Olenko vielä normaali vai jo kenkähullu?

Olenko vielä normaali vai jo kenkähullu? Tätä kysymystä kysyn itseltäni aika useasti, mutta lähiaikoina yhä enemmän. Miksi? Minäpä kerron: Kun olin Erasmus+ nuorisovaihdossa Tanskassa, mieheni rakensi minulle yllätystä. Ei suklaata, ei ruusuja, vaan rautaa ja ruuveja: kenkähyllyn. Ja kyllä, rakkaus voidaan joskus näyttää porakoneella, ei pelkillä sanoilla.

Olenko vielä normaali vai jo kenkähullu?

Kuvittele tämä: palaan kotiin reissusta, laukussa tuliaisina teini-ikäisten unelmia ja vähän liian monta sipsipussia, ja ensimmäinen asia, jonka näen, ei ole tyhjä jääkaappi tai tiskivuori, vaan huone täynnä kenkiä, siististi aseteltuna Lindbergsin hyllyille. Minulle! Kokoelmalleni! Tai no, ainakin osalle siitä…

KENKIÄ ENEMMÄN KUIN JÄRKEÄ?

Tässä vaiheessa lienee hyvä myöntää: kaikki kengät eivät edes mahdu tälle hyllylle. Osa on laatikoissa sängyn alla. Osa kaapeissa. Ja osa (ehkä ihan muutama) vielä laatikoissa pinossa hyllyn edessä. Olenko jo menettänyt kontrollin? Ehkä. Mutta jokaisella on paheensa, minun ei haise eikä huuda, mutta kyllä se klonksuu ja kipittää koroilla.

Kenkähyllyn rakentaminen ei ollut vain rakkauden ele, se oli myös puhdas välttämättömyys. Kun yksi pari menee ostoskoriin ihan vaan koska “näissä on täydellinen sävy turkoosia”, ja toinen koska “ihan kuin olisi paljain jaloin, mutta paremmalla asenteella”, on jossain vaiheessa myönnettävä, että tavallinen kenkäkaappi ei enää riitä.

Kengät kuin henkilögalleria

Kenkäkokoelmani ei ole vain kokoelma tavaroita, se on kuin oma elämäntarina pohjepituisten sandaalien ja platformien kautta. Siellä on:

• Punaiset polka dot -kiilakorot, jotka huutavat 1950-luvun pin-up-henkeä
• Neonkeltaiset statement-sandaalit, jotka eivät kysy “miksi”, vaan “miksi ei”
• Käsintehdyt espanjalaiset punotut unelmat, joissa on kukkia ja voimaa yhtä aikaa
• Napitettavat ruskeat Mary Janes -kengät, suoraan jostain Jane Austenin maailmasta (paitsi mukavammat)
• Koko rivi tanskalaisia puukenkiä, koska mikään ei sano ”olen vakavasti otettava aikuinen” niin kuin tukevat, punaiset klopit.
• Ja kyllä, siniset, vihreät, nahkaiset, mokkaiset, korkeat ja matalat. Joka mielialalle, jokaiselle päivälle, jokaiselle minälle. Ne ovat vaatekaappini lempikirjoja, joita voin lukea jaloillani.

Mutta miksi?

Rehellisesti? En edes yritä puolustella enää. Jokainen pari on joskus “se viimeinen”, joka “vielä tarvitaan”. Jokainen värisävy “ei löydy entuudestaan”, vaikka samankaltainen olisi jo kolmessa eri materiaalissa. Ja jokainen aleprosentti tuo mukanaan uuden perustelun, miksi juuri nyt tämä pari täytyy saada.

Itseironisesti voin sanoa: kyllä, olen se ihminen, joka pakkaa lomamatkalle neljät kengät kolmen päivän reissulle. Kyllä, olen testannut kenkiä kotona vain kävelläkseni niissä olohuoneen ympäri viisi minuuttia ja sitten laittanut kengät kauniisti esille jonnekin. Ja kyllä, olen harkinnut järjestäväni kengilleni nimenantojuhlan.

Kenkäkaappi kertoo meistä enemmän kuin kuvittelemme. Miehen rakentama hylly ei ole pelkkä säilytysratkaisu, se on muistutus siitä, että joskus rakkaus ei ole sanoja vaan jakoavaimia. Että joku näkee sinun tarpeesi (tai paheesi) ja sanoo: “Rakennetaan sille oma paikka.” Ja ehkä se onkin se todellinen rakkauden kieli. Ei se, että vähentää kenkiä, vaan se, että antaa niille tilan kukoistaa.

Onko sinulla oma paheesi, jolle kaipaisit rakkaudella rakennettua hyllyä? Vai löytyykö kenkähulluja lisää? Jaa kommenttisi, tai kuvat omasta kenkärivistöstäsi!

Aurinkoista päivää!

Seuraa minua:

Instagram

 Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Pinterest

LUE MYÖS:

Yli 50 vuotias ei tarkoita näkymätöntä

Neula lanka ja lempeys

Pitäisikö mun pukeutua iän mukaan? (En aio.)