Ultrapikamuoti opetti meidät tuntemaan puutetta yltäkylläisyydessä
4
Ultrapikamuoti opetti meidät tuntemaan puutetta yltäkylläisyydessä, ostamme enemmän kuin koskaan ja silti meiltä puuttuu kaikki. Ultrapikamuoti maksaa vähemmän kuin lounas. Se saapuu kotiovelle nopeammin kuin ehdit katua tilausta. Se lupaa trendikkyyttä, uutuuden huumaa ja tunteen siitä, että olet ajan hermolla. Ultrapikamuoti ei kuiskaa, se huutaa. Ja juuri siksi siihen on niin helppo tarttua. Mutta jokin tässä kaikessa on pahasti pielessä.
Ultrapikamuoti opetti meidät tuntemaan puutetta yltäkylläisyydessä
Ultrapikamuoti ei ole vain vaateilmiö. Se on järjestelmä, joka perustuu kertakäyttöön: kertakäyttöisiin vaatteisiin, kertakäyttöiseen työvoimaan ja lopulta kertakäyttöiseen planeettaan. Se on kone, joka pyörii yötä päivää, sylkien ulos uusia mallistoja viikoittain, joskus päivittäin ja opettaen meille, että mikään ei ole arvokasta, koska kaiken voi korvata heti uudella.
Kun vaate ei ole enää vaate
Aiemmin vaate oli esine, johon suhtauduttiin kunnioituksella. Se korjattiin, paikattiin, perittiin. Nyt vaate on impulssiostos, dopamiinipiikki, jonka arvo mitataan sillä, montako tykkäystä se kerää ennen kuin se unohtuu vaatekaapin perälle.
Ultrapikamuodin vaate ei ole tehty kestämään. Se on tehty kestämään yhden sesongin, joskus yhden illan. Saumat kiertyvät, kankaat nyppyyntyvät, värit haalistuvat. Ja kun vaate hajoaa, syyllisyys käännetään kuluttajaa kohti: olisit pessyt oikein, olisit hoitanut paremmin. Totuus on, että vaate on suunniteltu epäonnistumaan.
Halpa hinta ei synny tyhjästä
Jokaisella viiden euron topilla on hintansa, vaikka sitä ei näy kuitissa. Sen maksaa ompelija, joka tekee 12-tuntista päivää palkalla, jolla ei elä. Sen maksaa joki, johon väriaineet lasketaan. Sen maksaa kaatopaikka, jonne vaate päätyy muutaman käyttökerran jälkeen.
Ultrapikamuoti perustuu näkymättömyyteen. Tehtaat ovat kaukana, työolot piilossa, jätteet ulkoistettu. Kun emme näe, meidän ei tarvitse tuntea vastuuta. Mutta se, että emme katso, ei tee todellisuudesta vähemmän totta.
Meille on myyty valhe vapaudesta
Ultrapikamuoti väittää demokratisoivansa muodin: kaikilla on varaa trendeihin. Todellisuudessa se kaventaa ilmaisua. Kun kaikki pukeutuvat samoihin algoritmien valitsemiin vaatteisiin, yksilöllisyys latistuu. Meistä tulee massaa, joka reagoi, ei valitse. Onko se vapautta, että vaatekaappi pursuaa, mutta mikään ei tunnu omalta? Että ostamme jatkuvasti lisää, mutta koemme silti, ettei ole mitään päällepantavaa?
Myös kuluttaja väsyy
Ultrapikamuoti ei uuvuta vain tekijöitään, se uuvuttaa myös käyttäjänsä. Jatkuva uutuuden paine, trendien nopeus ja ostamisen sykli luovat levottomuutta. Hetkellinen ilo vaihtuu nopeasti tyhjyyteen. Tarvitsemme seuraavan paketin, seuraavan alekoodin, seuraavan trendin.
Ja samalla syntyy ilmiö, jonka moni tunnistaa mutta harva yhdistää suoraan ultrapikamuotiin: tyhjän vaatekaapin syndrooma. Kaappi on täynnä vaatteita, mutta mikään ei tunnu omalta, mieluisalta tai käyttökelpoiselta. Vaatteet eivät tunnu meiltä, koska niitä ei ole valittu kestämään, rakentamaan identiteettiä tai palvelemaan oikeaa elämää.
Ultrapikamuoti hyötyy tästä tunteesta. Se ei halua, että olisit tyytyväinen vaatekaappiisi. Se haluaa, että koet jatkuvaa puutetta, tunnetta siitä, että jotain puuttuu, vaikka todellisuudessa omistat liikaa. Ratkaisu tarjotaan aina samasta paikasta: osta lisää. Tämä ei ole sattumaa. Se on liiketoimintamalli.
On olemassa vaihtoehto
Hidas muoti, käytettynä ostaminen, korjaaminen, itse tekeminen, nämä eivät ole elitistisiä valintoja. Ne ovat vastarintaa. Ne ovat tapa sanoa: en suostu tähän tahtiin. Jokainen pidempään käytetty vaate on hiljainen protesti järjestelmää vastaan, joka hyötyy kertakäyttöisyydestä. Käsityö, laatu ja ajattomuus vaativat aikaa. Ja juuri siksi ne tuntuvat nykymaailmassa radikaaleilta.
Kysymys, jota emme halua kysyä
Kun seuraavan kerran klikkaat “osta nyt”, pysähdy hetkeksi. Kysy itseltäsi: tarvitsenko tätä todella, vai olenko vain oppinut täyttämään jotakin tyhjää ostamalla? Ultrapikamuoti elää meidän valinnoistamme. Se ei ole luonnonvoima, vaan ihmisten rakentama järjestelmä. Ja se tarkoittaa, että sen voi myös purkaa. Hitaasti. Tietoisesti. Yksi vaate kerrallaan.
Ehkä todellinen tyyli ei olekaan sitä, että pysyy trendien perässä vaan sitä, että uskaltaa astua sivuun.
Ihanaa lauantaita!
Seuraa minua:
Lisää aiheesta:
Tärkeä aihe. Jo aikoinaan Stam1na lauloi:
”Niin kauan kun saastuttaminen on maksutonta
Kaupan ulkopuolinen osapuoli maksaa laskun”
Totta, tämä asia on vähän semmoinen, että siitä pitää koko ajan puhua.
Olet oikeassa monesta asiasta, mutta ei tämä ilmiö ihan yksioikoinen ole. Ostamisesta on kyllä tullut tapa paikata identiteettiä, ja trendejä pusketaan niin kovaa, että harva pysyy perässä. Mutta samaan aikaan on myös totta, että työoloissa on viime vuosina menty parempaan suuntaan, eikä kaikki halpa vaate ole automaattisesti huonoa. Laatu vaihtelee ihan laidasta laitaan.
Korjaaminen on sitten oma ongelmansa. Se maksaa usein enemmän kuin uusi vaate, jos ei osaa tehdä itse. Ja kankaiden laatu on huonontunut yleisesti, ei vain ultrapikamuodissa. Aina ei edes pysty korjaamaan, vaikka haluaisi. Siinä kohtaa “kestävä valinta” muuttuu helposti luksukseksi.
Eli ongelma ei ole vain kuluttajassa, vaan koko järjestelmässä. Kestävämpiä vaihtoehtoja olisi helpompi valita, jos materiaalit kestäisivät ja korjaaminen olisi oikeasti kohtuuhintaista.
Korjaaminen on ollut Suomessa tapetilla nyt ja verotuksen muutoksia on vaadittu. Tarkoituksena juuri saada hintoja alaspäin, jotta tulisi matalmpi kynnys viedä rikkoutunut asia korjattavaksi.