaan erityisesti Japanissa kuoleman ja jälleennäkemisen symbolina. Se yhdistetään hyvästeihin, mutta myös ajatukseen siitä, että tiet kohtaavat vielä uudelleen. Kukan sanotaan kasvavan paikoissa, joissa ihmiset eroavat toisistaan, muistuttaen elämän ja kuoleman rajasta.
Kukan pitkät, kaartuvat terälehdet näyttävät lähes liekeiltä. Se on yhtä aikaa kaunis ja haikea. Se ei ole hiljainen surukukka, se on voimakas ja näkyvä. Juuri siksi se sopii tähän tarinaan.
Nuppu ei ollut näkymätön. Hän oli läsnä vahvasti. Hän suojeli, vahti ja rakasti suuresti. Red spider lily kuvastaa uskollisuutta, siteen syvyyttä ja sitä palavaa rakkautta, joka heidän välillään oli.
Mitä tämä päätös opetti minulle äitinä?
Vanhemmuus ei ole pelkkää rajoittamista. Se on myös luottamista. Olisiko ollut helpompaa sanoa “ei”? Ehkä. Olisiko se ollut turvallisempaa? Ulkoisesti kyllä. Mutta elämä ei ole vain turvallisten valintojen ketju. Se on myös merkityksellisten valintojen ketju. Tämä tatuointi ei ole pelkkä kuva iholla. Se on kertomus lapsuudesta. Se on kiitos koiralle, joka hoiti, vartioi ja rakasti.
Kun katson tatuointia, en näe vain mustetta. Näen 16 vuoden yhteisen historian. Näen koiran, joka makasi sairauspäivinä sängyn vieressä. Näen pojan, joka oppi vastuuta, empatiaa ja uskollisuutta eläimen kautta. Ja ehkä tärkeimpänä näen sen, että suru saa näkyä. Sitä ei tarvitse piilottaa.
Siksi annoin luvan. En siksi, että tatuointi olisi kevyt päätös. Vaan siksi, että rakkaus oli niin painava.
Mukavaa torstaita!
Seuraa minua:
Jos perheeseen liittyvät jutut kiinnostaa, niin alla lisää linkkejä luettavaksi:
Aina on vaihtoehtoja. Kuvan olisi voinut poika maalata paperille ja kehystää seinälle. Nyt koiran menettämisen lisäksi sai elinikäisen tatskan, jota katuu jo muutaman vuoden kuluttua. Ei mulla muuta.
Lupaan tehdä tästä postauksen muutaman vuoden päästä. Katsotaan sitten mikä on lapsen fiilis.
Kirjoitat kauniisti vanhemmuudesta. Arvostan todella paljon sitä, että keskustelu on teilläkin näin isossa osassa. Usein näkee monien aikuisten perustelevan kieltoja sillä, että ”koska minä sanon niin” tai ”koska aikuiset päättävät” sen enempää käymättä lapselle läpi, että miksi näin tai miksi aikuinen suhtautuu niin jyrkästi johonkin asiaan. Rajoja pitää tietenkin olla, mutta minusta on aivan yhtä tärkeää kuunnella lasta ja aidosti yrittää ymmärtää.
Minäkin sain ensimmäisen tatuointini 16- vuotiaana, nykyään se on pieni osa koko selän tatuointia. Ainoa, mitä olisin tehnyt toisin olisi se, että olisin mennyt ammattilaiselle tatuoitavaksi harrastelijatatuoijan sijaan. Tatuoinnista pidän edelleen näin 35- vuotiaana, se sai lisää väriä ja tosiaan yhdistettiin isompaan kokonaisuuteen aikuisena! 😊 Hieno tatuointi ja tarina kuvan takana, upeat kukkaset! ^^
https://www.moonshapedlittlebox.fi/
Tämä onkin se juttu, miksi peräänkuulutan sitä, että vastuunttuntoiset tatuoijat voisivat kohdata näitä nuoria ja jutella heidän kanssaan. Nuorten tatuoinnit ovat kasvussa ja kun vastuuntuntoisia ammattilaisia ei ole, niitä tehdään harrastelijoilla tai tehdään itse. Näitä surullisia lopputuloksia on tullut nähtyä ja nuoret kertoneet mitä ongelmia ne ovat tuoneet tullessaan. Siksi olen tyytyväinen, että me löysimme ammattilaisen, joka ottaa työnsä vakavasti ja on vastuuntuntoinen.
Minusta nuori pitää ottaa vastaan ja käydä hänen kanssaan vakava keskustelu tatuoinnista, oli lopputuloksena sitten se, että nuori odottaa siihen kun täyttää 18 tai sitten ottaa tatuoinnin. Koen, että nyt nuoret vain lakaistaan maton alle ja luodaan isompi ongelma, kun nuori pilaa ihonsa ja joissain tapauksissa terveytensä.