Kazimierzin kutsu

Kazimierzin kutsu herätteli minut unesta, oli aika sanoa hyvästit Zakopanen ihastuttavalle vuoristomajalle, Willa Lelujalle. Taivas oli kirkas ja vuorituuli hyväili poskia, mutta sydämessä myllersi. Kazimierz, tuo Krakovan sydän ja minun sydämeni koti, kutsui. Jo ennen kuin juna nytkähti liikkeelle, tunsin sen: Kazimierzin kutsu, Krakovan kuumuus. Oli aika palata.

Kazimierzin kutsu, Krakovan kuumuus

Aamu oli hellä, olimme pakanneet jo edellisenä iltana, vielä viimeiset punnitukset ennen lähtöä. Kahvia, aamupalaa ja siivous. Koko tuon ajan ajattelin jo Kazimierzin katuja. Minulla oli jo kova ikävä ja en meinannut malttaa ollenkaan. Onko kaikki mukana? Ei, tässä vaiheessa olimme jo huomanneet, että miehen aurinkolasit olivat kadonneet jonnekkin Linja-autoon. Olimme huomanneet sen jo junassa matkalla Varsovasta Zakopaneen. Mutta nyt se alkoi ärsyttämään miestä oikein kunnolla.

Ei auttanut kuitenkaan parku, vaan pakko oli lähteä kohti juna-asemaa. Lähdimme kävelleen, sillä halusimme vielä rauhassa hyvästellä Zakopanen. Meillä ei ollut kiire tallustella määränpäähän. Ehdin kuvatakin matkalla. Mitä lähemmäs tulimme asemaa, sen levottomammaksi tulin.

Hyvästi vuoret, hei Krakova

Lähdimme liikkeelle reippain askelin, minä haikeana ja mies hikoillen. Matkalaukut ja vetolaukut kolisivat mukulakivillä, kun astelimme kohti Zakopanen asemaa. Takana jäänyt Willa Leluja oli kuin satukirjan sivu, jonka käänsin kiitollisena, mutta hieman haikeana.

Junassa meidät valtasi vapauden ja odotuksen tunne. Avoimista ikkunoista puhaltava tuuli kuivatti otsan hien, ja kiskojen rytmi soi taustamusiikkina. Tutustuimme brittiläiseen äitiin ja hänen tyttäreensä, jotka olivat reilausmatkalla Euroopassa. Kävi ilmi, että molemmat olivat myös sisällöntuottajia, kuinka virkistävää oli jakaa hetki tarinoita, haaveita ja yhteyksiä.

Helteen halki, kuin draamassa

Krakovan juna-asemalle saavuttuamme minä vaadin, että kävellään hotelliin. Kuumuus paahtoi, ilma seisoi ja mieheni… no, hän ei ollut aivan yhtä innostunut kuin minä. “Seikkailua, seikkailua!” hihkuin kuin haltioitunut teinipuutarhuri, vetäen laukkuani kuin maailmanmatkaaja konsanaan. Mies puolestaan mutisi matkalaukkurumbasta, kirosanoja säästellen. Silti, rakkaus kaupunkia ja minua kohtaan vei hänetkin perille.

Päämäärämme oli Oberza Aparthotel, jossa meille oli varattu Hopea-huone. Ja voi, se sänky! Siihen rojahtaminen oli kuin kuoleminen ja uudestisyntyminen yhdellä kertaa. Ilmastointi surisi kuin kehräävä kissa, mutta keho vaati vielä suihkua ja vatsamme ruokaa.

Sasiedzin lohduttava tuttuus

Jos Krakova on sydämeni koti, Sasiedzi on kuin äidin syli. Alakerran ravintola on se paikka, jossa aina käymme, lohdullinen, turvallinen, maukas. Ruoka suli suuhun, viini viilensi ja tuttu tunnelma sai arjen tuntumaan kaukaiselta unelta.

Siitä vahvistuneina suuntasimme seuraavaan tärkeään pisteeseen: Alte Shul -synagogaan. Sen hiljaisuus puhutteli. Kiviseinät kertoivat tarinoita, joita ei aina ääneen sanota, mutta jotka voi tuntea sydämessä.

LATKESEJA; LÄMPÖÄ JA LEPOA

Illan viimeinen pysähdyspaikka oli Awiw-ravintola, Kazimierzin sydämessä. Latket, nuo yksinkertaiset mutta lohdulliset perunapannukakut, kruunasivat päivän.

Ja niin, siinä minä istuin, katsellen Kazimierzin katuja, kuunnellen iltahälinää. Tunsin oloni levolliseksi. Ei vain siksi, että olin perillä, vaan siksi, että olin kotona.

SEURAAVAKSI KAZIMIERZIN KADUT KUTSUVAT

Aamu tuo mukanaan uudet tuoksut, tarinat ja tunnelmat. Mutta tästä hetkestä, tästä illasta jäi sydämeeni rauha. Jos olet koskaan kokenut sen tunteen, kun jokin paikka tuntuu enemmän kodilta kuin mikään muu, tiedät mistä puhun.

Kazimierzin kutsu ei ole vain tunne, se on totuus.

Aurinkoista päivää!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Pinterest

LUE MYÖS:

Kuvia Krakovasta

Krakovan rento keveys

Kazimierz, sydämeni valittu